Luin teidän keskustelua noista vanhemmista jotka käyttäneet alkoholia enempikin teidän lapsuudessanne ja miten se vaikutta teihin. Jotenkin pystyn niin samaistumaan tilanteeseen. Itse katsonut lapsena sitä myöskin. Kyllä vanhemmat töissä kävi mutta sitten viikonloput ja muutenkin sattoi korkki aueta. Eihän sitä lapsena tajunnut asiaa ja siitä en pahemmin koskaan puhunut kellekkään. Mutta aikuisiässä kyllä huomannut miten se vaikuttaa. Itse juon joskus kaveriporukassa pari kolme kertaa vuodessa. Ilman pärjään hyvin. Mutta jos ystään on kännistä porukkaa niin tunnen oloni ahdistuneeksi. Enkä pysty kohdata omaa äitiänikään jos hän on viikonloppuisin ottanut useamman oluen. Sama juttu on veljeni joka on kulkenut vanhempiensa jalan jäljissä jolle kans tuntuu alkoholi maistuvan enempi.
En ole koskaan kertonut kenellekkään kaverille tai ystävälle noista asioista koska se on todellakin semmoinen asia joka hävettää. Nyt täällä pystyi asiasta mainitsemaan kun huomasi etten ole asian kanssa yksin. Että muitakin on joiden lapsuus on mennyt vanhempien alkoholisoitumista seuratessa. Lapsena mietin oikeasti monesti miltä tuntuisi elää normaali lapsuus. Olin myös koulukiusattu joka myös vaikuttaa tähän päivään. Miksi minun kohdalla on tapahtunut näin? Liikaa pa**aa tapahtunut kokoelämän aikana ja ei vain jaksaisi enää.

Täällä on todella hyvä jakaa asioita joita ei tule jaettua muiden kanssa. Mulla tämä lapsuus viinapullon varjossa on jättänyt hirveän häpeilyn tunteen, pidän itseäni huonompana kuin muut. Nuorempana annoin ihmisten käyttää hyväntahtoisuuttani hyväksi, siitäkin on jäänyt arpia, välillä toisiin ihmisiin luottaminen on ollut todella vaikeaa. Mulla on tietysti taustalla myös, että mua on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena. Minä kärsin pakkoajatuksista ja sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Elämä ei ole ihan ruusuilla tanssimista ollut...Joskus ihmettelen, että millä voima varoilla olen tänne saakka porskutellut..

Onneksi olkoon cherrie ettei tullut karenssia.

Onneksi saan jakaa kanssanne että oli ihan hermoja raastava päivä reissussa. Hermot ei mulla pysynyt kasassa ja olin myös hermostunut. Tiedän pari syytä mistä mun henkiset ongelmat jatkuu. Oks kaikkien ihan pakko hankkia lapsia?

Täytyy aatella oman elämän hyviä puolia. Tiesin että päivä ei tule olemaan hyvä.

Hyvää yötä!

Mailis, mikä ottaa hermoillesi, ja mitä tarkoitat onko kaikkien pakko hankkia lapsia? Ei minun mielestäni 🙂 Itseasiassa tiedän muutamia jotka eivät ole edes hankkineet (ovat minua vanhempiakin) , eikä heillä olisi varmaan enään juuri aikaakaan. Mutta ihan omasta päätöksestään ovat päätyneet tällaiseen.

Joo onneksi ei tullut karenssia (täytyy koputtaa puuta), ettei ei ihan heti joutuisi taas ongelmiin jostain syystä..

Minä olen tällä viikolla käynyt ulkoilemassa melkein joka päivä, eilinen jäi vain välistä, en kovin pitkiä lenkkejä mutta kuitenkin. Oon tajunnut että on pahempi jäädä neljän seinän sisälle, mutta itsensä ulos saaminenkin on melkoista puuhaa, kun tuntuu että "kaks tyyppiä" riitelee sun pään sisällä. Tiedättekö kun tää järkevä minä tietää että on terveellistä ja hyväksi käydä ulkona, ja että jopa voisin piristyä siitä. mutta sitten tää toinen on just sitä pelkäämistä, pelkään että tuijotetaan, mitä jos tulee tuttuja vastaan ja joutuu heittää jotain smalltalkkia. Se on joskus aikamoista hommaa muutenkin selättää pelot, harvoin ne oikeasti edes olevat realistisia mutta kun sitä nyt on vain tällainen ☹️ Toivon että pienin askelin itekin joskus pystyisi olemaan jonkun verran edes normaalimpi.

Tänään kun aamulla kävin lenkillä, olin jopa hieman kateellinen näille vastaantuleville kouluun ja töihin menijöille, heillä on joku syy nousta joka päivä, mihin mennä, olla hyväksi yhteiskunnalle, tehdä jotain hyödyllistä. Minäkin haluaisin kantaa korteni kekoon ja haluisin siihen tavalliseen "oravanpyörään". Mutta se pelko mun pään sisällä tässäkin asiassa ottaa vallan, tuntuu tosi isolta asialta ees laittaa työhakemuksia menemään. Tai varsinkin kun sitä sitten ottaa takapakkia kun ei vain uskalla, kaikki uusi pelottaa, esimerkiksi työpaikoillakin, että miten otetaan vastaan, mitä jos mua kiusataan tms. Maalailen liikaa piruja seinille ja tästä pitäis päästä eroon. Aikaisemminhan mulla on työpaikoilla mennyt ihan hyvin ja otettu kivasti vastaan, ja olen viihtynyt, ainakin suurimmaksi osaksi. Niin miksi mun silti pitää aina aatella sitä kaikkein pahinta. ☹️

Kun sitä vielä vasta oli esim töissäkin, niin olihan se välillä raastavaa ja ahdistavaakin, mutta kuitenkin silleen palkitsevaa, ja kun teki kuitenkin jotain.. Ja kaikkea sitä vapaata aikaa osas arvostaa sitten ihan toisenlailla, toisin kuin nyt.. äh ehkä joku ottaa selkoa näistä mun ajatuksistani. 😀

Mitähän muuten viveekalle kuuluu😐

Ja pelästyneelle onnea sinne operaatioon! 😀😍 Toivottavasti kaikki menee hyvin😍

Joei, vaikuttais aika mielenkiintoselta tuo kirja!

Cherrie, kiitos kysymästä. Oli vaan meno eilen joka repi mun hermot riekaleiksi. No, samanlaisena se ei toistu.
En mä osaa selittää koko hommaa.

Hyvä kun olet ulkoillu!! Kyllä säkin varmaan pääset vielä opiskeluun tai töihin. Kaikkia tarvitaan.

Moi!

Mailis, ei tosiaankaan tartte kaikkien hankkia lapsia. Kunnioitan sitä päätöstä. Se voi olla myös vastuullinen päätös. Eikä varmaan oo helppoa kuunnella sitä "miksei, lapset on niin IIIIIiiiIIhania" ja seuraavaan hengenvetoon kirotaan kun on vaikeeta niitten kanssa 😀

Cherrie, minäkin oon huomannut kuin tärkeetä ulkoilu on. Kun ite aikoinaan reipas vuosi sitten huomasin, etten ole päässyt viikkoon ovesta ulos niin huolestuin. Alko tulla paniikkia ja hallitsemattomia itkukohtauksia. hakeuduin hoitoon. Rupesin aukomaan ikkunoita ja tuulettamaan, että edes raitista ilmaa. Sekin jo auttoi niin että pääsin kauppaan 100 metrin päähän. Nyt pystyn tekemään jo 4 kilometrin kävelylenkkejä.

Oletko cherrie ihan varma siitä, että oravanpyörä on just sun juttus ja just nyt? Jos se tuntuu vastenmieliseltä niin ehkä se ei oo se ykkösasia. Ehkä on olemassa joku muu kuin tavallinen reitti, tai ehkä joku muu asia vie sulta voimia? Olisko sulla joku haave tai tavoite jonka haluaisit saavuttaa ja jonka tekemisestä saisit rutiinia päivään, jonkun syyn nousta sängystä ylös ja käydä ulkona lenkillä virkistämässä mieltä?

Mulla on ihan sama ongelma, että mieli alkaa maalailla ensimmäiseksi kauhukuvia eikä kohta näe enää mitään reittiä ulos. Mä vähän luulen, että se on jostain opittu tapa, jota alitajunta vaan toistaa. Ehkä mielen voisi opettaa miettimään, mitä hyvää siitä voisi seurata.

Mä olen padonnut sisääni melkein neljä vuotta pelkoa silmässä olevan soluvaurion takia. Jotenkin se kontrollikäynnin järjestäminen jäi sillon 4v sitten, enkä oo kyennyt hoitoon. Oon sitten pelännyt mitä käy, leikataanko sarveiskalvo vai tehdäänkö kantasolusiirto. Nyt uskalsin sit puhua vihdoinkin vanhemmille asiasta ja soitan huomenna silmälääkärille ajan.

Pelottaa vaan ihan helvetisti. Aivan helvetisti. Meni viime yö valvoessa ja tämä päivä ahdistellessa.

Ainakin saan jonkinlaisen selvyyden ja loppuu tämä vuosia kestänyt pelon ja epävarmuuden kantaminen mukana.

Joo ja ei tuo ulkoilu ole yhtään siitä kiinni etteikö haluais. Mutta joskus vaan tulee päiviä kun ahdistaa niin paljon ettei pääse ovesta ulos.

En varmaan tällä hetkellä oliskaan valmis siihen "oravanpyörään", mutta jostain pienestä alottaen. En tiedä mistä ammentais voimia että pystyis jotain muutoksia alkaa tekemään tähän elämään. Vaikka onhan sitä saatu ennenkin jostain ihmeestä sen verran voimaa että on jaksettu käydä koulut loppuun ja oltu töissäkin, en haluaisi ajatella että nyt mä vaan oon loppuelämän tällänen, vaikka joskus sellasta miettiikin. 😀 Ehkä tää on joku ajanjakso nyt vaan kun menee huonommin. Mitä te ajattelette tai teette silloin kun teitä kauheasti joku asia/tilanne jännittää ja ahdistaa?

Saitko satoshi soitettua sinne lääkäriin?

Mulla on myös kauheasti alkanut pelottaa se että osaanko mä vielä tehdä oman ammattini tehtäviä pätevästi? Tai pelottaa, että oon tyyliin saanut jonkun muistinmenetyksen enkä osaakkaan enään mitään ( kun joskus tulevaisuudessa palaa töihin).. Vaikka tässäkin asiassa olen ollut kehuttu että osaan hommat ja olen nopea oppimaan jne. Mutta silti aina maalaan piruja seinille, yritän aina saada itseni tuntemaan huonommaksi kun oikeasti ees olen.. Mistähän tääkin kumpuaa en tiedä :/ Ehkä jotenki alitajusesti ajattelee et jos oikeasti ajattelee itsensä olevan jo valmiiksi huono niin toisten kommentit ei voi enää siinä vaiheessa juuri satuttaa tms? Olen niin hemmetin epävarma...
äh 😀

satoshi kirjoitti 12.1.2017 19:22
Mä olen padonnut sisääni melkein neljä vuotta pelkoa silmässä olevan soluvaurion takia. Jotenkin se kontrollikäynnin järjestäminen jäi sillon 4v sitten, enkä oo kyennyt hoitoon. Oon sitten pelännyt mitä käy, leikataanko sarveiskalvo vai tehdäänkö kantasolusiirto. Nyt uskalsin sit puhua vihdoinkin vanhemmille asiasta ja soitan huomenna silmälääkärille ajan.

Rohkea päätös. ☺️❤️ Toivon sulle rauhaa asian suhteen. Varmasti hyvä juttu, että saat asiaan selvyyttä eikä tarvii vaan kantaa epävarmuutta ja omia kauhukuvia. Mikä sulla on siinä pahin pelko? Valvoitko viime yönkin asian tiimoilta?

cherrie kirjoitti 12.1.2017 10:32
Joei, vaikuttais aika mielenkiintoselta tuo kirja!

Se oli jompi kumpi Jack Frostin suomeksi käännetyistä kirjoista; joko "Hengellisestä orjuudesta hengelliseen lapseuteen" tai "Tie Isän syliin". Pääasiallisena teemana ei siis ollu alkoholismi lapsuudenkodissa vaan matka ahdasmielisestä uskonnollisuudesta yhteyteen rakastavan Jumalan kanssa. Kirjoittaja kertoi hyvin avoimesti omasta elämästään ja myös virheistään. Lapsuushaavojen tähden hänellä oli ollu kauhea tarve ansaita ihmisarvonsa suorittamalla. Oli menestynytkin ammatissaan todella hyvin, vaikka oli samanaikaisesti narkkari ja alkoholisti.

Sit hän oli tullut uskoon. Huumeet, viina ja porno jäi kertaheitolla. Seurakunnassa häntä pidettiin superuskovaisena ja ihailtiin. Todellisuudessa hän oli vaan korvannu työ-, huume- ja alkoholiriippuvuuden suorituskeskeisellä uskonnolla. Sitä kautta sai ihailua ja hyväksyntää ja olla toisten yläpuolella. Kulissien takana hän oli vihanen, tuomitseva ja vaativa puoliso ja isä. Vaimo sairastui itsetuhoiseen masennukseen ja suhteet lapsiin oli huonot. Mies sitten lopulta heräs näkemään omat ongelmansa, alkoi tehdä parannusta sairaasta uskonnollisuudesta ja käsittelemään lapsuuden kipeitä kokemuksia. Mielenkiintoisia kirjoja kyllä. 🙂

cherrie, eiköhän jotain pientä aina keksi, vaikka kertaluontosia palveluksia tai jotain. Pääasia että pitää mielen avoimena. Koita ajatella niin päin, että kaikki isot asiat saavutetaan tekemällä pieniä juttuja yksi asia kerrallaan. Sillä tavalla ne norsutkin syödään. Pala kerrallaan.

Et sä oo loppuelämääs tossa tilanteessa. Elämä on syklistä, siinä on välillä ylämäkiä ja välillä alamäkiä. Molemmat vaiheet menee ohi aikanaan. Kaikkein mustimmassakin tilanteessa on aina vähän valkoista. Yksi pieni kynttilä saa pimeimmänkin huoneen valaistua. Seinälläni oleva Yin-Yang symboli muistuttaa mua tuosta kiertokulusta. Mä tykkään miettiä tällasia filosofisia juttuja.

Olen havainnut hyväksi tavaksi kertoa itselleni, että kaikki tapahtuu jostain syystä. Kun tiedän, että kaikelle on tarkoituksensa, niin sitten kysyn, miten asia/tilanne/tapahtuma auttaa minua. Kysyn sitä niin kauan, että keksin jonkun selityksen. Tälleen ohjaan itseni etsimään myös vaihtoehtoisia tulkintoja. Jos kaikki tapahtuu syystä, että niiden on tarkoituskin auttaa mua, niin mitä jutuista voi oppia?

Joie, koko viime yö meni asiaa vatvoessa. En nukkunut silmäystäkään. Aamulla join kaksi mukillista jotain saksalaista stress relief-teetä, kunnes pystyin soittamaan. Pahin pelko on, että mitään ei voi tehdä ja näkö sumenee lopulta kokonaan. Sarveiskalvoleikkaustakin pelkään ja kantasolusiirtoa. Kaikki vaihtoehdot on pelottavia ja ikäviä, mutta en jaksa epätietoisuutta enkä ihmisten huomauttelua. Kun normaalissa silmässä ei oo verisuonia tälleen sarveiskalvolla niin ihmiset näkee sen tulehduksena. Ne on verisuonia ja ne reagoi mm. nukkumiseen, silmien väsymiseen, alkoholiin, vääränlaiseen ruokaan ja haitallisiin silmien käyttötapoihin.

Sain soitettua lääkäriin. En saanut silmäkirurgille suoraan varattua aikaa, vaan vaatii ensin lähetteen silmälääkäriltä. Nyt maanantaina menen siis ensin tavalliselle silmälääkärille. Eiköhän nekin nää sarveiskalvosta onko tulehtunut ym. Tärkeintä on se, että homma lähti liikkeelle.

cherrie, oot vaan unohtanut miten hyvä oikeasti oletkaan ja siks ajattelet olevasi huonompi kuin todellisuudessa olet. Tässähän sulla on tuhannen taalan paikka (tm) kerrata niitä asioita ja oppia vaikka jotain uuttakin.

Hienoa satoshi, että sait varattua lääkäriajan ja että pääset sinne noin nopeasti! Sitten ammattilaiset alkaa hoitamaan asiaa eikä sun tartte sitä vaan yksinäsi mietiskellä. Ymmärrän kyllä, että näön heikkeneminen ja hoitotoimenpiteet pelottaa. Rauhaa sinulle ja voimia. ☺️❤️

Kiitos teille, ystäväni tuesta <3. Viime yön sain jo nukuttua melkein täydet unet ja ahdistus on huomattavasti vähentynyt. Tyhmästihän mä toimin kun jätin hoidon kesken, enkä mä sitä ala puolustelemaan millään lailla mutta toivon että jotain on vielä tehtävissä.

Joie kirjoitti 13.1.2017 15:11

cherrie kirjoitti 12.1.2017 10:32
Joei, vaikuttais aika mielenkiintoselta tuo kirja!

Se oli jompi kumpi Jack Frostin suomeksi käännetyistä kirjoista; joko "Hengellisestä orjuudesta hengelliseen lapseuteen" tai "Tie Isän syliin". Pääasiallisena teemana ei siis ollu alkoholismi lapsuudenkodissa vaan matka ahdasmielisestä uskonnollisuudesta yhteyteen rakastavan Jumalan kanssa. Kirjoittaja kertoi hyvin avoimesti omasta elämästään ja myös virheistään. Lapsuushaavojen tähden hänellä oli ollu kauhea tarve ansaita ihmisarvonsa suorittamalla. Oli menestynytkin ammatissaan todella hyvin, vaikka oli samanaikaisesti narkkari ja alkoholisti.

Sit hän oli tullut uskoon. Huumeet, viina ja porno jäi kertaheitolla. Seurakunnassa häntä pidettiin superuskovaisena ja ihailtiin. Todellisuudessa hän oli vaan korvannu työ-, huume- ja alkoholiriippuvuuden suorituskeskeisellä uskonnolla. Sitä kautta sai ihailua ja hyväksyntää ja olla toisten yläpuolella. Kulissien takana hän oli vihanen, tuomitseva ja vaativa puoliso ja isä. Vaimo sairastui itsetuhoiseen masennukseen ja suhteet lapsiin oli huonot. Mies sitten lopulta heräs näkemään omat ongelmansa, alkoi tehdä parannusta sairaasta uskonnollisuudesta ja käsittelemään lapsuuden kipeitä kokemuksia. Mielenkiintoisia kirjoja kyllä. 🙂

Mielenkiintoselta vaikuttaa, pitää laittaa korvan taakse! Onko teille muuten tuttuja nää itsehoitokirjat? Mietin että voisi sellaisen ostaa
😮

satoshi, kiitos sanoistasi. Jotenkin tuli helpompi olo kun luin sinun tekstisi😍 Näin paljon se voi vain vaikuttaa, jonkun sanat 🙂

Olen minäkin joskus ajatellut, että kaikella on tarkoitus ja kaikki tapahtuu jostain syystä. Mutta joskus sitä ihmettelee vain että miksi itselle tapahtuu niin paljon pahaa, tai on enemmän vastoinkäymisiä kuin muilla ( tai siltä se joskus todellakin tuntuu). 🤔 Ja miksi just mulla ja meillä täytyy olla tää sos.tilanteiden pelko ym kaikki. ☹️

Ja hatunnosto sinulle kun sait sen lääkäri ajan tilattua! Parempi se nyt kuin ei milloinkaan 🙂 Kyllä he osaavat siellä hommansa taatusti. Ja hyvä että sait voitettua pelkos, ja nyt sun ei tarvi olla sen asian kans yksin 🙂

Minä oon tänään repsahtanut syömään liikaa herkkuja ja siltä se olokin nyt kyllä tuntuu... Sen siitä näköjään saa kun on yrittänyt elää koko viikon terveellisesti.. En väitä etteikö ahdistuksella ois hieman myös ollut osuutta asiaan..

Oletteko te sosiaalisessa mediassa? Facebook jne? Mulla on joskus tunne että voisin poistaa itseni sieltä hetkeksi.... Kattoo vaikuttaisko se jotenkin..

Veikkaan, että toiset ihmiset eivät kerro sulle ikävistä asioistaan tai kertovat vain hyviä asioita, joten oletat ettei heillä oo omia taisteluita. Ei se ihan niinkään taida olla. Kuulin vasta viime vuonna että pappani on ollut hyvin vetäytyvä introvertti. Ja että äidillä ja siskolla on ollut myös paniikkikohtauksia.

Ahistuksella voi olla vaikutus tietysti syöntiin, mutta toisaalta "terveellinen" voi olla joskus liiallistakin, eli aiheuttaa sitten noita repsahduksia, kun keho kuitenkin vaatii energiansa. Minusta on fiksumpaa muokata suuri linja parempaan suuntaan vähitellen, kuin yrittää syödä koko norsua kerralla. Kehokin vaatii aikaa tottua uuteen ruokavalioon ja rytmiin. Liian iso muutos kertaheitolla saattaa aiheuttaa tarpeetonta stressiä niin keholle kuin mielellekin.

Ite en ole sos. meediassa.Lähdin, koska en ollut nähnyt vuosiin puoliakaan "kavereistani", niiden päivityksetkin oli aina pelkkiä joutavuuksia ja touhu vaati ihan liikaa vapaa-aikaa.