Hei morganas!

Jälleen hämmästyttävää, kuinka meillä kulkee asiat samoja kanavia myöten. Nimittäin,
myös minä pyörittelin tuota puhelinnumeroa uskaltamatta soittaa siihen moneen
päivään. Tuntui, että kyseessä oli enemmän kuin yksi puhelinsoitto ja että siinä joutui
moniin tuskallisiin pysähtymisiin ja ajatuksiin itsensä kanssa.

Ensimmäinen tapaaminen sujui muistaakseni näin: pohjimmiltani tiesin, että toimin
oikein kun haen apua. Mutta etukäteisajatus nöyrtymisestä ja asioiden rehellisesti
puhumisesta oli musertaa minut. Onneksi tämä oli vain etukäteisolettamus, jo lääkärin
huoneessa minusta tuntui jo paremmalta ja että nämä asiat saavat varmasti hyvän
käänteen. Mutta kannattaa keinolla millä hyvänsä yrittää päästä sellaisten asioiden yli,
jotka vain aiheuttavat sitä, että lääkärinkäynti lykkääntyy ja lykkääntyy. Minä pääsin
siitä yli oikeanlaisen musiikin (sai adrenaliinin virtaamaan suonissa 😀 ) ja asenteeni
rippeiden avulla.

Minusta tuntuu, että asenteesi riittää voittamaan kaikki esteet 🙂. Sanoit, että olet
tehnyt kärpäsestä härkäsen. Siinä on ainakin pilkahdus huumoria, joka on minulle
suunnaton voimavara.

Nyt vain voimia avunhakemiseen!!!

Hei kaikki!

Lumikki, munkin mielestä olisi kiva tutustua teihin kaikkiin paremmin. 🙂 Tosi mukavaa kyllä, että te ihanat ihmiset olette täällä. Ei tunnu olo niin yksinäiseltä.

Muistan sen kuin eilisen päivän, kun olin vielä alkumetreillä. Luin täällä kateellisena Blohyn ja muiden juttuja kuinka niillä meni jo paljon paremmin. Ajattelin, etten koskaan pääse sinne asti.

Mulla antoi voimaa se ajatus, että mun elämä ei voinut enää jatkua siinä raastavassa pelossa ja ahdistuksessa. Se on joko tai, avun hakeminen tai pysyvä helvetti. Valitsin avun, enkä ole katunut. 😉

Tunsin itseni jotenkin vialliseksi ja huonoksi kertoessani vastaanottovirkailijalle asiaani. Vielä lääkärinvastaanottohuoneessakin meinasin perääntyä ja valehdella lääkärille kärsiväni jostain aivan muusta. Sain kuitenkin kerrottua ja siitä lähtien on ollut helpompaa. Enää ei ahdista puhuminen. Olen sikäli sinut tämän ongelman kanssa, että voin puhua siitä kuin jostain mistä tahansa vaivasta.

En tiedä onko se lääkitys vai mikä, joka tuo mulle taas positiivisempaa asennetta. Toisaalta mun elämä on kyllä yhtä vuoristorataa: välillä jännittää, välillä ok. On aivan ihanaa, kun mulle tulee mieleen aloittaa esim. harrastus tai muu sellainen, josta aiemmin en uskaltanut unelmoidakaan. 🙂

Hei taas!

Kiitos Blohy, on taas niin kiva huomata, että ei ole yksin näiden ongelmien kanssa ja että näihinkin löytyy apua, kun sitä vaan osaa ottaa vastaan. En ole vieläkään saanut soitettua, mutta huomenna yritän taas. Vaikka kaikki menisikin päin prinkkalaa, mutta voinpahan sitten sanoa itselleni, että olen ainakin todella yrittänyt🙂

Tämä viikko oli taas hieman helpompi kuin aikaisemmat ja alkoi tuntua, että kyllähän minä taidan pärjätä ominkin avuin. Huomasin olevani energisempi ja jopa ottavani hieman kontaktia työtovereihini. Mutta miten kauan sitä taas kestää? En nimittäin enää koskaan halua elää sitä toisenlaista viikkoa, jolloin on tosi pohjalla. Sängystä ei meinaa päästä ylös millään, väsyttää, kaikki energia on poissa ja tuntee itsensä niin huonoksi, eikä jaksa yrittää yhtään mitään.

Huomaan, miten paljon olen yrittänyt piilottaa pelkoani. Paeta sitä. Unohtaa sen ihan niin kuin sitä ei olisi olemassakaan. Sitä vaan välttelee vaikeita tilanteista, pakenee kuvitelmiin ja selittää kaiken sillä että on vain persoonallinen ja erilainen kuin muut.
Valitin tässä taas kerran eräälle erittäin läheiselle kaverilleni, että olen tosi hankala ihminen ja niin erilainen kuin muut. Kaverini sanoi, että ehkä sinä olet omalla tavallasi ihan samallainen kuin muut, olet vain kasvattanut itsesi ja muiden väliin muurin. Se sai minut jollakin tavalla heräämään ja tajusin, että ehkä tämä onkin ihan tavallista jännittämistä ja pelkoa, jota muutkin tuntevat, mutta minä olen vain vienyt sen aivan liian pitkälle. Periaatteessa tähänkin ongelmaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu, on katsottava sitä "mörköä" suoraan silmiin😉

Ongelman välttely ja pakoilu tuntuu vähän aikaa helpommalta, mutta ei kuitenkaan auta yhtään mitään, oikeastaan vain pahentaa. Tuntuu, että erkanee itsestään entisestään. Niin tässä olisi nyt tälläinen tunteenpurkaus tällä kertaa...

Kiitos Teille kaikille, että jaksatte tukea ja kannustaa muita, siitä on todella apua monelle🙂🌻

Hei kaikki!

Minullakin alku oli todella tuskallinen ja takkuinen, mietin monta vuotta tarvitsenko apua ja terapiaa. Sitten kun romahdin niin että itkin vain kotona enkä käynyt missään, päätin ettei elämä voi tällaista olla, olisi sama jos kuolisin jos sama jatkuisi. Kävin monella eri taholla juttelemassa ja pyytämässä apua. Onneksi löysin tämän saitin ja tajusin varata suoraan ajan psykiatrille. Julkiselta puolelta avun saaminen ainakin isommissa kaupungeissa on niin helvetin vaikeaa, ellet ole tappamassa itseäsi siihen paikkaan.

Nyt odottelen kelan päätöstä terapiasta ja aloitan terapian elokuussa mikäli päätös on myönteinen. Odotan jo niin kovasti että pääsen käsittelemään tämän pelon taustalla olevia asioita, ja että minä ryhdyn pelon herraksi eikä se mun! 😀

Nyt painiskelen edelleen opiskeluasioiden kanssa, tajusin eilen että koulutkin alkavat taas kohta ja siitä asti on ollut jotenkin jännittynyt ja ahdistunut olo.. En tiedä opiskelenko oikeaa alaa edes. Pitääkö käydä koulussa jos pelkkä ajatus siitä ahdistaa näin paljon? ☹️ En todellakaan pysty pitämään esitelmiä tai edes viittaamaan tunnilla.. Miltä teistä muista opiskelevista tuntuu? Mulla on niin ulkopuolinen olo siellä eikä suurin osa kursseistakaan tunnu mielenkiintoisilta 😟

Hei kaikki! 🙂

Vielä tahdon kannustaa teitä kaikkia eräiden netistä bongaamieni lainausten kautta.
Nimittäin suurimman "kannustuksen" olen saanut tohtori.fi-sivuston kautta, joka
luotettava ja hyvä lähde.

Ensin hoitoon hakeutumisesta: "IHMISILLÄ ON TAIPUMUS MIELTÄÄ SAIRAUDEN
OIREET LUONTEENPIIRTEEKSI, MIKÄ VAIKEUTTAA HOITOON HAKEUTUMISTA.
LIEVÄOIREINENKIN PELKO VOI ESTÄÄ HAKEUTUMASTA KYKYJÄÄN VASTAAVAAN
AMMATTIIN TAI KOULUTUKSEEN." Olin kauan kipuillut asian kanssa: tiesin, että
pelottaa ja hyväksyin sen itselleni sairautena ja halusin ajatella sen sairautena.
Nimittäin unelmat "pelottomasta" elämästä olivat niin hienoja, mutta kaukaisia. Oli
riemastuttavaa lukea edellä mainittua tekstiä, sillä se on niin totta. Uskoin sen todeksi,
hakeuduin hoidon piiriin ja kuinka minulla nyt meneekään... opiskelen yliopistotasolla
minua kiinnostavaa alaa ja nyt olen jo opiskeluaikana alan töissä arvokkaassa,
tärkeässä ja hienossa asemassa ☺️ Kyllä kannattaa!

Seuraavaksi siirryin kohtaan pelon hoito lääkityksen kautta: "masennuslääkkeitä
pidetään nykyään ensisijaisvalintana vaikeassa, pitkäaikaisessa ja moniin tilanteisiin
yleistyneessä sosiaalisessa pelokkudessa. ETENKIN DOPALMIINI- JA
SEROTIINITOIMINTAA KOHENTAVAT LÄÄKKEET LISÄÄVÄT SOSIAALISTA
AKTIIVISUUTTA, VÄHENTÄÄ ITSETARKKAILUA JA TILANTEIDEN
ETUKÄTEISMUREHTIMISTA SEKÄ HILLITSEVÄT PANIIKKIREAKTIOTA. Lääkkeet
toimivat yleensä erinomaisena tukena psykoterapialle ja omaehtoiselle tilanteisiin
totuttautumiselle. Potilas ei koe olevansa lääkkeestä riippuvainen ja riittävän pitkä
hoito ohjaa potilaan elämän aivan uusille urille: aiemmin mahdottomat asiat ja tilanteet
tulevat vähitellen helpoiksi ja tutuiksi, sosiaaliset taidot karttuvat, itsetunto, minäkuva
ja ihmissuteiden mallit korjantuvat. Tällä tavalla opitut asiat tulevat helpommiksi myös
lääkityksestä luopumisen jälkeen." Tätäkin oli hienoa ja kannustavaa lukea.

Millaisia ajatuksia lainaukset teissä herättivät? 🙂

Hei taas!

Olen niin iloinen puolestasi Blohy vaikkakin hiukkasen kateellinen 😉 Itsestä tuntuu että tuohon samaan tilanteeseen on niiiin pitkä matka edessä, että ihan hirvittää! Kuinka kauan olet nyt käynyt terapiassa, ja oletko saanut terapiasta suuren avun vai luuletko että lääkkeet auttavat enemmän? Oletko kuinka kauan kärsinyt peloista ja jännittämisestä?

Mä syön niin pientä annosta lääkettä, että itse tähän pelkoon ne eivät ole auttaneet, masennukseen kylläkin. Ja eihän tästä heti voikaan päästä eroon jos olen kärsinytkin tästä 15 vuotta! Kaikki pelot ja jännittäminen ovat niin automatisoituneita toimintoja jo. Olen myös välillä harkinnut, että tuplaisin lääkeannoksen kuten oli alunperin tarkoitettukin.

Lainauksista: itse en onneksi ole pitänyt itseäni tällaisena luonteeltaan vaan olen aina tiedostanut, että en oikeasti ole tällainen (pelokas, masentunut, jännittynyt, ahdistunut), koska oli aika jolloin olin kaikkea muuta. Joskus ärsyttää jos ihminen väittää luonteeltaan olevansa paniikkihäiriöinen ja jännittäjä! 😠 Itse uskon, että nämä vaivat johtuvat jostain, ja että niistä voi päästä myös eroon tai ainakin niitä voi oppia hallitsemaan niin etteivät ne estä elämästä ja toteuttamasta unelmia. Tiedän, että herkkä ja hiljaisempi, tarkkailijaluonteinen tulen varmaan aina olemaan, mutta eipäs tuo haittaa. 🙂

Jooh, niinhän se syksy taas uhkaavasti lähenee. Itsekin odotan kyllä kauhulla opiskelujen alkua. On ollut ihanaa pitää vähän lomaa opiskelujutuista. Inhottaa, kun tiedän miten yksin saan taas olla. En ole onnistunut luomaan sellaisia tiiviitä kaverisuhteita. Kaikillahan (suurimmalla osalla) on sellaiset luotu jo ekana vuonna.

Muutenkin koko opiskelu vähän ärsyttää. Mä tiedän, että ala on oikea, mutta mun motivaatio on mm. tämän ongelman takia aika heikko. 😭:

Kovasti mietin myös syksyn taloudellista tilannetta. Jostain pitäisi rahaa repiä. Yritän saada töitä. Ja sekin ongelma liittyy tähän, koska en tiedä millaisia töitä "jaksan".

On tämä kyllä niin ärsyttävä ongelma. Jotkut tilanteet, jotka ennen olisivat jännittäneet todella paljon, onnistuvatkin helposti. Sitten tulee taas joku arkinen juttu, jossa menen vanhan kaavan mukaan.

Ja mä olen ihan hirveän kateellinen ihmisille, joille nämä sosiaaliset jutut ovat helppoja. Tunnen itseni yksinäiseksi, mutten silti halua tutustua kehenkään, kun ajatus niistä uusista ihmissuhteista pelottaa. 😞

Hei taas!

Lumikki, kysyit terapia-asioistani. Minulla on aktiivista terapiaa takana puoli vuotta.
Kela myönsi minulle ilmaista terapiaa vuoden ajaksi. Ennen tätä olin käynyt erään
nettuki-henkilöni suosittelemalla terapeutilla silloin tällöin.

Tällä hetkellä ajattelen parantumisprosessia kokonaisuutena. Toki voin yrittää eritellä
sitä mikä on masennuslääkityksen, rauhoittavien ja terapian ansiota. Rauhoittavien
ansio on suuri: otin niitä koulussa, kun esiintymis- ja keskustelutilanteita tuli. Kun mieli
pysyy rauhallisena stressitilanteessa, tulee onnistumisia (korjaavia kokemuksia) ja
nämä kokemuset säilyvät muistissa ja seuraavalla kerralla uskaltaa mennä
samanlaiseen tilanteeseen pienemmällä annostuksella. Rauhoittavista tosin sellainen
varoituksen sana, että niitä ei kannata käyttää kuin "pahimpiiin" todellisiin tarpeisiin.
Masennuslääkkeen ansio: sitä on vaikeapi selittää.. kyse on niin pitkästä aikavälistä,
että vaikutukset näy niin välittömästi. Varmasti hidas ja vähittäinen uskalluksen
kertyminen, optimistisempi suhtautuminen omaan itseen ja masennuksen
helpottuminen ovat ansioita. Terapian hyödyt: se opettaa inhimillisyyttä, omien
rajoitteiden kyseenalaistamista ja ymmärrystä siitä, missä niissä itselle vaikeissa
tilanteissa oikein on kyse. Jännittäminen on opittua, ja kun oman
jännityksenoppimisprosessin vaiheet ymmärtää, ne on mahdollista "poisoppia".
Ehdottomasti suosittelen näiden kaikkien hoitovaihtoehtojen käyttämistä.. siis
yhdistelmänä. Sillä pääsee hyvään lopputulokseen, sillä ne tehokkaasti täydentävät
toisiaan.

Äkkiä arvioituna olen kärsinyt peloista 8 vuotta. Mikä lääke lumikki sinulla on
käytössä? Minulla on cipralex. Söin vuoden ajan 20 mg:tä. Nyt annosta tiputellaan
vähitelleen koko ajan, nyt on menossa 10 mg. Olo on niin hyvä, että luovun
lääkkeestä kokonaan muutamien kuukausien sisään 🙂. Lääkärini sanoi, että joillain
teho ilmenee vasta 30mg:n kohdalla cipralexissa. Kovin yksilöllistä.

Kysyit lumikki aiemmin myös siitä, miltä tuntuu opiskella. Myös itse mietin pitkään
"pahimmassa" vaiheessa, olenko oikeassa paikassa. Tämä nimittäin liittyy paljonkin
identiteetin muovautumisprosessiin, ja heijastavat monille elämän osa-alueille.

"Tämä nimittäin liittyy paljonkin identiteetin muovautumisprosessiin, ja heijastavat monille elämän osa-alueille."

Hyvin sanottu.

Mietin kovasti nyt millainen minä "oikeasti" olisin, ilman tätä ongelmaa. Muistan, että mulla oli teininä vaihe, jolloin pukeuduin erilaisesti kuin tytöt yleensä. Yritin olla jonkinlainen poikatyttö. Sitten pikkuhiljaa kyllästyin siihen ja menin samaan muottiin kuin muutkin. Lukiossa halusin olla mahdollisimman huomaamaton hiiri ja sitä on jatkunut melkeinpä näihin päiviin asti.

Mussa on tapahtumassa joku muutos. Haluan olla rohkeammin sitä miltä tuntuu. Ulkoisesti ja sisäisesti. Ihan kuin olisin teini-ikäinen taas. 😀

Ammatinvalinnoista heräsi pari ajatusta: aikoinani marisin (ennen terapiani alkua)
nettuki-henkilölle ammatinvalinnan vaikeutta. Hän oli kuunnellut marinaani niin kauan,
että hänellä varmasti oli muodostunut jonkilainen käsitys minusta. Hän vain sanoi "aja
itsesi mukaan kouluyhteisöösi juuri sille alalle, jolle olet päässyt sisään". Olin todella
hämilläni, sillä olin todella suurien haasteiden edessä kouluelämän ja
työharjoittelupaikkojen suhteen juuri sosiaalisen pelookkuteni vuoksi. Myös
motivaationi oli alussa miltei nollissa, mutta olinkin vasta alkumetreillä masennuksen
ja pelokkuteni hoidon kohdalla. Pikkuhiljaa kuitenkin pelokkuus alkoi jäämään
kiinnostuksen ja sitä kautta lisääntyvän alakohtaisen tietotaidon jalkoihin. Vähentynyt
pelokkuus ja helpottanut itsenitarkkailu vapautti minussa myös ylimääräistä energiaa,
mikä puolestaan lisäsi menestymistäni alalla. Joten, uskaltaisin kehottaa luottamaan
enemmän omaan kiinnostukseen ja omiin unelmiin kuin ehkä omaan tämänhetkiseen
soveltuvuuteen alalle. Vielä tähän loppuun toistan edellä käyttämääni lainausta:
"lieväoireinen pelkokin voi estää hakeutumasta todellisia kykyjään vastaavaan
ammaattiin tai koulutukseen".

Lumikki tuli vaan mieleen, oletko keskustellut lääkärisi kanssa tästä
kouluesitelmäjutusta? Saisitko niihin rauhoittavia (esim opamoxia) tai beetasalpaajaa?
Ne ovat näin käytettyinä ymmärrykseni mukaan todella hyvä juttu. Muistikuvat hyvin
menneestä esitelmästä eivät häviä, ja ne ovat antaneet minulle suunnattomasti
itseluottamusta. Kouluympyrät ja -esitelmät olivat minulle aikoinaan yksi selkeästi
pahimmista asioista. Olen siis varma että teillekin apu löytyy !! 🙂👍

Maa, mullakaan ei ole koulussa sellaisia kavereita, joiden kanssa aina tekisin ryhmätyöt jne. Inhottaa olla "ylimääräinen" ja tuntuu, että joutuu tunkemaan toisten ryhmiin. Monesti mut aluksi otetaan hyvin vastaan mutta jonkin ajan kuluttua ketään ei enää kiinnosta seurani. En tiedä johtuuko se musta vai mistä.. Omasta mielestäni olen samanlainen koko ajan. Mulla kuluu niin paljon aikaa tuollaisten murehtimiseen kun jännityneenä dotan milloin opettaja ilmoittaa niistä ryhmätöistä ja niiden esittämisestä!! 😯🗯️

Eli, haluan luoda ihmissuhteita ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta musta tuntuu ettei muhun haluta tutustua paremmin ☹️ Olen miettinyt huokuuko musta jokin epävarmuus ja huono itsetunto läpi vai miksi noin käy?

Blohy, sama lääke mullakin. Rauhoittavat varmasti olisivat hyvä noihin esitelmiin kun en pysty niitä pitämään ollenkaan tällä hetkellä. Ja olen myös miettinyt olenko oikealla alalla kun kaikki tuntuu niin vaikealta vai jatkuisiko sama eri alallakin? Olen kaupallisella alalla joten kai sinne päätyvät ihmiset ovat "kovempia" ja kiinnostuneet kovemmista arvoista, eivät kaikki tietenkään. Moni on sanonut mulle, että mulle sopisi ihmisläheisempi ala, jopa hoitoala! Itse en hoitoalasta ole yhtään kiinnostunut, en haluaisi nähdä päivästä toiseen kärsimystä ja sairautta.. Lapsienkaan kanssa en halua olla työkseni. Mua kiinnostaa neuvoa-antavat tehtävät, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa mutten tiedä millä alalla. 😋

Saako teidän muiden alaa udella?

Voi kun tuttua Maa, itsekin haluan kovasti tietää millainen olisin ilman tätä ongelmaa. Mitä tekisin, millaista elämäni olisi? Vaikka mietin kuinka niin totuus on etten tarkkaan osaa vastata, varsinkaan tuohon ala kysymykseen! Ja mustakin tuntuu välillä teini-ikäiseltä. En kokenut sitä silloin aiemmin niin ehkä me etsimme itseämme nyt myöhemmin 😉

Mikä muutos sussa on tapahtumassa? Millainen haluat olla, ulkoisesti ja sisäisesti? Kerro kerro! 😀 Tänne kun kirjoittaa niin oivaltaa itsekin asioita.

Lumikki, kylläpä kuulosti tutulta toi ryhmätyöjuttu! Mä pelkään siis ennakkoon kaikkia kursseja, joilla on moisia. Ja voiko vihatakaan enemmän opettajan lausahdusta: "Muodostakaa parit/pienryhmät."

Sellaisiin valmiisiin kaveriryhmiin on uskomattoman vaikea päästä sisään ja sitä tuntee itsensä ylimääräikseksi. Kaikista satuttavinta on se, kun joku sanoo: "Lähdetäänkö nyt kahville?" ja itse tietää, ettei se kutsu kuulunut minulle. Toki mä harrastan myös sellaista hillitöntä ylianalysointia kaikista asioista. "Ai, se ei katsonut muhun päin nyt, se siis vihaa mua.."

Ehkä se on niin, että ihminen joka kärsii näistä peloista vaikuttaa helposti erakolta tai jopa ylimieliseltä? Musta tuntuu, että multa loppuu aina sanat päästä, kun tulee joku spontaani keskustelutilanne. Sitten en osaa mennä mukaan siihen normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vastailen kysymyksiin ihan parilla sanalla, joten kunnollista keskustelua ei pääse syntymään. Mulla on myös sellainen ongelma, ettei ihan hirveästi tykkää lätistä ns. turhanpäiväsyyksiä, vaan aina pitäisi puhua "asiaa".

Luulen tosiaan, että mulla jäi silloin teini-ikäisenä joku vaihe käymättä läpi. Pahimmat pelot vei halun olla se, mitä oikeasti on! Yritin monta vuotta "soluttautua" joukkoon olemalla mahdollisimman neutraali, mutta musta tuntuu, että mun sisällä "palaa tuli". Se muutos, niin.. haluaisin ehkä muuttaa pukeutumistyyli ja hiustyyliä vähän rokimpaan ja räiskyvämpään suuntaan. 😀 Musta tuntuu, että tämä liittyy myös mun mahdolliseen ikäkriiseilyyn..Pitääkö ihmisen olla lopun ikäänsä "tätimäinen", kun se täyttää tietyn verran vuosia?

Sisäisesti haluaisin tietysti olla itsevarmempi. Näin taas yöllä ns. terapeuttista unta. Keskustelin siinä unessa jonkun vieraan ihmisen kanssa itsestäni ja elämästäni. Se sanoi mulle: "Eikös se ole hankalaa yrittää aina tehdä toisten tahdon mukaan?" Ah, niin valaisevaa! 😀 Haluan oppia ns. tervettä itsekkyyttä, koska kärsin sellaisesta kiltintytönsyndroomasta myöskin.

Mä en halua kyllä kertoa alaani, koska pelkään, että joku tunnistaa. Yliopistolla opiskelen, sen verran voin valottaa. 😎

Koulu- ja koulutusasiathan ovat täällä muodostuneet varsinaiseksi puheenaiheeksi. 😀
Minua joskus pelotti myös, koska opettaja oikein kakaisee ulos sen "muodostakaa
pienryhmät". Mutta nyt jopa niistä nauttii. Niistä voisi oikeastaan sanoa, että muutos oli
tuntuva tuossa jossain vaiheessa. Nyt ei oikein kasvojenkaan menetys pelota, sillä
kouluyhteisö ei ole minulle se tärkein yhteisö. Vapaa-ajan yhteisössä asetan tavoitteet
itselleni liian korkealle, en pysty olemaan avoin, tarkkailen itseäni ja ahdistun. Pelot ovat
kuitenkin marginaalissa. Mutta näistä puhumme terapiassa.

Minäkään en ala omaa alaani kertomaan.. tunnistamisen pelossa kaiketi. Minä taas
kerron vain sen verran, että olen ihmisläheisessä työssä, joka asettaa minulle suuret
haasteet juuri sosiaalisten kykyjeni ja herkkyyteni suhteen. Olen kuitenkin asian kanssa
ok. Kaikenmoisia asioita käyn terapiassa läpi, ja olen hyvin optimistinen itseni suhteen.

Sosiaalisten tilanteiden pelko... sepäse. Se voisi ollakin nimi mun elämäni tarinalle. Täällä on niin paljon tuttuja ajatuksia kaikilla.

Muistan hämärästi katkelmia lapsuudestani. Silloin olin tosi reipas, puhelias, iloinen penska. En tiedä missä vaiheessa aloin ujostella. Ala-asteella alkoi sorsiminen ja koulukiusaus... se tavallinen tarina. Olin ärsyttävä, ruma, lapsellinen (niinpäniin, ala-asteikäiset haukkumassa toista "lapselliseksi" 🙄) Jäin ulkopuolelle ja siellä olen edelleen.

En vain sovi mihinkään, olen niin vääränlainen, liian hiljainen, outo, liian sitä ja tätä. Pelkään ihmisiä. Pelkään arvostelevaa tuijotusta, osoittelua, kuiskintaa ja naureskelua. Tuntuu etten saa missään olla rauhassa siltä. Luulen tosin että osa on pelkkää kuvittelua...
On todella paha olla. Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ja surkeimmaksi olennoksi...

Kulissit minulla on kunnossa. Kukaan ei varmaan uskoisi, kuinka paljon itseäni halveksun. Onhan minulla jopa parisuhde, asunto ja vakituisen työpaikankin olen onnistunut vielä pitämään näistä huonoista ajoista huolimatta. En tajua kuinka mies jaksaa minua, tällaista arkaa luuseria. Ei minulla ystäviä ole, ei yhtäkään. Ei ketään jonka kanssa pitää hauskaa, reissata, puhua asioista. Miehellä on omat kuvionsa, omat kaveripiirinsä. Mieluiten pidän kaikki asiat sisälläni. En mä niistä pysty puhumaan. Täällä on helppoa kertoa jotain...

Tiedän että tarvitsisin apua. Olisin tarvinnut jo vuosia sitten. Mutta kun en osaa hakea. Joskus yritin puhua jollekin terveydenhoitajalle. Hän vain vähätteli, ei tuntunut uskovan. Tosi rohkaisevaa. Kai ne minut nauraisivat ulos nytkin... ☹️

Hei taas!

Te olettekin kirjoitelleet tänne paljon, kun ei ole itselläni ollut nyt aikaa käydä täällä, mutta nyt oli pakko päästä kertomaan jollekin. Nimittäin sain viimein soitettua sille terapeutille ja sovin ajan torstaiksi. Soittaminen osoittautuikin yllättävän helpoksi, mutta saa nähdä, mitä torstaina tapahtuu. Pystynkö todella kertomaan jollekin ihmiselle sosiaalisesta pelokkuudestani katsomalla häntä suoraan silmiin😳 vai menenkö taas aivan sanattomaksi. Jotenkin tämä tuntuu vain niin uskomattomalta. Minä todella olen menossa terapiaan...

Olette kirjoitelleet paljon opiskelemisesta ja sen vaikeudesta. Itse opiskelen jo viimeistä vuotta, joten minulle on päässyt syntymään pieni kaveriporukka, joiden kanssa olen aina koulussa ja teen kaikki ryhmätyöt. Itseasiassa minun on hirvittävän helppo olla koulussa, mutta vaikeudet nousivat taas pintaan viime keväänä, kun aloitin harjoittelun. Jouduin uuteen ympäristöön, jossa kaikki ihmiset olivat vieraita. Tuntui, että en kuulunut sinne. Enkä tiennyt, miten minun olisi pitänyt käyttäytyä. Aloin pelätä, että miten koskaan pärjään työelämässä ja miten saan sellaisen työpaikan, jossa todella haluan olla. Mutta sainpahan harjoittelun suoritettua ja sain jopa kesätöitä, koska onhan jonkun pakko tuurata kesälomatkin.