Viime yönä katselin tätä palstaa ja sain hyviä ajatuksia, mutta olin liian väsynyt kirjoittamaan ja nyt ajatukseni ovat haihtuneet kuin tuhka tuuleen☹️. Yritän parhaani mukaan kuitenkin palautella niitä mieleen.

Aava, taisin miettiä sinun näitä sinun koulussa ilmeneviä ongelmia. Ja toisaalta mietin sitä, miksi itse pärjään jo kohtalaisen hyvin työ- ja kouluelämässä. Tästä tuli mieleen, että ihmisellä on monta yhteisöä, jossa täytyy elää (työyhteisö, opiskeluyhteisö, perheyhteisö, harrastusyhteisö, mahdollinen uskonnollinen yhteisö jne jne). Uskallan jo mielestäni lähes tarpeellisen hyvin olemaan ja ilmaisemaan itseäni töissä ja koulussa, mutta muualla tökkii. Näkisin tämän niin, että koulu- ja työyhteisöt eivät ole minulle niitä tärkeimpiä, joten uskallan pistää omat kasvoni peliin ja ilmaista itseäni. "Todelliset" kaverini joihin täysin identifioidun ovat muualla, ihastukseni kohteet uskonnollisessa yhteisössä, kaikki mihin liittyy minulla jotain syvää ja tärkeää ovat jossain muualla kuin töissä ja koulussa. Kaikki ihmiset ovat minulle tärkeitä ja yhtä arvokkaita, mutta on varmasti inhimillistä kokea itselle jokin yhteisö toista yhteisöä tärkeämmäksi enkä näe siinä mitään pahaa. Koulussa siis sosiaalinen pelokkuuteni on HUOMATTAVASTI lievempää, ja tilanne on johtanut jopa siihen, että kouluelämä on nautinnollista. Teen siellä asioita, joihin ei liity suuria etukäteismurehtimisia ja jälkiseurausten miettimisiä vaan kaikki on spontaania hetkenmielijohteesta tapahtuvaa. Ei tarvitse miettiä, mikä on itseltä onnistumista ja mikä epäonnistumista Kaikki on helppoa, kun ei tarvitse vastata tekemisistään ihastuksenkohteille tms. Jos on mahdollisuus joutua naurunalaiseksi, osaan kääntää tilanteen tilannekomiikan avulla itselleni voitoksi ja ehkä nauraakin itselleni. Toisin sanoen naurunalaiseksi joutumisen tilannetta ei oikein käytännössä voi enää syntyä., ainakaan niin ettö kokisin sen kielteisenä asiana, ja tämä jos mikä on suuri helpotus.

Onko muilla kokemuksia siitä, että pelokkuus on erilaista eri tilanteissa ja eri ihmisten keskuudessa?? Sanon kuitenkin vielä, että ei koulun alottaminen ollut minulle mitenkään helppoa, nyt siis puhun hiljattain alkaneesta korkeakoulujutuista. Alussa ongelmat olivat samanlaisia kuin tärkeimpien yhteisöjeni kanssa, mutta lähes uskaltaisin väittää, että päivittäinen siedätys (joka ei aluksi ollut helppoa) ja cipralex ovat tehneet tehtävänsä.

Itsellekin hiipii toisinaan ajatuksia siitä, olenko laiska, liian hyvälle oppinut. Kotona lojuminen tuntuu silloin "helpommalta" vaihtoehdolta, kun ei nauti ihmisten kanssa olemisesta ja se vie henkisiä voimavaroja. Juuri itsekin pelkään sitä, kuinka pitkä ja tuskainen matka minulla on vielä edessä ennen kuin saan asiani kuntoon ja viihdyn ihmisten kanssa. Pelkään siis sitä työn ja tuskallisten tilanteiden määrää, jotka joudun kokemaan ennen kuin kaikki on hyvin.. Ja onkohan sittenkään näin, mitä jos tilanteet säilyvät aina samanlaisina, olisko parasta alkaa erakoksi.

Kuitenkin hyvien kokemusten turvin uskon, että saan pelkoni hallintaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt on terapian vuoro ja olen jo täysin varma, että asiat ratkeavat, kunhan asioita käsittelee rehellisesti ja pitää hyvät kokemukset "takaumina". Tämä on vaatinut minulta paljon, jatkuvia pysähtymisiä itseni kanssa ja ahdistuksentunteitakin, mutta valo tunnelin päässä pilkottaa kirkkaampana kuin koskaan.

Se on, aava, jo hyvä alku, että koirapuistossa tuntuu edes hiukan paremmalta. Minullakin alkoi samalla tavalla. Onko sinulla terapeutti-/psykologikontaktia?

Hei sofot!
Oon käyttänyt sipralexia 3 kuukautta. Kuukausi aloittamisesta juttelin lääkärini kanssa vaikutuksista. Totesin, etten huomaa itse mitään eroa, mutta kaverit kyllä sanovat, etten oo enää niin tuskanen😋. Lääkäri halusi tietää, mitä olin oottanut lääkkeeltä. Onnellisuutta, vastasin. Mitä mahtaa onni tarkoittaa juuri sinulle, hän kysyi. Ja sitä jäin miettimään seuraaviksi kahdeksi kuukaudeksi. Mikä tuottaa m i n u l l e onnellisuuden tunteen ja mikä estää m i n u a olemasta onnellinen?
Ymmärsin, ettei lääke tee mua onnelliseksi, vaan minä itse. Lääke antaa mulle voimia yrittää. Sillä viikolla kun popsin ensimmäisiä pillereitä ja halusin niin kovasti olla onnellinen muiden ihmisten seurassa, sain kiinni vilahtavasta onnen tunteesta. Olin keskellä ihmisiä, koin hyväksyntää, näin ihmisten hymyilevän ärtymyksen sijasta, hengitin vapaasti. Se tunne ei vain tullut takaisin, olin luonut sen itse hetkeksi ja sitten taas kadottanut sen.
Täl hetkellä tajuan, että lääke on oikeesti vaikuttanut. Se on vienyt mennessään draamakuningattaren rakkaan roolin. Se on vienyt pelkuri raukan, joka häpeää täysin merkityksettömiä asioita. Se on avannut silmät tähyilemään niiden ihmisten suuntaan, joihin oikeasti kuuluu. Se on tehnyt rehelliseksi ja rauhoittanut, muttei se oo tehnyt kunnon ihmiseksi, jolla ei oo huonoja tapoja😎.
Kirjotan tätä oikeestaan juuri tuon takia, kun mietitte ootteko sittenkin vaan laiskoja. Uskokaa, että ette ole. Älkää ihmeessä päästäkö ajatuksiinne tuollaista ajatustakaan siitä, että kannattaa luovuttaa. Erakoksi? Aava? Bloy? Muodostakaa vaikka millanen yya, mutta älkää päästäkö toisianne yksin kotiin nurkkia laskemaan. Ne asiat, joita te maailmassa pelkäätte, on joku muu ihminen tai olosuhde istuttanut teihin. Te sitten kitkette niitä kun rikkaruohoja ja etitte itteenne. Mä voin sanoa, että se on kivempaa ystävän kanssa kun yksin.

Haloo!! Ovatko kaikki päässeet sofostaan eroon, kun täällä on näin hiljaista😀

Helene, puhut täyttä asiaa. Lääke ei tee onnelliseksi vaan me itse teemme itsemme onnelliseksi. Juuri noin sen itsekin ajattelin, mutta en vain osannut muodostaa sitä sanoiksi. Tästä lähtien en edes yritä lähteä erittelemään sitä mikä on lääkkeen, mikä terapian ja mikä itsemme ansiota. Parantumiseen on olemassa vain keinoja tai keino, johon sisältyy hyvä lääkitys, terapia ja oma ehtoinen siedätys. Tämä on monimuotoinen kokonaisuus ja alkuun saattaa tuntua mahdottomalta ja liian hitaalta prosessilta. Uskokaan ei ollut oman paranemisen suhteen alussa kovinkaan korkealla. Mutta hoidon edetessä usko omiin kykyihin alkaa palautua, ja ennen kaikkea vähitellen tuleva tietoisuus omasta paranemisesta antaa uskomattoman paljon voimaa.

Mitäs muille kuuluu? Mitä tällä hetkellä ajattelette omasta parantumisesta, mahdollisista lääkkeistä tai terapiasta?

Blohy kirjoitti 24.2.2009 22:22
Helene, puhut täyttä asiaa. Lääke ei tee onnelliseksi vaan me itse teemme itsemme onnelliseksi. Juuri noin sen itsekin ajattelin, mutta en vain osannut muodostaa sitä sanoiksi. Tästä lähtien en edes yritä lähteä erittelemään sitä mikä on lääkkeen, mikä terapian ja mikä itsemme ansiota.

Kyllä sä osasit muodostaa ne sanat Blohy🙂 Sä olet sanonut ne just oikeat sanat täällä monta kertaa, monella eri tavalla. Sun ansiosta mä hain lääkkeeni ja lopulta tajusin niiden merkityksenkin. Oon varma, että sä tuut elämässäsi auttaan vielä monia ihmisiä.Tsemppiä sulle ja kaikille🙂🌻

Kiitos helene noista sanoista! 🙂 Tuli hyvä mieli. Ehkä tämä on sydämen asia minulle ainakin kahdesta syystä: ensiksikin uskon tietäväni teidän jokaisen tunteet, kun olen niiden kanssa itse kamppaillut monia vuosia. Ja toiseksi tiedän jo, että itse paranen. Ja kolmanneksi jotenkin vain kiinnostaa. Toivottavasti en ole liian hallitsevaan tai kaikkitietävään sävyyn kertonut asioita.. ainakaan ei ole ollut tarkoitus. Olen yksi teistä ja samojen asioiden kanssa kamppaileva.

Mitäs muillekkin kuuluu? Aava, maa jne?

Täällä uusi ilmoittautuu. Minäkin hain lääkkeeni osittain Blohyn myönteisten kokemusten jälkeen ja sain uskoa, että paranen ja elämä alkaa taas maistua. Minulla on lisäksi vaihtelevaa masennusta joka osittain johtuu sosiaalista peloista ja ahdistuksesta. Ärsyttää kun en ole enää sellainen iloinen ja itsevarma vaikka olin silloinkin ujo ja jännitin. Välillä tämä parantuminen tosiaan tuntuu todella hitaalta ja toivottomalta, haluaisin kaiken heti. Oireita on ollut koko ikäni, ala-asteelta asti.

Esitelmät ovat aina olleet hirveitä, lukiossa sain jännityksestä huolimatta suoritettua ne kiitettävästi. Muutenkin olin silloin onnellisin, 18-21 vuotiaana. Sitten muutin pois kotoa ja puoli vuotta myöhemmin aloitin opinnot ammattikorkeassa ja masennuin. Pelkäsin esiintymistä niin paljon enkä saanut kavereita ryhmätöihin, olin ihan ulkopuolinen. Aloin jäädä koulusta pois ja sehän vasta ahdistikin. Minulla ei koskaan ollut edes hirveää intoa aloittaa tuota koulua mutta menin silti, tutkintohan on saatava enkä keksinyt muutakaan. Tammikuussa aloitin samat opinnot uudessa koulussa ja tilanne on aivan sama, olen ulkopuolinen, yksin ja ahdistaa tunnilla, jos vaikka joutuu puhumaan. Välttelen ryhmätöitä eli en tutustukaan kehenkään, mutta en halua tuottaa muille pettymystä jos en vaikka pystyisikään esiintymään. Nyt harkitsen koulun lopettamista ja hakemista vasta sitten kun saan terapiasta apua ja tiedän oikeasti mitä haluan ja kuka edes olen. En tiedä edes millainen haluaisin olla. Yritän kai liikaa miellyttää muita ja nyt olen itse ihan sekaisin.

Koulu on siis minullekin ollut murheenkryyni numero yksi! Blohy puhui jossain aikasemmassa viestissä noista eri yhteisöistä. Lainaus: Tästä tuli mieleen, että ihmisellä on monta yhteisöä, jossa täytyy elää (työyhteisö, opiskeluyhteisö, perheyhteisö, harrastusyhteisö, mahdollinen uskonnollinen yhteisö jne jne). Uskallan jo mielestäni lähes tarpeellisen hyvin olemaan ja ilmaisemaan itseäni töissä ja koulussa, mutta muualla tökkii. Näkisin tämän niin, että koulu- ja työyhteisöt eivät ole minulle niitä tärkeimpiä, joten uskallan pistää omat kasvoni peliin ja ilmaista itseäni. "Todelliset" kaverini joihin täysin identifioidun ovat muualla, ihastukseni kohteet uskonnollisessa yhteisössä, kaikki mihin liittyy minulla jotain syvää ja tärkeää ovat jossain muualla kuin töissä ja koulussa. Kaikki ihmiset ovat minulle tärkeitä ja yhtä arvokkaita, mutta on varmasti inhimillistä kokea itselle jokin yhteisö toista yhteisöä tärkeämmäksi enkä näe siinä mitään pahaa. Koulussa siis sosiaalinen pelokkuuteni on HUOMATTAVASTI lievempää, ja tilanne on johtanut jopa siihen, että kouluelämä on nautinnollista. Teen siellä asioita, joihin ei liity suuria etukäteismurehtimisia ja jälkiseurausten miettimisiä vaan kaikki on spontaania hetkenmielijohteesta tapahtuvaa. Ei tarvitse miettiä, mikä on itseltä onnistumista ja mikä epäonnistumista Kaikki on helppoa, kun ei tarvitse vastata tekemisistään ihastuksenkohteille tms. Jos on mahdollisuus joutua naurunalaiseksi, osaan kääntää tilanteen tilannekomiikan avulla itselleni voitoksi ja ehkä nauraakin itselleni. Toisin sanoen naurunalaiseksi joutumisen tilannetta ei oikein käytännössä voi enää syntyä., ainakaan niin ettö kokisin sen kielteisenä asiana, ja tämä jos mikä on suuri helpotus.

Tuo kaikki on niin totta! Itselläni ahdistus on suurimmillaan juuri koulussa, työssä pystyn olemaan ilman erityisiä murehtimisia. Tuohan tarkoittaa että koulu on minulle erittäin tärkeää, haluan saada tutkinnon ja täytyy myöntää että arvostusta. Haluan ihmisten pitävän minusta, mutta jos en itse pidä itsestäni niin miten muut pitäisivät.. Haluankin oppia pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni mutta en tiedä miten?Koulunumerot ovat myös miltei ainoa asia josta olen saanut elämässäni kehuja..

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon mutta lopetan tällä erää tähän, toivottavasti joku jaksaa lukea! 😉

Minä ainakin jaksoin lukea. 🙂 Hyvä kuulla, että jollain muullakin on kokemuksia eri yhteisöjen merkityksestä. Näitä asioita parhaillaan käyn läpi terapiassani. On hyvä, että on jokin yhteisö, jossa menee edes kohtalaisesti. Siellä on varmasti piirteitä, joita pyritään levittämään muuallekin. Jotenkin näin terapeuttini asian ilmaisi, vaikka vaikea minun on toistaiseksi nähdä noita asioita niin helppoina. Mutta jatkuvasti käyn terapeutin kanssa läpi ahdistavia tunteita, joita tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa syntyy, ja niiden ymmärtämisessä piilee ratkaisujen avain. Tosin suoralta kädeltä saman tien kaikki aukene, mutta vähitellen, uskon siihen, ja kehitystä on joka tapauksessa parempaan suuntaan ollut jo nähtävissäkin.

Heipsan! Pirteää kevätpäivää..

Minäkin täällä pitkästä aikaa. Ei ne pelot ole mihinkään hävinneet. Pahimmat fyysiset paniikkioireet sosiaalisissa tilanteissa ovat kyllä laantuneet, kun tiedän mistä ne johtuu.

Blohy oli hyvin miettinyt noita eri yhteisöjä. Itselleni koulu/työyhteisö on hankalin. Ne ihmiset ei tiedä vielä kuka minä olen ja pelkään kovasti aina niiden "tuomiota" musta. Toisaalta ne ihmiset eivät merkitse mulle niin paljon (kuin perhe/ystävät), että jaksaisin nähdä vaivaa heidän eteensä. (Siis tutustumiseen jne.) Haluaisin kyllä hyviä ystäviä koulusta, mutta..

Oma tilanteeni on sikäli edistynyt, että olen käynyt psykiatrin juttusilla Kelan terapia-tukianomusta varten. Valitettavasti joudun käymään psykiatrin vastaanotolla vielä 1-2 kertaa niin, että seuraava aika on vasta kuukauden päästä. Luulin, ettei minun tarvitsisi odotella enää kolmea kuukautta, koska psykologi/terapeutti sanoi, että hänen "raporttinsa" minun tilanteestani riittäisi ja kela-hakemusta päästäisiin tekemään heti. 😞

Muuten sen psykiatrin tapaaminen oli kyllä varsin mukavaa. Hänellä oli psykologin tekemä raportti musta ja sain sitten itse vielä tarkentaa asioita. Olen huomannut, että mun on helpompi puhua menneisyydestä kuin nykyisyydestä. Menneisyyden ikävät muistot ovat jotenkin "mun ulkopuolella". Nykyhetken ongelmat sen sijaan tuntuu jotenkin todella intiimeiltä ja niistä on hankalampi puhua. Toisaalta se puhuminenkin on helpottunut. Tuon psykiatrin vastaanotolla mua ei yhtään kertaa edes itkettänyt, alahuuli ei väpättänyt. 🙂

Oli kyllä ärsyttävää, kun psykologin raportissa oli maininta mua koskien, että en ole vielä löytänyt itseäni. Se tuntui jotenkin loukkaavalta. Miten sellainen vieras ihminen muka voi jotain tuollaista tietää? Toisaalta se on varmaan oikeassakin, mutta mutta. Ärsyttää silti.

Ainiin, mun pitäs tutustua erilaisiin terapiamuotoihin, psykiatri antoi mulle listan hyvistä tietolähteistä.

Minulla on sama tilanne kuin sinulla Maa, mutta en vain ole löytänyt vielä terapeuttia. Psykiatrini voi kirjoittaa lausunnon kelaa varten huhtikuun lopussa. Saattaa siis mennä syksyyn ennen kuin pääsen koko terapiaa edes aloittamaan 😟 Minuakin ärsyttää etten ole vieläkään löytänyt itseäni, en yhtään tiedä mitä haluan esim. ammattillisesti, kuka tai millainen olen. Mietin aina mitä muut ajattelevat minusta ja yritän miellyttää ihmisiä. Tuntuu turhalta kun ei tiedä mitä tekisi mutta ei kai tässä voi kun kuunnella tuntojaan. Jos ahdistaa niin se ei ole minua varten. Vai johtuuko se tästä sairaudesta?

Vaikeaa on ja inhottava selitellä ihmisille miksei minulla vielä ole tutkintoa. Voisin tietenkin kertoa vain totuuden.. Masennukseni alkoi kun tutustuin poikaystävääni ja hänen perheeseensä, joka on aivan erilainen kuin omani. Akateeminen ja menestynyt, he arvostavat suorituksia ja saavutuksia. Heti ensi tapaamisella minulta tivattiin miksen mennyt yliopistoon. Tuntuu aina että olen jossain kuulustelussa enkä voi ollenkaan rentoutua. Poikaystäväni mielestä se on vain normaalia kuulumisten kyselyä..

Itsekin olen jollain tapaa kunnianhimoinen mutta en jaksa tällä hetkellä panostaa oikein mihinkään, tuntuu että itseluottamus on mennyt aivan kokonaan.

Kuulostaapa tutulta Lumikki, juuri tuollaista muiden miellyttämistä itsekin harrastan. Luulen, että se johtuu tosiaan ainakin osittain tästä pelosta. Sitten, kun pääsee peloista eroon, pääsee enemmän sinuiksi itsensä kanssa ja päinvastoin.

Kylläpäs kuulostaa ikävältä tuo poikaystäväsi perhe! Aivan kuin korkeakoulutus olisi joku itseisarvo ja ihmisyyden mitta. Älä tuollaisista murehdi, osoittavatpa vaan sen miten hölmöjä ihmisiä yliopistosta ulos päästetään. 😉 Vaikka se tenttaus ei olisikaan pahalla tarkoitettu (toivotaan ettei ole!), totta kai se sattuu jos ei oikein tiedä mitä elämältään haluaisi.

Mullakaan ei ole vielä tutkintoa. Opiskelen kyllä alaa, josta pidän, mutten tiedä miten suuntautuisin ammatillisesti, sattuneesta syystä! Haluaisin tiettyyn ammattiin, mutta siihen liittyy esiintymistä yms. esillä olemista ja tietystihän niitä koetan vältellä.. Toivon, että terapiasta olisi apua tähän kriiseilyyn.

Mullakin on kunnianhimo usein aika vähäinen. Jotenkin helpompi mennä siitä mistä aita on matalin. Toisaalta se ei sitten palkitse yhtään ja noidenkehä on valmis.

Toisten miellyttäminen myös minulle tuttua. Juuri viime aikoina, kun oma persoona jollain tavalla vahventunut, muutokset ovat johtaneet moneen. Joskus minulla oli vahva kaikkien miellyttämisen tarve. Sen jälkeen eli ihan viime aikoina olen halunnut edelleen olla ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa olemalla diplomaattinen. Olen jopa asennoitunut edelleen ajattelemaan, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Viime aikoina olen joutunut olemaan pakosti työelämässä ihmisen kanssa, jonka seurassa minun pitää viedä diplomaattisuuteni sietokykyni äärirajoille asti. Minulla on myös tunne, että hän puolestaan vie myös oman sietokykynsä minun suhteeni äärirajoille asti. Ja niinhän siinä vain kävi, että hänen pinnansa paloi ensimmäisenä. Itse vein oman roolini rauhalliseen tapaani loppuun asti ja tuska ei päässyt sisältäni kuin vasta terapiakäynnilläni. Nämä tilanteet eivät tuntuneet kivalta, mutta vasta nyt lukiessani teidän juttuja ajattelen, että littyisivätköhän nämä näihin ongelmiini ja ovatko nämä tapahtuneet tilanteet osa paranemisprosessia.. Nyt minulle herää ensi kertaa ajatuksia: en taidakaan tullakaan toimeen kaikkien kanssa, ja onko siihen edes tarvetta? Jollain tasolla koen nämä surullisiksi jutuiksi, kun ajattelisi aikusten ihmisten olevan kyllin viisaita tulemaan keskenänsä toimeen.. Mutta kun ei

Kaunista alkavaa kevättä kaikille ja kirjoitellaan!!🙂🌻

Blohy, jos saan udella niin millaisia muutoksia sinulle on tapahtunut vahvistumisesi myötä?

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja itsetuntemuksesta koska tämä oman itsen löytäminen tuntuu minusta niin vaikealta. Tuleeko jostain yhtäkkiä että simsalabim, tätähän minä haluankin ja kaikki valkenee ja tiedän mitä tehdä? Vai viekö se vuosia..
Olen ymmärtänyt että tämä sosiaalisten tilanteiden pelko, etenkin esiintyminen johtuu siitä, että minua on lapsena ja nuorena nöyryytetty julkisesti ( mm. päiväkirjaani on luettu ääneen ja sitten naurettu) Itsetuntoni ei koskaan ole ollut niin vahva että olisin tuota kestänyt. Nuo samat tunteet tulevat vieläkin pintaan ja odotan kovasti että pääsen niitä terapiaan käsittelemään.

Miten te muut olette löytäneet terapeutin? Alanko vain soitella listaa läpi vai? Mistä tiedän kuka on oikea, eihän se välttämättä ensi tapaamisella selviä, mutta vie hirveästi rahaa käydä monen luona monta kertaa.

Hei Lumikki3 🙂

Yritän nyt jotenkin kuvailla sitä, miten olen tämän kaiken omalta kohdaltani kokenut. Alunperin olen pelännyt kouluesitelmiä, koulukeskusteluja ja oikeastaan kaikkea sosiaalista toimintaa isommissa (etenkin isommissa) ja pienemmissäkin ryhmissä. Minulla ei ihan aina näitä ongelmia ole ollut vaan kaikki alkoi ehkä yläasteen lopulla ja tilanne paheni ja kärjistyi lukiossa, armeijassa, parina välivuonna ja etenkin korkeakouluopintojen alkuvaiheessa. Tässä korkeakoulun aloittamisvaiheessa tuntui, että pakko hakea apua niin vaikealta kuin se tuntuikin. Sain diagnoosin paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus, ja lääkkeeksi cipralexia ja terapiassa kävin (ensin maksoin kaiken itse, nyt kela maksaa) ja käyn edelleen.

Mikään ei ollut mitään simsalabim-juttua, vaikka muutamat ensimmäiset kuukaudet olivat tuntuvaa nousua, kun aloitin lääkityksen. Tosin otin noin pari terapiakäyntiä kuukaudessa, ja siellä pystyimme käymään tunteitani läpi ja suunnittelemaan pientä omaehtoista siedätystä ennen kuin varsinainen tiheämpitahtinen kelan tukema terapia alkoi. Juuri alkanut koulu toimi erinomaisesti hyvänä siedätysympäristönä. Sanotaan,että tämä kärsivällisyyttä jossain määrin vaatii. Itselleni kaikki ei ole vieläkään oikein selvää, vaikka suuntani on mielestäni oikea. Joskus ärsyttää, kun näiden ongelmien selvittäminen vaatii työstämistä, ja vieläkin hetkellisesti joskus meinaa kärsivällisyys loppua.

Mitä listaa ajattelit käydä läpi, lumikki3? Itse kävin kahdella terapeutilla "koekäynnillä" ja valitsin toisen. Olen sellaisia yleisiä ohjeita saanut terapeutin valintaan, että kannattaa tunnustella hieman suhdetta. Toisin sanoen, onko tämä kyseinen ihminen se, jolle haluan uskoutua itselleni vaikeissa asioissa, joista mahdollisesti tuntee häpeää jne.

Hienoa, että olet päättänyt ryhtyä toimeen ja odotat mahdollisuutta päästä purkamaan tunteitasi. 🙂👍

Heips.

Kävin perjantaina mukavalla yleislääkärillä, jonka luona olen käynyt säännöllisesti syksystä lähtien. Lääkäri sanoi, että mut saadaan oireettomaksi. Muutenkin "hoitoihmiset" ovat suhtautuneet todella positiivisesti. En itse tiedä voinko olla yhtä luottavaisilla mielin.. 🙄

Mulla on tällä hetkellä yksi inha kurssi, jossa täytyy esiintyä. Olen huomannut miten tukala olo siellä aina tulee. Toisaalta valmistautumisella saisi varmuutta. Eniten tuntuu jännittävän se oma esiintymisvuoro, ei niinkään puhuminen.

Lääkärille sanoin perjantaina, että olo on sikäli helpottamaan päin, että tietää paremmin mistä tässä "mörössä" on kyse. Alkaa asiat hahmottumaan ja saamaan omat mittasuhteensa.

Mä "löysin" terapeuttini silleen, että mulle vaan annettiin mielenterveysyksikössä sen yhteystiedot. Hän on siis koulutukseltaan mm. psykologi. Mainitsin psykiatrille ko. henkilön nimen jne. Kuitenkin psykiatri kehotti mua vielä tutustumaan muihinkin terapiavaihtoehtoihin. Toisaalta se on kuulemma sama mitä terapia-koulukuntaa terapeutti edustaa, kunhan vaan ihmisenä kemiat synkkaa.

Viikon päästä taas psykiatrille aika. Jospa nyt vihdoin saataisiin se kelahakemus tehtyä. Hirveän monimutkainen tämä kela-rumba, tuntuu, että kaikilla hoitoihmisillä on eri käsitys asioiden kulusta. Pääsis nyt sinne terapiaan, ettei tarttis käytännön asioissa takkuilla!

Kyllä.. kelan kanssa on varsinaista rumbaa koko homma. Itsellä pyydettiin lääkäriltä tarkennusta eräänseen kohtaan lausunnossa, ja sehän jos mikä on vaivan takana. Itse jouduin olemaan välikätenä kelan ja lääkärin välillä ja tuntui, että ketkään tässä ei ymmärrä toisiaan. Oli se varsinaista säätöä ja koko homma venyi varmaan puolivuotiseksi.

Minullakin on ollut jännittäviä hetkiä näiden esitelmien kanssa, mutta niissä onnistuminen on jotain uskomattoman hienoa. Vielä kun joskus onnistuisi niin, ettei tulisi tunnetta, että beetasalpaajaa pitää saada näin tilannekohtaisesti. Nyt pikku hiljaa alan neuvottelemaan terapeuttini ja psykiatrini kanssa siitä voisinko alkaa vähitelleen tipauttelemaan cipralexin annosta.