Sosiaalisten tilanteiden pelko
Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?
Kirunaali toi erittäin tärkeitä ja mielenkiintoisia pointteja keskusteluun. Kiitos siitä!🙂🌻
Erityisesti kytkökset varhaislapsuuteen sai oman ajatteluni taas rullaamaan. Minullakin on ollut hieman ongelmallinen äitisuhde siinä mielessä, että en muista äitini koskaan olleen kannustava mitä tulee omaan sosiaaliseen elämääni. Muutoin perhesuhteeni ovat sujuneet suorastaan ihanteellisen hyvin. En kuitenkaan todellakaan täysin syyllistä äitiäni diagnoosistani (paha sos tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus), vaan tämä on monen tekijän summa. Lapsuuden kokemukset ovat olleet vain yksi sairauttani aiheuttanut tekijä. Tosin lapsuuden aikana luodaan perustaa sosiaaliselle kehittymiselle, joten merkittävä tekijä se on. Kiitos siis mielenkiintoisilta oivalluksilta, lapsuuden pohdintaa käytän varmasti hyväkseni sitten, kun terapiani alkaa
Onneksi itse säästyin invalidisoivalta fobialta, ja sain pakotettua itseni psykiatrille. Ja alkuperäinen ansio on täysin tukinetin tai henkilökohtaisen tukihenkilöni tukinetissä. Enpä ole koskaan kuullutkaan stressihermon salpauksesta tämän ongelman yhteydessä. Koetko, että se on auttanut?
Ainakaan minulta selostuksesi ei vienyt toivon rippeitä, pikemminkin päinvastoin. Oli mielenkiintoista, kun toit uudenlaisia asioita esille. ja minusta tuntui pikemminkin helpottavalta kuulla eläytymistäsi, sehän lienee yksi vertaistuen tarkoituksista.
Minullekkin tuo stressihermon salpaus on aivan uusi juttu ja kiinnostaisikin nyt enemmän kuulla tuosta, miten se auttoi yms. 🙂
Minulla alkaa taas toivo hiipumaan tuon lääkityksen suhteen (eikä sinun kertomuksellasi Kirunaali ollut siihen vaikutusta, lohduttavaa oli kuulla että on muitakin joilla eivät lääkkeet ole auttaneet). Sain viimeksi beettasalpaajien lisäksi Efexor-nimistä mielialalääkettä, lääkäri kehui sitä toimivaksi, mutta taaskaan kuten Cipralexin kohdalla, en ole huomannut mitään muutosta suuntaan taikka toiseen, siis sosiaalisen pelon kohdalla. Muihin asioihin ovat kyllä vaikuttaneet, mm. ruokahalu on vähentynyt, mistä olen kyllä iloinen. Olen aikamoinen tunnesyöppö ja viime vuosina painokäyrä onkin ollut harmittavasti ylöspäin, mikä on ollut vain omiaan lisämään mielialan laskua.
No, ajattelin kuitenkin vielä jatkaa tuota lääkitystä jonkin aikaa. Nyt on mennyt vajaa kuukausi, eli ehkä toisen kuukauden, jos se vaikka kuitenkin alkaisi auttamaan... toivotaan.
Olen miettinyt hiukan myös tuota varhaislapsuuden juttua. En kuitenkaan ole keksinyt vanhemmistani mitään "vikaa" mikä olisi tämän vaivan aiheuttanut, päinvastoin, parempia vanhempia tuskin olisin voinut toivoa! Olen vain aina ollut... no, tällainen 😑❓
Tietysti kasvatus olisi ehkä voinut olla erilaisempaa; rohkaisevampaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vanhempani kun ehkä ovat olleet pikkuisen periksi antavia ja äitini on hoitanut puolestani asioitani ihan viime vuosiin saakka (soittanut virastoihin, varannut kampaaja-ajan yms) kun en itse ole pystynyt. Mutta mitäpä siinä muutakaan vanhempi voi tehdä, kun lapsi ei itse osaa hoitaa omia asioitaan 😟
Perintötekijöillä on varmasti myös osansa asiassa, uskoisin. Jos on "arat" geenit ja vielä ympäristö "suotuisa", kasvaa lapsesta varmasti arka. Meidän suvussa ei varsinaisesti ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta ei suku mistään sosiaalisimmasta päästä kuitenkaan ole. Olen joskus pohtinut, että kaikki suvussa kulkeneet "arkuus"-geenit ovat summautuneet minuun, olen kuin se epäsosiaalisuuden ja arkuuden multihuipentuma. Muilla niitä on ehkä vähäsen, mutta minuun ne ovat sitten tulleet kaikki. No, en ole perinnöllisyyden asiantuntija, mutta tällaisia ajatuksia on minulla herännyt.
Hei aava
Tuli mieleen, että onko sinulla mitään mahdollisuutta omaehtoisesti aloittaa totuttautuminen tietynlaisiin tilanteisiin? Nämä ongelmat itselläni alkoivat, kun aloitin korkeakouluopinnot, joten tasokasta siedätystä siinä tuli keskutelujen ja pienimuotoisten esitelmien muodossa. Itse voisin kuvitella, että lääkkeet eivät sinänsä paranna tällaista sairautta, mutta niillä pääsee hyvään alkuun ja ovat välttämätön osa hoitoa terapian ja omaehtoisen siedätyksen ohessa. En tiedä, en ole lääkäri, mutta näin tämä menisi oman fiilikseni mukaan.
Oletko muuten jutellut lääkärisi kanssa muista tilannekohtaisista lääkkeistä, rauhoittavista kuten xanorista. Beettasalpaajaa otan harvoin vieläkin, kun tiedossa on "paha" tilanne. Itse olen ylittänyt monta estettä liittyen sosiaaliseen fobiaani: koulussa esitelmät sujuvat, ajatukseni kulkevat loogisesti keskusteluissa koulussa sekä töissä ja voisinpa soittaa tai jutella vaikkapa itse presidentin kanssa. Ja kaiken lisäksi saattaisin tehdä nämä kaikki vielä ihan mielelläni.. ainoastaan yhdessä kriittisessä tilanteessa minut saattaa vielä vallata sisäinen pakokauhu. On liian pitkä tarina kertoa, mistä tässä on kyse, mutta olkoon se nimeltänsä vaikka "seurapiirikokoontuminen". Sen tiedän, että se on pelokkuuteni syvin ydin, johon liittyy vielä välttämiskäyttäytymistä ja pakokauhuntunnetta. Sitä varten ajattelin pyytää jotain muuta tilannekohtaista lääkitystä, ovatko ne nyt nimeltänsä niitä mieltärauhoittavia. Mietin sitä aava, että sinä saattaisit myös hyötyä rauhoittavista ja niiden avulla katsoa kuinka tilanteet sujuvat. Tosin rauhoittavista aina varotellaan näiden ongelmien yhteydessä, sillä hyvänolontunne saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Kuitenkin, uskon että olisi varmasti hyödyllistä edes keskustella niistä lääkärin kanssa, vai oletko jo keskustellut?
En ole efexorista ennen kuullutkaan, mutta hyvältä vaikutti, kun luin netistä kyseisen lääkkeen lääkeselosteen. Kehotan vielä kärsivällisyyteen. En ainakaan suosittele käytön lopettamista. Näillä lääkkeillä tulokset kaiketi näkyvät pidemmällä tähtäimellä, ja muutos voi olla niin vähittäistä, että se jää jotenkin itseltä huomaamatta. Korostan vielä että en ole lääkäri, mutta asia on sinänsä niin mielenkiintoinen ja omaa sydäntä lähellä, että innostun aina kirjoittamaan.
Tsemppiä teille kaikille ja hyvää uutta vuotta!!🙂🌻 .. ja kirjoitelkaa kokemuksia
Hyvä, että asiani kiinnosti, eikä lamaannuttanut entisestään.
Todellakin minulle kyseinen leikkaushoito on ollut enemmän kuin onnistunut. Alkuvalmistelut ovat huolelliset ja ennen lopullista leikkauspäätöstä suoritetaan psykiatrinen tutkimus ja ns. stellatum-puudutus, jossa neulalla viedään kaulan alueella oleviin hermoihin puudutetta, joka n. päivän ajan "vastaa" leikkauksen jälkeistä tilaa, että ihan ummikkona ei tarvitse lompsaa keventää, ellei homma tunnu oikealta.
Jo puudutuksen jälkeen kulkiessani Tampereella kaupungilla, koin itseni kuin "Euroopan omistajaksi". Oli helppo katsoa ihmisiä häpeilemättä ja shoppailla tuntematta oloaan tukalaksi. Ainoa haitta siinä oli, että ääni on puudutuksen vuoksi kimeä ja se saattaa aiheuttaa huvittavaakin mielialaa, ja varsinkin jos miehellä kävisi näin, saattaisi olla siinäkin paikka kokea, että kehtaako sitten puhua vieraalle !!! 😀
En tietenkään voi itsekään väittää ihan suoraviivaisesti, että lapsuus olisi ainoa tekijä sosiaalisten tilanteiden tulevaisuuden kartalla, mutta aivan sylivauva kokemuksista saakka tuo vaikuttaa ja useimmitenhan sitä ei kukaan tiedä, mitä se on ollut itse kullakin.
Olen todellakin sairastunut 15 vuotiaana mahahaavan kautta psyykkisesti ja sitä rataa jatkui yli 20 vuotta. Mahavaivat eivät ole parantuneet. Kerran herkkä vatsa - aina herkkä vatsa ☹️
Jokatapauksessa, leikkauksen jälkeen jossakin vaiheessa löin psykiatreille ja terapeuteille kintaat tiskiin ja vaadin päästä KELAn kuntoutuskeskukseen Turkuun, jossa kaikki osa-alueet katsottiin ja olin siellä kolme viikkoa. Siellä sain lääkityksen, joka minulla on yhä edelleen ja toimii kuin pläkki. Efexoria (tosin nostettiin kesällä), Deprakinea, yöksi Klotriptyl Miteä ja unentuojaksi Somnoria. Olen nukkunut lääkkeillä jo 18 vuotiaasta saakka, enkä ajattelekaan, että vieroitus enää onnistuisi.
Lääkkeisiin olen siis tyytyväinen. Masennus on kuitenkin kroonista minulla eikä siihen auta tietenkään leikkaus, jossa olin. Huomaan, jos unohdan aamulla ottaa Efexorit, alkaa inhottava "nykivä" tunne päässä joka on vieroitusoireen merkki, eli havaitsen nopeasti, millon lääke on jäänyt ottamatta. Efexor todella toimii minulla, sillä syy, miksi annostusta nostettiin, oli masennuskausien lisääntyminen jossain määrin ja yleensä olen kovin itkuherkkä ihan olemattomistakin syistä. Sen huomaan myös toisena, jos Efexor jää ottamatta... Itkuilu on oitis pinnassa 😞
KELAn kuntoutuksen jälkeen pääsin ihanalle kuntoutusmatkalle Kolille ja sen jälkeen en ole omatoimisesti tarvinnut mitään terapeuttia, vaikka aina ne aikoja antoivatkin vielä aika myöhällekin, mutta olen vain sanonut, että miksi tulisin puhumaan ilmoista ja voinneista kun muutenkin kuulee jatkuvasti, miten tosi tarvitsijoiden on vaikea saada aikoja miekkareille tai muille vastaaville poliklinikoille 😮
Saan heti terkkarilääkäriltä lähetteen, jos vaikka vain soitan. TK:ssa mun reseptitkin uusitaan sen kummemmin ketään näkemättä ja muuten Efexorin lisäyskin kävi vain lääkäriä näkemättä.
No... mitä siis SAIN leikkauksesta; Mainitsin sairastumisikäni. Koulut peruskoulun jälkeen meni kaikki metsään. Kaikki muukin siinä ohessa. Menin naimisiin, sain kaksi lasta, jotka nyt aikuisia.
Pelkoni lisääntyivät ja pääsin leikkaukseen hyvinkin pian kaikkien alkutoimien jälkeen.
Siitä kerroin jo edellä aikaisemmassa tekstissäni.
Sen jälkeen, liki nelikymppisenä opiskelin itselleni ammatin, perustin yrityksen ja ennenkaikkea nautin ihmisten joukossa olemisesta !!! Ainakin silloin kun olen ollut koulussa ja muissa pidempiaikaisissa paikoissa olen ollut suosittu ja hauska persoona. Nyt tosiaankin on vähän ihmiset jääneet taka-alalle kun olen "kotiutunut" opiskeluistani yms.
Uskallan nyt kuitenkin yleensäkin OLLA OLEMASSA 🙂🌻 ja se on mulle iso juttu !!
Kuitenkin, jos sinulla on ollut vasta n. kuukauden ajan mikä tahansa lääke, ei pidä odottaa vielä ihmeitä. Efexor on myös lääke, jonka vaikutus alkaa vähitellen ja kun annos on tasaisesti elimistössä oikeanlaisena, huomaat kyllä, kun se "unohtuu" ja jos nyt vaikka itsekin lopettaisit, varmasti saattaa tulla kurja olo pitkäksi aikaa. Keskustele mieluummin annostuksen oikeellisuudesta lääkärisi kanssa. Masikseen se auttaa, vaikka en tiedä, miten minulla Deprakine tukee Efexorin toimintaa.
Blohy: itsekin olen juuri ammattikorkeakoulussa, jossa todellakin pitäisi olla rohkea ja sosiaalinen. Ero lukioon on todella huomattava: nyt tuntuu että koulunkäynnistä ei meinaa tulla mitään, kun taas lukiossa opiskelu oli jokseenkin helppoa (riitti että istut hiljaa tunneilla ja pääset kurssikokeesta läpi). Että kyllä mahdollisuuksia vaikeisiin tilanteisiin totuttautumisessa on, en vain tiedä miten sellainen onnistuisi, kun kaikki tuntuu hirveän vaikealta ☹️
En ole jutellut lääkärinin kanssa muista lääkkeistä, vaikka olen kyllä lukenut noista rauhoittavista. Niissä vain arveluttaa juuri se mahdollisuus "koukuttua". Mutta voi sitten miettiä, kumpi on pienempi paha; käyttää "riskilääkkeitä" vai elää elämänsä yksin neljän seinän sisällä...
Aava, olen samaa mieltä siitä, mitä sanoit, että lukioelämä on erilaista juuri tämän sosiaalisuuden kannalta. Juuri luin jostain, että tällaiset asiat tulevat esille juuri tässä elämäntilanteessa. Muistaakseni lukemassani artikkelissa mainittiin, että YTHS on yleensä ensimmäinen paikka, jossa tämän tyyppisiin ongelmiin kiinnitetään huomiota. Ehkä tässä elämänvaiheessa joutuu enemmän kasvokkain itsensä ja "heikkouksiensa" kanssa. Itse asiassa artikkelissa mainittiin tämän olevan todella yleinen ilmiö, mistä minulle tuli jotenkin lohdullinen olo, kun tiedän etten ole näiden asioiden kanssa ainakaan yksin 🙂
Tiedän varsin hyvin mistä puhut, kun sanot, että omaehtoinen tilanteisiin totuttautuminen on vaikeaa. Minulla ainakin oli fiilis, että parempi jättää kaikki tilanteet väliin ja tiettyjen asioiden kanssa fiilis on edelleen, vaikka monessa asiassa olen pystynyt voittaan itseni
Voin kuitenkin hyvin sanoa, että ehkä lääke on tuonut positiivista ja optimistista suhtautumista kaikkiin asioihin. Jopa siihen, että pidän nykyään sairaudestani parantumista täysin mahdollisena, mikä saattoi aikaisempiin vaiheisiin olla ollut aika mahdoton ajatus. Kaikki asiat eivät ole tosin ratkenneet, mutta terapiahan alkaa vasta ensi viikolla ja yhden tilanteen suhteen saan lisälääkitystä. Kaikki etenee hyvään suuntaan, vaikka kärsivällisyyttä olen saanut opetella.
Ensi viikolla pääsen itse juttelemaan lääkärini kanssa näistä tilannekohtaisista rauhoittavista lääkkeistä. Täytyy laatia lääkärin kanssa jonkinlainen sopimus siitä, etten tekisi näillä lääkkeillä itselleni hallaa. Lääkärini on varsin optimistinen, joten luulen, että pääsen yhteisymmärrykseen sekä hyötymään näistä riskialttiista lääkkeistä. Mutta tämän siis näen ja kuulen siis ensi viikolla, joten täytyy silloin kirjoittaa niiden aikaansaamista tuntemuksista.
Mitäs muille kuuluu?? onko herännyt uusia ajatuksia?
Huoh, huomenna alkaisi koulussa uusi kurssi nimeltä "esiintyminen ja puheviestintä". En voisi keksiä mitään pahempaa aihetta kurssille. Molemmat sanat ovat kuin kirosanoja minulle ☹️ Luulen, etten pääse osallistumaan koko juttuun. Käyn sen kurssin sitten joskus myöhemmin, jos käyn... Miten te muut olette selvinneet vastaavista kursseista/tilanteista koulussa, jos niitä teillä on ollut?
Ja kirjoitahan Blohy toki niistä rauhottavista sitten kun olet päässyt niitä kokeilemaan, minua ainakin kiinnostaa kuulla 🙂 Ja se, että pidät parantumista täysin mahdollisena on todella hieno saavutus! Pystyisinpä itsekin saavuttamaan sen optimisuuden tason että voisin ajatella samoin. Tällä hetkellä ainakin tuntuu, että mikään ei tule ikinä muuttumaan.
Sosiaalinen fobia ja seurustelu
Hirveä dilemma minulle. Miespuolinen ja ikää 27v. Kertaakaan en ole elämässäni seurustellut. Hinku ois kova mutta eihän se kuitenkaa tuu onnistumaan. Jos pelkää epäonnistumista ja arvostelua niin seurustelutilannehan on tälläselle pahin mahollinen. Sen lisäks kun alkuvaihees ei kuitenkaa pysty olemaan oma ittensä vaan jännittää ja panikoi ja nolaa ittensä (ja näin tulee tapahtumaan) niin huonot on lähtökohdat. Aina kun joku kaunis nainen lähestyy niin tylysti lähen tilanteesta hemmettiin (ja se ahistaa lisää, enhän mie oo tyly ihminen). Ja jos joskus pääsis niin pitkälle että ihan jonkun kanssa seurustelis, niin se varmaan loppuis siihen kun kertois tästä ongelmasta. Oon yrittäny ettiä tästä samasta vaivasta kärsivää tyttöä mutta ei oo onnistunu. Jotenkin voisi olla helpompi kun kumpikin ymmärtäis toisen tilanteen.
Haluaisn kuulla että miten ootte saanu homman toimimaan, onks tälläsel ihmisel toivoa? Kaikenlaiset kokemukset saa kertoa myöskin negatiiviset.
Hei taas kaikille! 🙂
Ensiksi kerron teille noista rauhottavien käytöstä. Tällä hetkellä olen kahteen kertaan niitä käyttänyt. Sain opamox-nimistä lääkettä. Aiemmin puhuin xanor-lääkkeestä, mutta sekä terapeuttini että lääkärini valisti minua, niin että xanor on suoraan saatanasta. En tiedä, mahdollisesti paha koukuttuminen saattaisi olla kyseessä. Olen ihan tyytyväinen opamoxiin. Tilanne kuin tilanne sujuu ilman ahdistuksen ja pelon tunteita. Ei se tosin kovinkaan paljon rohkaissut minua avaamaan suutani tietynlaisissa tilanteissa, mutta rentous minussa oli ja olen varma, että se näkyi myös ulospäin. Toisessa tilanteessa onnistuin tekemään vaikutuksen hyvännäköiseen tyttöön🙂. Pyrin käyttämään rauhoittavia mahdollisimman vähän, ehkä kerran tai pari viikossa.
hko, olen myös miespuolinen, ja ensimmäinen seurusteluntynkä osui juuri sosiaalisen fobian pahimpaan vaiheeseen. Tuntui, ettei siitä tullut yhtään mitään juuri näiden ongelmien vuoksi, joten päätin lopettaa kaiken ja hoitaa ensin omat asiani kuntoon. Nimittäin sosiaalisen fobian hoitamisen, joka on minulle ollut perhanan pitkä prosessi. Nykyisin olen saanut hyvän otteen jo tästä enkä aio hellittää. Parhaimman alkusysäyksen paranemiseen antoi se, että uskalsin hakea apua ja cipralex-lääke. Nyt olen vuoden kestävän terapian alussa ja uskallan toivoa siitä olevan suurta apua.
Tiedän ainakin yhden psyykeongelmista kärsineen ihmisen, joka aloitti suhteen, toimivan sellaisen. Uskon, että vaimo oli hänelle todellinen tuki, turva ja voimavara omien ongelmiensa keskellä. Nyt heillä molemmilla menee todella hyvin.
Hyvää alkanutta vuotta!
Eläväinen oli kirjoittanut minulle joulukuussa ihanan viestin, kiitos siitä. 🙂🌻
hko kirjoitti seurustelun aloittamisen vaikeudesta. Ehkä kannattaisi aluksi vaikka tutustua alan kirjallisuuteen (itsehoito-oppaat jne.) Kirjoissa on hyvää tietoa tästä "vaivasta" ja sen syistä. Ainakin itselleni tiedosta on ollut apua. En ole ainoa, joka tästä kärsii jne. Enkä ole huonompi kuin muut (vaikka siltä usein tuntuu).
Kannattaa muistaa se, että me ollaan "vain" ihmisiä kaikki. Kaikilla on heikkoutensa ja vahvuutensa. En tiedä kannattaako etsiä juuri sosiaalisista peloista kärsivää ihmistä, eikö ole tärkeintä että löytää empaattisen ihmisen? 🙂
Don Huonot laulaa osuvasti:
"Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa"
Vastoinkäymisiä ei kannata pelätä. Rakkaudessa täytyy ottaa riskejä. Tsemppiä!
Minulla on täysin sama tilanne, kuin sinulla hko. Sillä erolla, että olen tosin nainen ja "vasta" 21-vuotias. En minäkään ole ikinä seurustellut. Pisin suhteentynkäni kesti n. kuukauden, joten en edes kutsuisi sitä vielä seurusteluksi. Vaikea on tutustua ihmisiin, varsinkin vastakkaiseen sukupuoleen, kun jännittää niin paljon ja olen niin toivottoman ujo ja ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Minäkin myös peräännyn ja lähden karkuun, jos joku minua lähestyy, vaikka en haluaisi. On tämä paskamaista. Pelottaa että saan elää koko elämäni yksin 😞
Minusta taas tuntuu, että olisi helpompi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi minun vastakohtani. Siis avoin, rohkea ja puhelias, koska ei kai suhteesta ikinä mitään tulisi jos kumpikin koko ajan vain ujostelee. Itse ainakin pystyn olemaan rohkeampi ja rennompi avointen ja puheliaampien ihmisten seurassa. Mutta en tiedä, saattaahan sinulla hko olla asia toisin 🙂
Aava muuten, oletko saanut mitään apua siitä efexor-lääkkeestä, jonka muistaakseni kerroit aloittaneesi. Entä kokemuksia beettasalpaajasta ja rauhoittavista? kirjoittelinkin jo noista rauhottavista, ja tarpeen vaatiessa kuulemma ihan ok, itse pyrin mahdollisimman pitkään pidättäytymään niistä. Juuri silloin, kun on esitelmiä ja on mahdollisuus tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia (minun tapauksessani naisia), otan puolikkaan opamoxia.
Olen ehkä tällä palstalla aliarvioinut terapian merkitystä. Olen juuri alkaneen terapian kokenut todella tärkeäksi, vaikka kuvittelinkin jo cipralexin pelastaneen elämäni. Avoin suhde (peloista ja ahdistavista tilanteista puhuminen) on parantavaa, vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaisikin. Rehellisyys terapeutille on hyvä lisäkeino parantua, vaikka 'häpeällisten' tilanteiden kertominen tuo itselleni monesti tuskaa. Mutta pidemmällä tähtäimellä näin nämä asiat kääntyvät itselle jotenkin voitoksi eikä sitä välttämättä edes aina itse huomaa. Juuri se rehellisyyden opettelu oli minulle jostain syystä vaikea paikka. Mutta rehellisen asenteen olen saavuttanut, ja siitä pidän kiinni, vaikka se tekeekin välillä pahaa ja siihen joutuu asennoitumaan. Lähtemättömästi minulle on jääneet jostain nämä lauseet mieleen: "mistä ei voi puhua siitä ei voi vapautua" ja "mistä voi puhua siitä vapautuu".
Tämmöistä tällä kertaa. kirjoitelkaa kokemuksia. Itselleni nämä seurusteluasiat ovat todella ajankohtaisia, itsekin kaipaan rinnalleni edes vähän itseäni räväkämmän naisen. mutta en tiedä, kaikki on jotenkin vielä niin kesken ja iältäni olen niin nuori, ettei aina tee edes mieli ainakaan sitoutua, mutta toisinaan taas kyllä. enpä tiedä😑❓ Suhdetta minulla ei minulla kuitenknaan koskaan ole ollut
hko kirjoitti 24.1.2009 12:29
Kertaakaan en ole elämässäni seurustellut. Hinku ois kova mutta eihän se kuitenkaa tuu onnistumaan.
En toki tunne sinua, mutta itse lähtisin purkamaan vastaavaa tilannetta tutustumalla uusiin ihmisiin ja laajentamaan vastakkaisen sukupuolen ystäväpiiriä. Jättäisin myös mustavalkoisen (seurustelee/ei seurustele) ajatusmallin pois, koska monelle se merkitsee sitoutumista toisin kuin ystävyys missä on vapaa tekemään omia päätöksiä eikä ole tilivelvollinen kumppanille.
Seurusteluasioista: Voi, kun mua harmittaa teidän puolesta. Itse olen sikäli onnekas, että olen ollut pitkässä liitossa nuoresta asti. Ammatti-ihmiset, joille olen tilanteestani päässyt avautumaan ovatkin usein tokaisseet jotain tyyliin "Ai sä oot kuitenkin niin pitkässä suhteessa!" Jep, olen suhteessa, mutta kärsin silti pahoista peloista. Itse tapasin mieheni aikoinaan sattumalta netissä. Helpotti, kun sai ensin vaihtaa ajatuksia ja rauhassa tutustua. Ilman nettiä olisinkin varmasti sinkku.
Blohy, mäkin olen vähän miettinyt, että sä olet aliarvioinut terapiaa. Tai siis olen miettinyt, että näissä peloissa on hyvä mennä vähän syvemmälle itseensä (ja sehän terapiassa onnistuu). Itsekin pääsen pian tekemään kela-hakemuksen terapiaa varten. Tavallaan ajatus pitkästä terapiasta hieman ahdistaa. Toisaalta olen kuitenkin kovasti "nauttinut" siitä, kun saa kertoa elämästään. On aivan ihanaa, kun on hoitosuhde olemassa. Tuntuu, ettei ole niin oman onnensa nojassa seilaamassa kohti tuntematonta.
Plääh, vähän harmittaa, koska en ole hirveästi hakeutunut ihmisten kanssa tekemisiin. Pitäisi vähän kyllä tsempata siinä asiassa!
Blohy: Olen nyt 2kk syönyt efexoria, nyt vähän aikaa isommalla annoksella (150mg) mutta ainakaan mitään suuria muutoksia en ole havainnut. Joitain pikkujuttuja lähinnä, esim. että koirapuistoon on nyt helpompi mennä. Ennen jännitin kauheasti sielläkin, kun piti yrittää muiden koiranomistajien kanssa small talkia harrastaa. En oikeastaan vieläkään pahemmin juttele siellä, mutta ei ainakaan ahdista samalla tavalla kuin ennen se oma puhumattomuus ja "pöljyys" 🙂
Koulunkäyntiä se ei kuitenkaan ole helpottanut. (Ajattelin taas avautua koulusta, sekun on tällä hetkellä murheenkryyni nro. 1, ei ole pakko lukea jos ainainen valitukseni jo kyllästyttää, omaa oloani helpottaakseni tässä vain päätäni puran 🙂) Niin siis, tälläkin hetkellä pitäisi olla koulussa, mutta häivyin ruokatauolla kämpille, kun tuntui ettei enää jaksa. Meillä on koko tämän viikon kestävä kurssi tai "luento" jota vetää ulkomaalaiset, puhuvat siis vain englantia.
Ja tämähän ahdistaa kauheasti, kun ne kyselevät kaikilta jotain ja pitäisi englanniksi vastata. Minulle tuottaa suuria vaikeuksia vastata suomeksikin, niin saati sitten vieraalla kielellä! Olen toki kohtuullisen hyvä englannissa, tykkään vieraista kielistä, mutta se puhuminen tuottaa aina vaikeuksia. Menen aivan oikosulkuun ja unohdan kaiken!
Ja se vielä oikein lannistaa, kun koulua olisi joka päivä kahdeksasta neljään tämän viikon ajan. Jos olisi vain puoli päivää, tai tunti-pari, niin sitten siellä ehkä jaksaisikin kituutella. Muutenkin nuo kurssit tällä kevätpuolella näyttäisi olevan tosi ikäviä, ei kiinnostaisi tippaakaan. Koulunvaihtoa olen jo harkinnut, mutta toisaalta en keksi mitään muutakaan, mitä haluaisin opiskella. Enkä millään jaksaisi alkaa taas siihen pääsykoe- ja mahdolliseen muuttoruljanssiin. Huoh. Mitähän tästäkin oikein tulee...
Joskus myös mietin, että jos oikeasti olen vain täysin saamaton laiskiainen, liian hyvälle oppinut. Verhoan sen laiskuuden pelkoon ja arkuuteen, jotta voin sitten "hyvällä syyllä" lojua vain kotona. Ennen tätä viikkoa, koulua on ollut vain 2-4 tuntia per päivä, välillä vapaapäiviä keskellä viikkoa, ja se tuntui sopivalta. Nyt tuo jokapäiväinen melkein 8h kouluannos tuntuu aivan liialta, eli olenko vain laiskistunut ja tottunut tähän rentoon ja passiiviseen elämäntyyliin 😑❓
No jotain hyvää kuitenkin näiden valitusten lisäksi: sain kerrottua vanhemmilleni tästä vaivasta ja siitä, että olen käynyt lääkärillä ja syön lääkkeitä 🙂 Vaikka aluksi tuntui hirveältä, nyt on oikeastaan mukavaa ettei enää tarvitse salailla ja peitellä, valehdella että koulussa menee hyvin yms. Äitikin otti asian ihan hyvin eikä kysellyt liikoja. Eniten pelkäsin juuri sitä, että (minun äidille ja vanhemmille sisaruksille hyvin ominaiseen tapaan) ne alkavat tenttaamaan asioista ja juoruavat heti koko suvulle.