Hienoa Aava, että olet vihdoin päässyt puhumaan asiasta.

Minä kävin tosiaan vuosi sitten viimeksi lääkärin juttusilla esiintymispelosta. Silloin en vielä ollut täysin rehellinen itselleni enkä myöskään lääkärille. Lääkäri puhui silloin terapian mahdollisuudesta, mutten ottanut asiaa kuuleviin korviini. Nyt minulla on parin viikon päästä lääkärille aika ja aion nyt olla niin rehellinen kuin mahdollista. Toivottavasti tämä uusi lääkäri on edes hiukan empaattinen ja ymmärtäväinen.

Olen keskustellut tästä sosiaalisten tilanteiden pelosta jonkin verran puolisoni kanssa. Hän ymmärtää ja tukee minua, mutta ei ole mielestäni oikea ihminen minua auttamaan (sitä varten ovat ammattilaiset).

Kuinkahan monelle läheiselle tai tutulle tästä asiasta kannattaa kertoa? Tämä tuntuu jotenkin niin hirmuisen henkilökohtaiselta jutulta. Toisaalta tämä taas saattaisi selittää "outoa" käytöstäni esim. kavereita kohtaan. Minä kuitenkin "häpeän" koko juttua vielä kovin paljon. En haluaisi paljastaa tätä "heikkoutta" itsessäni edes perheenjäsenille. ☹️

Millä tavalla et ollut rehellinen itsellesi ja lääkärillesi, Maa? Miten hän suhtautui sinuun ja ongelmiisi? Ei tietenkään ole pakko vastata, jos et halua 🙂 Meidän kouluterkkari on onneksi oikein mukavan ja rennon oloinen tyyppi, iloinen ja nauravainen, että hänelle ei niin hirvittävän vaikeaa puhuminen ollut. Minä kun ehdin mielessäni kelata läpi kaikki mahdolliset kauhukuvat kamalasta, tunteettomasta, työhönsä kyllästyneestä "en ota sinua tosissaan" -asenteella liikkeellä olevasta terkkarista 😀

Minä en ole tästä asiasta kertonut kenellekkään läheiselleni, ainoastaan yhden kaverin kanssa olemme jutelleet messengerissä, en siis hänellekkään ole kasvokkain mitään puhunut. Minustakin asia on todella henkilökohtainen enkä todellakaan mielelläni puhuisi tästä kenellekkään 😮
En tiedä, kai se riippuu ihan itsestä ja omista läheisistään kenelle kannattaa/voi kertoa ja kenelle ei. Itsellä ainakin tuntuu, että ei edes ole sellaisia kavereita kenelle kertoa, lukuunottamatta sitä yhtä kenen kanssa messengerissä olen joskus puhunut. Kai tässä on pieni noidankehä, kun ei viihdy ihmisten seurassa ei ole läheisiä ystäviä, ja kun ei ole läheisiä ystäviä, ei ole ketään kenelle puhua.

Mutta toisaalta tuo "oudon" käytöksen selittäminen voisi olla ihan reilua, varsinkin jos kaverit ovat yhtään ihmetelleen tai kyselleet asiasta. Minullakin kävi niin, että päädyin selittämään käytöstäni tälle kyseiselle messengerijuttelu-kaverilleni, koska hän oli ensin ihmetellyt tylyä ja kylmäkiskoista käytöstäni häntä kohtaan. Siinä tuli sitten juteltua ihan kunnolla sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ujoudestani.
Mutta ihan itsestä se kai riippuu, tuntuuko hyvältä idealta kertoa.

Itsekin mietin joskus kenelle kertoisin. Nyt olen lähes täysin parantunut sosiaalisista peloista, ja olo uskomattoman hyvä. Se kannattaa mielestäni tarkkaan harkita kenelle kertoo. Itse olen tehnyt niin, ettei kukaan perheenjäsenistäni edelleenkään tiedä, mitä prosesseja ja kipeitä asioita olen käynyt läpi. On helppo avautua ammattihenkilölle, jolla vaitiolovelvollisuus ja asiantunteva tieto avunsaamisesta. Nyt on käynyt niin, että minulla ei ole enää edes tarvetta kertoa mistään todellisille läheisilleni, koska olen pystynyt tekemään heikkouksistani vahvuuksia.

Tällaisia asioita suosittelen miettimään. Itse valitsin tämän tavan. Se sopi minulle, mutta ei välttämättä kaikille muille eikä siis varmasti ole todellakaan paras menettely. Jos tuttavapiiristä löytyy luotettava, ei-tuomitseva ja ymmärtäväinen ihminen, on varmasti hyvä rohkaista mielensä ja puhua.

Olen vahvasti kaikki-tai-ei-mitään-ihminen. Hankin tietoa joskus runsaasti kaikkeen sosiaalisten tilanteiden pelkoon liittyvästä ja lähdin toteuttamaan suunnitelmaani yhdessä lääkärini kanssa. Hoitomuotona paras mahdollinen eli kognitiivinen psykoterapia ja cipralex 20mg-lääkitys.. Mutta huomioitavaa on se, miten paljon aikaa vei se ennenkuin uskalsin puhua asioistani. Suosittelen siis puhumaan, vaikka se tuntuu aluksi ihan kauhealta ajatukselta.

Pirteää viikonalkua!

Aava, en vielä vuosi sitten ymmärtänyt tilanteeni "vakavuutta". Menin lääkärin vastaanotolle sillä asenteella, että haluan vain beetasalpaaja-reseptin kiitos ja näkemiin. En halunnut kertoa lääkärille, että ongelma on muutakin kuin vain esiintymisjännitystä. Luulin aidosti pääseväni hyvään alkuun pelkällä beetasalpaajalla. Eihän siitä ollut muuta hyötyä kuin, että fyysiset oireet helpottavat. Pää ei sillä lääkkeellä silti "toimi" kuten pitäisi. Lääkäri oli kyllä hyvin ymmärtäväinen, mutta en osannut enkä halunnut avautua hänelle.

Mulla on viikon päästä siis uusi lääkäriaika varattuna. Saa nyt nähdä millainen lääkäri sattuu tällä kertaa kohdalle. Täytyy vähän miettiä mitä hänelle sanon. Haluaisin kokeilla lääkettä (Cipralex) ja terapiaa.

Voisin sinänsä kertoa perheenjäsenilleni tästä, koska tiedän, ettei mua ainakaan tuomittaisi. Luulen tosin, että saisin vastaukseksi vain olankohautuksen ja jotain muuta "ei-niin kannustavaa". Ehkä aika näyttää mikä tyyli sopii mulle: kertominen vai kertomatta jättäminen.

Joudun/pääsen tällä viikolla työhaastatteluun. En ole ollut moneen vuoteen moisissa haastatteluissa. Hieman kyllä jännittää. Pelkään myös sitä, että saisin sen työpaikan, koska siihen työnkuvaan liittyy sosiaalisuutta aika vahvasti. Toisaalta se voi olla hyvä "karaistus", toisaalta voin ahdistua jo ekan päivän jälkeen ja erota...

Maa, kirjoitit samalla tavalla kuin itse olen täsmälleen menetellyt. Ensin en ymmärtänyt oman tilanteeni vakavuutta ja yleislääkärille beetasalpaajaa hakemaan. Fyysisten oireiden helpottuminen paransi asiaa paljon, mutta vaikutus on silti olematon kun vertaa siihen Cipralexin antamaan tehoon. Varasin ajan psykiatrille noin kuukausi jälkeen beettasalpaajien haun. Rohkeasti vain cipralexia hakemaan!!🙂. Suosittelen.. nimimerkillä kokemusta on.

Voimia, elämäniloa ja jaksamista kaikille!🙂

Kiitos Blohy! Tuntuu niin kannustavalta lukea, että olet jo päässyt näistä peloista. Itse on vielä niin alussa. Olen miettinyt tuota lääke-hommaa, eli kuinkahan kauan noita lääkkeitä sitten pitäisi popsia? Lopun elämää? Toivottavasti niistä ei tule mitään ikäviä sivuvaikutuksia.

Selvisin siitä työhaastattelusta hengissä. Ei se ollut lopulta niin kamala tilanne kuin olisi voinut odottaa. Toisaalta olisin voinut ehkä valmistautua siihen vähän paremmin. Onneksi maailmani ei kaadu, vaikka en saisikaan sitä paikkaa. Jos saan sen, olen toki onnellinen, paitsi sitten kun pääsen panikoimaan töissä.. haha. 😉

Välillä tuntuu menevän hyvin ja välillä taas on niitä huonompia hetkiä/päiviä. En tiedä onko oikea toimintamalli, mutta mulla on tapana soimata aina itseäni tilanteista, joissa en ole uskaltanutkaan lähestyä koululla jotakin tuttua ihmistä. ☹️

Maa, minä olen syönyt cipralexia helmikuun lopusta asti. Eikä olo kohentunut todellakaan päivässä. Ensimmäiset kolme viikkoa lääkityksen alkamisesta ei tuntunut vielä yhtään paremmalta, vasta pikkuhiljaa. Se vaati hieman sitkeyttä, mutta kun jaksaa ajatella, että pikku hiljaa tämä palkitaan ja mieli paranee. Sivuvaikutukset ovat varsin normaaleita, siksi - jos lääkäri on pätevä - hän määrää aloitettavaksi pienillä annoksilla. Alussa minulla oli 5 mg ja nyt koko ajan nostettu ja tällä hetkellä 20 mg. Sivuvaikutuksina minulla tuli lievä väsymys, ja samanaikaisesti vaikeus saada unta. Ei siis todellakaan mitään vakavaa tai pelottavaa, väsymys poistui päivän tai parin kuluuttua lääkkeen aloittamisesta.. Siitä, kuinka kauan lääkkeitä joutuu syömään: cipralexin lääkeselosteessa taisi olla, että suositus olisi puoli vuotta, mutta itse halusin pelata varman päälle ja neuvottelin lääkärin kanssa, että söisin noin vuoden ajan.

Toivottasti saat työpaikan. Olet jälleen vähän samanlaisessa tilanteessa kuin minä. Aloitin uuden koulun samanaikaisesti kuin lääkityksen aloittamisen. Se on hyvä, sillä jos on mahdollisuus omaehtoisesti ja vapaaehtoisesti olla sosiaalisissa tilanteissa.

Minullakin on ollut samanlaisia itsesyytöstunteita, jos en ole uskaltanut lähestyä esim. jotain kivan oloista tyttöä😳.. Mutta nyt jo huomattavasti helpompaa senkin suhteen.

Jes, lääkärikäynti takana. Mua jännittää lääkärivastaanotot muutenkin (kai se on myös normaalia, kai kaikki "normaalitkin" jännittää niitä vähän?) Nyt oli kyllä asian tiimoilta vielä extra-jännitystä matkassa! Olisi tehnyt mieli liueta sieltä odotushuoneesta, varsinkin kun kellokin raksutti niin, että vastaanotto vähän myöhästyi. Keksin myös, että mitäs jos sittenkin valittaisin lääkärille jotain aivan muuta vaivaa. 😉 Vihdoin ovi avautui ja mun nimeä kutsuttiin. Lääkäri kysyi (kuten ne aina kysyvät) "Millaista vaivaa?" Pamautin heti, että sosiaalisia pelkoja. Tuntui, että tässä sitä nyt mennään. Lääkäri oli kyllä todella mukava ja huomioonottava. Hänelle oli aivan ihana avautua. Vastaanottoaika ei ollut kovin pitkä, joten sain uuden ajan ja muuta infoa.

Saapi nyt nähdä milloin aloitan lääkityksen. Mulle tehdään ensin laaja tilanteen kartoitus. Lääkäri oli sitä mieltä, että saattaisin hyötyä yksilöterapiasta. Asioiden käsitteleminen tulee kumminkin olemaan rankkaa, sen tiedän. Nyt mennään kuitenkin positiivisin mielin eteenpäin. Olen sentään yrittämässä tehdä asialle jotain! 🙂

Maa, onnittelut!🙂🌻

Olet päässyt sen kynnyksen yli, joka itselleni aikoinaan tuotti suunnatonta tuskaa ja vaivaa. Nimittäin se ensimmäinen kerta. Nyt voin sanoa, että sinulla jotenkin alkaa helpottamaan, sillä sinulla on jo varmuus siitä, että kaikki on ainakin jollain tasolla menossa eteenpäin. Tosin kokemuksesta tiedän, että vielä tulee työstämistä oman vaivan hoitamiseksi, mutta suunta on hyvä ja kokonaisuus paranemaan päin. Kokemuksesta tiedän senkin, että mitä nöyremmin ja mitä enemmän omassa puheessa on uskallusta, sitä parempi. Hienoa että uskalsit puhua oikeasta vaivasta😀

Hei vaan! Onpas täällä ollut hiljaista..

Asiat ovat lähteneet rullaamaan. Olen käynyt nyt myös vertaisterapiassa. Eilen oli yhden ammattihenkilön vastaanotolla. Oli aika tiukka paikka. Tai siis meinasin melkein ratketa itkemään, kun kerroin tämänhetkisen tilanteeni vaikeimmasta paikasta. Sain kuitenkin pidäteltyä itkuni. Huh!

Tämä ammatti-ihminen antoi minulle vastaanottoajan psykologille. Psykologin kanssa keskustellaan sitten enemmän. On tavallaan niin kiva päästä puhumaan suunsa puhtaaksi asiat juurta jaksaen. Vertaisryhmässä olemme käsitelleet vain pelkoa itsessään.

Kertokaas nyt muutkin kuulumisia!

Terve vaan maa ja muutkin 🙂

Minulla pitäisi kelan tukema terapia alkaa vuoden vaihteessa. Vieläkään en ole pättänyt terapeuttia ketä otan. Lieneekö kenelläkään kokemuksia siitä, kuinka olennaista on terapeutin viitekehyksellisyys? Lääkäri suositteli kognitiivista terapiaa, mutta toisaalla sanotaan, että vain hyvä vuorovaikutus ratkaisee. Mikä lie totuus..

Olen jo lähes täysin unohtanut jännittämiseni ja pelokkuuteni yleisesti ottaen. Vain tietyissä porukoissa - ne porukat jotka minulle todella merkitsevät - ongelmat tulevat vielä esiin jollain lailla. Näitä sitten käsittelen terapiassani.

Erittäin hienoa Maa kuulla, että asiasi ovat menossa eteenpäin. 🙂👍. Jatka samaan malliin, vaikka huonojakin päiviä voi olla joukossa ja omista asioista puhuminen tuskan takana. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että näiden asioiden läpikäyminen a työstäminen oli ehkä elämäni suurin voitto itselleni!

Kertokaapas kuulumisia!🙂

Heippa vaan...

Täällä 18 vuotta sosiaalisista peloista kärsinyt äiti-ihminen. Kaikki alkoi ammattiopintojen aikana.. Tunsin itseni huonoksi, tunsin etten pysty vastaamaan odotuksiin. (En tiedostanut asioita silloin siten kuin nyt.) Tuli totaalinen henkinen romahdus, hirveä ahdistus ja hätä mikä on. Minuus hajosi.
Hakeuduin opiskelupaikkakunnalla mielenterveysvastaanotolle. Mutta häpeä omasta tilasta sai minut jättämään opintoni kesken. Olisi aina pitänyt keksiä kavereille joku valhe kun piti lähteä vastaanotolle. En olisi kestänyt jos joku olisi saanut selville..Olin silloin parikymppinen. Toki pää oli niin hajalla että tuskin opinnoista olisi mitään tullutkaan.
Paluu kotikaupunkiin ja kelan kustantama kolmen vuoden terapia. Samaan aikaan töitä. Kulissit piti olla kunnossa, vain äiti tiesi terapiasta. Hirveät sosiaalisten tilanteiden pelot. Lääkitystäkin oli jos jonkinlaista, ei mitään pitkäjänteistä. Ovat tainneet asiat mennä eteenpäin näissä asioissa sitten 90-luvun alun😳.
Terapiassa keskityttiin jännittämiseen ja tietysti kelattiin lapsuutta, nuoruutta. Mitään dramaattista ei ole niiltä ajoilta. Tavallinen perhe, äiti, isä, kaksi reilusti vanhempaa siskoa. Tunteita ei näytetty. Olin arka mutta esitin reipasta. Olin yökastelija 14-15 vuotiaaksi saakka. Se piti tietysti salata kaikilta.(Vanhemmat tiesivät). Oli hirveä paikka kertoa viimein yläasteella terkkarille. Ei koskaan leireille eika yökylään kavereille. Yläasteelle, uuteen kouluun siirtyminen aiheutti sen että aloin pissata housuun, pakkoinkontenssi. En kehdannut käydä koulupäivän aikana vessassa. Ei paras kaverikaan käynyt. Housuun pissaamisesta en voinut kertoa edes äidille. Minussa oli jotain vialla!!
Olinko masentunut jo silloin? Ehkä. Mutta mä vain rukoilin Jumalaa ettei mun päässä olis ollut mitään vikaa.. ☹️
Tässä matkan varrella olen käynyt siis töissä, perustanut perheen (en tietenkään uskaltanut kertoa tulevalle miehelleni mielenterveysongelmistani), vaihtanut ammattia kun en kyennyt jatkaan entisessä, nyt eronnut n. neljä kk sitten. Uudessa ammatissa ja työpaikassa kaksi vuotta. Ja kuvitelkaa rakkaat ihmiset.. nyt on niin paha olla että kerroin tänään yhdelle työkaverille masennuksestani. Mä taidan edistyä. Syy on se, että olen antanut luvan itselleni olla masentunut.
Söin viisi vuotta Cipramilia mutta paha olo ei vain väistynyt. Tuntuu siltä että lääke auttoi minua suoriutumaan päivästä ja tilanteesta toiseen mutta asiat jäi käsittelemättä. Viimeinen terapiajakso oli viisi vuotta sitten, muutama kuukausi.
Nyt olen ollut ilman masennuslääkettä kuukauden päivät (tarvittaessa Xanor sosiaalisiin pelkoihin). Olen itkenyt ihan kauheasti, surrut eroa ja lasten menetystä (lapset jäi isälle). Työkaverit jo huomaavat ettei kaikki ole hyvin, mutta uusi piirre minussa on tullut esille, en niin välitä jos menen itkuisen näköisenä töihin.
Nyt on tullut univaikeuksia. Otin yhteyttä mielenterveyshoitajaan..Sielläkin itkin "hullun" lailla. Mutta parasta tässä on se että mä voin vihdoin myöntää itselleni olevani masentunut ja avun tarpeessa. Ei kun uusi lääkitys, cipralexia on kehuttu tässä foorumissa, haluaisin sitä kokeilla. Sairauslomalle annan itselleni luvan jäädä jos lääkäri sitä suosittelee. Olkaa rakkaat immeiset lempeitä itseänne kohtaan. Mulla on mennyt ainakin kaksikymmentä vuotta tämän opetteluun.

Jep, itsekin olen ymmärtänyt, että avun hakeminen kannattaa ja että minulla on todella oikeus siihen. Ongelman myöntäminen, tunnistaminen ja hyväksyminen itselle on itselle ollut oma prosessinsa, mutta jotenkin pystyn jo itse suhtautumaan siihen niin että se on vain positiivinen juttu. Itse kun toimii nykyään auttamistyössä niin omista kokemuksista on todella hyötyä.

Lääkkeet ovat plussaa ehdottomasti. Cipralex+beetasalpaaja yhdistettynä siedätyshoitoon ovat paras apu.. Syökää ihmiset myöskin Omega3-rasvahappoja, liikkukaa ja nukkukaa kylliksi.. Hehe😀, tarkoitus ei ollut pitää mainospuhetta, mutta vain harvassa lähteessä noiden merkitys mainitaan. Lääkkeiden kulkeutuminen ja imeytyminen saattaa häiriintyä, jos mainittuja asioita laiminlyödään.

Xanorista en ole koskaan kuullutkaan. Täytyypä itse kysellä sen perään, kun akuutteja tilanteita tulee vielä, kun hoito vasta "puolivälissä" minulla.

Heipsan..

Nyt on takana jo kaksi käyntiä psykologin juttusilla. Tällä viikolla on edessä kolmas. En nyt tiedä mihin tämä viestini edes kuuluisi, mutta haluan jatkaa kirjoittelua tässä keskustelussa, koska koen sosiaalifobian olevan se pahin ongelmani tällä hetkellä. On ollut todella "hassua" käydä juttelemassa omasta elämästä ventovieraan kanssa.

Tavallaan mua harmittaa ihan tuhottomasti, että aloitin tämän "ongelmallisen elämäni" purkamisen vasta nyt! Toisaalta en olisi ehkä päässyt näin helposti eteenpäin aiemmin. Vertaisryhmästäkin on ollut apua. Pelot eivät ole vähentyneet radikaalisti, mutta yritän nyt kuitenkin aktiivisesti muuttaa elämääni. Sekin tavallaan ahdistaa, että tarkkailen itseäni nyt enemmän kuin silloin, kun tajunnut tätä asiaa. Mielessäni siintää kuitenkin ne pienet onnistumisen hetket silloin joskus kuukausi sitten. Ehkä pienellä työstämisellä pääseen vielä tästä eteenpäin.

Lääkitystä ei ole vielä aloitettu, enkä tiedä mitä sen suhteen tekisin. Ehkä nyt aluksi etenen ilman sitä. Katsotaan nyt mitä lääkäri on mieltä. Välillä kyllä masentaakin ihan pirusti..

Maa: minä sain aikoinani diagnoosin paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus. Mitään muuta en ole tehnyt kuin syönyt cipralexia paitsi että terapian aloitan vuodenvaihteessa. En koskaan kyllästy hehkuttamasta cipralexia. Mielestäni "parantumiseen" pääsi hyvin käsiksi ja alulle juuri lääkkeen kautta. Tehoaa muuten sekä sosiaaliseen fobiaan että masennukseen. Mutta näistä varmaankin keskustelet sitten lääkärisi kanssa. Käytkö muuten maa sekä lääkärillä että psykologilla?

Saa nähdä miten oma parantumiseni sitten tehostuu, kun terapia alkaa. Työstöä se vaatii, mutta tunnen itseni valmiiksi ja kuin uudestisyntyneeksi.. mistäköhän johtuu. Olisiko ansio cipralexin😉.

On kyllä aika metkaa jutella ventovieraan kanssa. Minä pidän sitä jotenkin mukavana, sillä kyse on ihmisestä, jolla on täysi vaitiolovelvollisuus ja siinä ei tunnu olevan mitään riskiä, jos ne kaikkein kipeimmätkin asiat kertoo. Jos kertoisin omalle äidilleni, koko suku tietäisi asioista, joista en haluaisi heidän tietävän.