Sosiaalisten tilanteiden pelko
Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?
Vielä sitaatti edellisessä viestissä mainitusta artikkelista:
"Sosiaalisten tilanteiden pelon erottaminen estyneestä persoonallisuudesta on usein mahdotonta, ja viimeksi mainittu diagnoosi on saanut viime vuosina osakseen ankaraa kritiikkiä. On esitetty, että lapsuudessa alkava vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko integroituu nuoruudessa helposti osaksi potilaan persoonallisuutta. Estynyt persoonallisuus, jonka ICD-10-tautiluokituksen diagnostiset kriteerit on esitetty taulukossa 2, on tästä näkökulmasta tarkasteltuna pikemminkin varhain alkanut ja hoitamattomana kroonistunut neuroosi kuin varsinainen persoonallisuushäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa käytetyt menetelmät vähentävät myös estyneen persoonallisuuden oireita, ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja lieneekin tarkoituksenmukaisinta tarkastella jatkumona, jossa estynyt persoonallisuus edustaa häiriön vaikeinta muotoa."
M3iju kirjoitti 28.1.2015 8:
Olen hiljattain alkanut epäilemään, että tämä ei olisi enää pelkkää pelkoa vaan taustalla voisi olla estynyt persoonallisuushäiriö (F60.6). Onko kellään tietoa miten nuo kaksi eroavat toisistaan? Oma näkemykseni asiasta on, että sosiaalisten tilanteiden pelko on enemmän opittua ja tuo estynyt persoonallisuushäiriö taas luonteessa. Sosiaalisten tilanteiden pelko voi olla seurausta jostain ja puhjeta kelle vaan vaikkapa aikuisiässä, mutta tuo persoonallisuushäiriö taas on aina ollut olemassa jollain tapaa.
Olen nelikymppinen mies, minulla on jo vuosia ollut omituinen ja elämää rajoittava ongelma. Onko tämä nyt sitten sosiaalisten tilanteiden pelkoa vai mitä?
En ole muutamaan vuoteen ollut töissä. Se alkoi jo työaikana ja on pahentunut. Minua hermostuttaa aivan tavattomasti mennä ihmisten ilmoille, sekä muut pikku asiat.
Esim. jos varaan itselleni ajan vaikkapa lääkärille, parturille tms. Alan jännittää sitä monta päivää ennen. Mietin sitä koko ajan ja vatsaa vääntää. Kun se hetki on käsillä että sinne pitää lähteä, ravaan vessassa, sydän tykyttää ja kädet tärisevät.
Kun olen asian hoitanut, nauran itselleni että olinpa taas hölmö. Mitä jännitettävää tuossa oli?
Kuitenkin, sama toistuu taas ensi kerralla, ja sitä seuraavalla jne.
Ymmärrän että tuo on täysin irrationaalista, mutta se ei mitenkään estä sitä tapahtumasta aina.
Kuten arvata saattaa tämä rajoittaa menemisiäni ja elämääni tavattomasti. En ymmärrä mistä tämä on lähtöisin, se tuntuu täysin naurettavalta mutta niin se vain kuitenkin joka kerta on.
Kuulostaako tutulta? Miten tuollaisesta on muut päässeet eroon, vai oletteko?
Hei kaikille
Löysin tämän sivuston eilen, ja nyt vain ihmettelen miksi vasta nyt, kun tuntuu että olen näihin ongelmiini etsinyt apua jo niin monia kertoja. Toivottavasti tässä ryhmässä jatkuu sama aktiivinen keskustelu kuin aiemminkin. On ollut todella helpottavaa lukea muiden kokemuksia ja huomata ettei todellakaan ole ainoa, vaikka siltä usein tuntuukin. Ja aivan erityisen mukavaa oli huomata, miten avun hakemisen jälkeen tilanne on useimmilla alkanut parantua!
Olen nyt 20-vuotias, ja vietän välivuotta vanhempien luona yhä asuen. Ammatinvalinta on minulle todella vaikeaa nimenomaan näiden pelkojen takia. Käytännössä ainoa kriteeri opiskelualan valintaan tuntuu tällä hetkellä olevan se, missä ammatissa saa työskennellä itsekseen 😭 Tämä todella harmittaa minua, koska olen aina pitänyt opiskelusta ja pärjännyt siinä hyvin. Haku kouluihin on tällä hetkellä käynnissä, ja tiedän että haluan hakea jonnekin, mutta valinta on vaan niin vaikeaa..
Minulla ei ole mitään lääkärin tekemiä diagnooseja, koska en ole tilanteestani koskaan kellekkään puhunut. Olen vain ajatellut, että selviän kun vaan yritän. Tähän asti se onkin onnistunut, mutta nyt kun pitäisi viimein siirtyä "aikuisten maailmaan", tuntuu etten enää pärjää.
Minulla on ollut jännitystä sosiaalisissa tilanteissa jo yläasteen alusta saakka, eli vajaat 7 vuotta. Välillä se on ollut lievempää, välillä pahempaa. Pahimmillaan se oli yläasteella 8 ja 9-luokilla, ja lievimmillään lukiossa(erityisesti 1. ja 2. vuosi), jossa sain läheisen kaveriporukan ja poikaystävän. Nyt kun lukioporukkaa ei näe enää niin usein, on tilanne alkanut taas huonontua. Lisäksi minulla on varmaan myös jonkinasteista masennusta.
Toivon oikein hyvää kevättä kaikille kohtalotovereille! 🌻🙂🌻 Toivottavasti moni innostuu jakamaan mietteitään ja kokemuksiaan, kun näistä asioista on niin vaikea kasvotusten kellekään puhua
Huomaa taas miten vaikeaa tulevaisuutta on suunnitella. Kouluhaku yhä tekemättä, hakuaika loppuu 9.4.. Pakko jonnekin on hakea, ettei tule toista turhaa välivuotta. Monille välivuosi on varmaan kaivattu levähdystauko opiskeluista, mutta minulle se ei ole tehnyt hyvää. Koulussa olen aina viihtynyt hyvin ja muiden seurassa oleminen on virkistävää, vaikka välillä jännittääkin. Nyt olen lähes koko ajan omissa oloissani, kotona omassa huoneessa. En ole suuremmin saanut mitään aikaiseksi. 😴 Päivät kuluvat todella nopeasti vaikken mitään teekkään. Harmittaa kun elämä valuu näin hukkaan.. Olen hakenut töihin, mutta siitäkin minulla on ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta toivon että pääsen töihin, pääsisin ihmisten ilmoille ja elämään kiinni. Toisaalta taas vieraiden pariin joutuminen jännittää. Laatimani "toimintasuunnitelman" mukaan haen ongelmaani apua ensi syksynä kouluterveydenhuollon kautta. Vielä pitää vähän odotella.
Ja pitäisi löytää se ala mille hakea.. Onneksi alaa voi vaihtaa vaikka ensimmäisen vuoden jälkeen, mikäli se tuntuu väärältä. Koulussakäynti minua ei niinkään edes jännitä, vaan ennemminkin sen jälkeinen työelämä. 😯🗯️ Onneksi siihenkin on vielä vuosia aikaa, jospa ehdin tästä vähän reipastua ennen sitä.
Kellään muulla samoja tunnelmia?
Samuli75 kirjoitti 11.3.2015 18:25
Olen nelikymppinen mies, minulla on jo vuosia ollut omituinen ja elämää rajoittava ongelma. Onko tämä nyt sitten sosiaalisten tilanteiden pelkoa vai mitä?
En ole muutamaan vuoteen ollut töissä. Se alkoi jo työaikana ja on pahentunut. Minua hermostuttaa aivan tavattomasti mennä ihmisten ilmoille, sekä muut pikku asiat.
Esim. jos varaan itselleni ajan vaikkapa lääkärille, parturille tms. Alan jännittää sitä monta päivää ennen. Mietin sitä koko ajan ja vatsaa vääntää. Kun se hetki on käsillä että sinne pitää lähteä, ravaan vessassa, sydän tykyttää ja kädet tärisevät.
Kun olen asian hoitanut, nauran itselleni että olinpa taas hölmö. Mitä jännitettävää tuossa oli?
Kuitenkin, sama toistuu taas ensi kerralla, ja sitä seuraavalla jne.
Ymmärrän että tuo on täysin irrationaalista, mutta se ei mitenkään estä sitä tapahtumasta aina.
Kuten arvata saattaa tämä rajoittaa menemisiäni ja elämääni tavattomasti. En ymmärrä mistä tämä on lähtöisin, se tuntuu täysin naurettavalta mutta niin se vain kuitenkin joka kerta on.
Kuulostaako tutulta? Miten tuollaisesta on muut päässeet eroon, vai oletteko?
Kuulostaa erittäin tutulta, harmi kun en ole huomannut tätä ketjua aiemmin. Täältä olisi voinut saada lohtua mutta jospa tähän ketjuun vielä tulee eloa.
Itse olen yli viis'kymmpinen ja kärsinyt koko elämäni ajan kuvaamistasi ongelmista. Noin kolmevitosena kyllästyin lopulta omituisiin vaikeuksiini ihmissuhteissa ja hakeuduin psyk. hoitoon, josta sain diagnoosiksi "persoonallisuustason häiriö". Alkoi pitkä hoitojakso josta ei meinannut tulla loppua ollenkaan, oli lääkitystä, yksilö-ja ryhmäterapiaa ym. Käsitin että ongelmani sosiaalisissa tilanteissa oli todella vaikea korjata, eikä siinä lopultakaan täysin onnistuttu. Olen ollut silti työssä koko ajan mutta riippuvainen tiettyjen henkilöiden tuesta. Kotioloissa tukenani on ollut vaimo ja työssä itseäni huomattavasti vanhempi naistyökaveri, joka on nyt valitettavasti eläköitymässä. Muutamat työkaverit luulevat että meillä on suhde, eikä ihme sillä en ole kenellekään muulle työpaikalla kertonut ongelmastani. Nyt siis pitäisi löytää uusi luotettava tuki työpaikalta ja se tulee olemaan tosi vaikeaa koska en voi lähestyä ketään normaalisti. Pelkään kuin pikkulapsi tulevani torjutuksi tai jopa että minut käsitetään täysin väärin. Yhteenkään mieheen en työpaikallani luota tippaakaan.
Minulla on myös nuo samat ongelmat kun menen vaikka parturiin niin minun on ennalta mietittävä mitä puhuisin. Älytöntä, eikö totta. Aivan kuin tietäisin mitä parturi aikoo minulle sanoa ja miten minun pitäisi siihen kommentoida. Vaikeeta on, pirullisen vaikeaa ja ihan älytöntä. Pankeissa ja muissa sellaisissa laitoksissa en asioi ollenkaan, ne hoitaa vaimoni mutta lääkäriin minun on mentävä tietysti itse ja tietysti nekin puheet on ennalta saatava muistiin mutta harvoinpa jutut menee niin kuin ne suunnittelen. Ja käynnin jälkeen huomaan että ihan turhaan suunnittelen sanomiseni.
Minua ei ongelmani ihmissuhteissa ei naurata vaan masentaa ja kiroan itseäni tämän tästä.
😝
Tämä menee vähän off topiciksi, mutta pakko tänne vähän avautua.
Eli kerroin Suomi24 foorumilla, että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta siinä toivossa, että saisin hieman vertaistukea tai jopa kirjoittelukavereita, mutta vastaukseksi minulle tuli että: Toisin sanoen olet luuseri. Darwinismi on puhunut.
Näinkö ihmiset ajattelevat sosiaalisesta pelosta kärsivästä ihmisestä? Olenko todellakin luuseri? Ettehän te voi minua tuntea, mutta varmasti teilläkin on kokemusta miten teihin suhtaudutaan. Oletteko kertoneet kellekään? 😞
Minullekin ovat sosiaaliset tilanteet hyvin haastavia. Jännitän myös kaikkia mahdollisia asiointi tilanteita. Eilen oli vapaapäivä ja piti käydä Soneralla hoitamassa liittymäasioita, mutta en vain pystynyt lähtemään. Monilla aiemmilla huonoilla kokemuksilla vastaavista tilanteista on tietysti merkitystä, enkä pysty niitä muistoja nollaamaan. Ruokakaupassa käynti on helpointa, koska siinä ei tarvitse juurikaan sosialisoida ja ne omat heikkoudet eivät heijastu joka seinälle tuijoteltaviksi.
Tällaisille foorumeillekin kirjoittaminen tuntuu ahdistavalta, mutta saa mennä nyt "samaan laskuun", koska olen menossa kohta iltavuoroon ja sekös saa taas vatsan solmuun. Itse työn tekeminen ei jännitä, mutta se jatkuva ihmisten kanssa oleminen tuntuu työläältä ja väsyttävältä. Small talkkia en juurikaan osaa. Monesti puheeni takeltelee, kun yritän aloittaa keskustelua. Puheeni on hiljaista ja volyymin nostaminen erittäin työlästä. Katsekontaktin ylläpitäminen on monesti vaikeaa.
En normaalisti polta, mutta olen alkanut polttamaan tupakan aina ennen työvuoroa. Se tuntuu auttavan pahimpaan hetkeen, kun joudun kahlaamaan itseni ihmisten ohi työpisteelleni.
Harmittaa että nykyään ahdistus ei tahdo hellittää edes vapaapäivinä. Se on aina läsnä odottamassa seuraavaa tapahtumaa.
Oi että samaistuin monenkin kirjoitukseen ja voin tuntea miltä tuntuu mennä töihin kun jännittää ihmisten kohtaaminen. Minulla oli myös aivansamanlaista kuin hänellä joka kirjoitti ettei saa sanaa suustaan, ääni hiljenee ja takeltelee. Mutta olen vuosien saatossa onneksi saanut olla erilaisissa töissä ja huomannut että miksi joissakin paikoissa on paha olla ja jännittää ja toisissa taas ei. Eli se ympäristö kyllä vaikuttaa minuun, muiden käytös. Onneksi sain tehdä usein töitä yksin, tai vain pienessä paikassa, niissä oli helpompi. Minulla oli jo nuorena ujous esteenä joka asiassa. Aloin käyttämään alkoholia ja tupakoimaan ja ne helpottivat oloa ja kykenin töihin, mutta ne aiheuttivat sitten ajan oloon pahempaa oloa kuin mitä oli nuorena, eli ei ole hyvä lääke.
Raitistumisen jälkeen pelot ja jännitys vain lisääntyi, en uskaltanut mennä kauppaan missä joutui jonottamaan, en kyennyt valikoimaan tavaroita jos valittavana oli useampaa sorttia, hiki valui ja sydän hakkasi, otinkin sitten vain jotain ja ryntäsin pois. tai niinkuin kävi kerran ja se oli pohjanoteeraus, eli jätin korin kauppaan ja poistuin ostamatta mitään. Onneksi sain hyviä apukeinoja oppaasta jota luin, eli piti mennä vain pelkoja päin, niin ne häipyy tai tulee siedettävämmäksi. Nykyisin menen mihin vain, tai ainakin melkein, ja jännitys kyllä tulee yms. joskus jopa änkytän, mutta hyväksyn sen, enkä kokonaan lannistu jos en uskallakaan olla niinkuin toivoisin. Joidenkin ihmisten seurassa olen kuin pikkutyttö, en tiedä mikä sen laukaisee, ujous vaivaa tai ehkä se mitättömyyden tunne.
Tsemppiä kaikille, yritetään hyväksyä itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme.
Moikka Ronja81 🙂
Minä kärsin myös noista sosiaalisten tilanteiden peloista. Aikoinaan turvauduin itse lääkkeisiin, söin mielialalääkkeitä ja bentsoja melkein 10 vuotta, koska pelkäsin. Jäin lääkkeisiin koukkuun ja alkoholi oli myös "hyvä" itsehoitolääke tuohon vaivaan. Se rentoutti mukavasti ja poisti estoja. Huono puoli siinä oli se, että alkoholin ja bentsojen käyttö lopulta vain pahensi asiaa. Lopulta ei mitkään lääkkeet tai humalatila auttanut, vaan eristäydyin lähes täysin. Bentsotkin lopulta vain pahensivat tilannetta, vaikka aivan alussa ne ehkä hetkenaikaa auttoivat. Siitä tuli todella paha kierre. En enää uskaltanut tehdä mitään, jos lääke ei vaikuttanut. En edes uskaltanut koiraa ulkoiluttaa. Ja tiettysti se toleranssikin niihin lääkkeisiin kasvoi.
Mutta se oli se vikatikki. Lääkkeillä poistin vain ne mieleni ja kehoni viestit minulle, joita olisi ollut tärkeä kuunnella. Ei ne perimmäiset ongelmat poistu, jos poistaa vain ne oireet kemialla. Koen sen nyt niin, että vaimensin vain oman itseni täysin. Lopulta en enää jaksanut taistella lääkkeiden kanssa, kun ne eivät auttaneet. Oireet, paniikkikohtaukset, masennukset ja kaikki jäytivät silti,vaikka yritin kaikkea vaientaa lääkkeillä.
Päätin luopua niistä. Siihenkään en kyennyt yksin. Onneksi sain hurjasti apua ulkopuolisilta tahoilta. Pääsin hoitolaitokseen, jossa lääkitykseni tiputettiin kokonaan pois. Ne ensimmäiset viikot olivat aivan kamalia. En edes muista niistä ajoista juuri mitään. Mutta sen voin sanoa, että se kannatti, vaikka alku oli tuskaa. Muistan vain hetkiä, kun ympäristö oli täysin sumuinen, epäselvä, seinät pyörivät ympärilläni ja ihmisiä vilisi.
Se häpeä itsestäni mikä pikkuhiljaa paljastui lääkkeiden alta, oli suunnatonta. Ja vielä edelleenkin joudun sen kanssa taistelemaan. Mutta se, mikä on minua auttanut, on se, että olen hakeutunut väkisin ihmisten seuraan, tuntui miltä tuntui. Vaikka välillä on ollut aikoja, että todellisuudentaju on hämärtynyt, koko kroppa vapisten ja oksennus kurkussa olen pakottanut itseni ihmisten seuraan, se on auttanut. Pikkuhiljaa olen uskaltanut enemmän ja enemmän. Pikkuhiljaa olen alkanut uskoa, että saan olla se ihminen joka olen. Minun ei tarvitse hävetä itseäni, eikä pelätä mitä muut ajattelevat. Ei heidän ajatuksensa minua riko. Oma suhtautumiseni ja omat ajatukseni ovat niitä, jotka minuun vaikuttavat. Minä olen itse se, joka en itseäni hyväksy tälläisenä ja joka vaatii itseltänsä kohtuuttomia. Ja mikä tärkeintä, en ole ainut joka pelkää. On paljon ihmisiä jotka pelkäävät. Eritasoisesti. Jotkut pelkäävät enemmän ja jotkut vähemmän. Jotkut antavat niiden pelkojen ohjata omaa elämäänsä ja jotkut yrittävät voittaa pelkojaan.
Välillä on ollut myös aikoja, kun olen ollut niin syvissä masennustiloissa, etten ole kyennyt tekemään mitään. En ole kuin nukkunut. Mutta senkin olen hyväksynyt. Olen antanut itselleni aikaa toipua. Sekin aika minun on täytynyt kulkea läpi. On täytynyt antaa itsensä vain olla. Olla armollinen itselleen.
Terapia on yksi asia mikä on myös minua auttanut. Vaikka sekin on ollut todella ahdistavaa ja pelottavaa, olen silti sitäkin jatkanut.
Eli mennyt niitä pelkoja ja häpeää päin, kuunnellen tietysti samalla omia voimavaroja. Välillä voi olla aikoja, kun omat voimavarat eivät riitä, kuin siihen nukkumiseen. Olen myös oppinut kuuntelemaan itseäni ja muita. Aina en itse tiedä, mikä on minulle parasta ja joskus taas täytyy osata kuunnella itseään. Kyllä se keho kertoo.
En tiedä onko näistä kokemuksista mitään hyötyä sinulle, mutta toivon, että voit poimia kertomastani jotain asioita, mitkä saattavat sinua auttaa 🙂
Ihmisten arvostelu, oikea tai kuviteltu kammottaa. Olin poikaystävän vanhempien luona syömässä ja siellä melkein itkin. Kaupassa ahdistaa henkeä. Onneksi nyt teen psyk. kanssa altistusharjoituksia ja pystyn tekemään jotakin😃
Mulla on tota ongelmaa kans ja saan paniikkikohtauksiakin, jos ympärillä pyörii kauheesti ihmisiä.