Hei! Lukeekohan tätä viestiketjua enää kukaan? Itse vasta löysin tämän nettisivuston ja viestiketjun lukiessani netistä juttuja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Valitettavasti kuulun itsekin tuohon joukkoon ja tämä sairaus on ollut seuranani jo vuosia, välillä helpompana ja välillä vaikeampana.

Nyt on taas vaikeampi kausi elämässä, kun koulu alkaa olemaan loppusuoralla ja pitäisi vielä yksi pidempi työssäoppimisjakso saada suoritettua. Tuntuu todella vaikealta ja mietin jo päiviä etukäteen koko harjoittelupaikkaan menoa. En saa kunnolla nukuttua, ahdistaa, on rytmihäiriöitä, mietin ankarasti ja onpa tätä asiaa tullut itkettyäkin. ☹️

En haluaisi luovuttaa ja jättää harjoitteluun menemättä, haluaisin onnistua ja saada suoritettua kouluni loppuun. Aikaisempi koulu jäi juuri näiden samojen ongelmien takia kesken, olisi todella paha isku jos en onnistuisi tälläkään kertaa. Näihin opintoihin liittynyt aikaisempi harjoittelu meni hyvin, sain kiitettävän arvosanan. En vain osaa luottaa itseeni ja siihen, että voisin onnistua tälläkin kertaa. Ahdistaa kun on taas uusi paikka ja uudet ihmiset, pelkään etten osaa työtehtäviäni jne. Kahvitauot ja ruokatunnit on yhtä tuskaa, en pysty syömään/juomaan vieraassa porukassa. Miten ihmeessä tästä voi selvitä... 😯🗯️

Hei! Olen vähän reilu parikymppinen nainen ja viime aikoina olen huomannut (tai aikaisemminkin olen toki huomannut mutta nyt vasta itselleni myöntänyt) kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen kärsinyt masennuksesta teinivuosista lähtien mutta apua siihen hain vasta puolitoista vuotta sitten. Avuksi sain escitalopramia, joka auttoikin todella hyvin ja olen saanut taas elämäniloni takaisin 🙂

Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi varsinaisesti oireilemaan, kun aloitin opiskelut yliopistossa. Punastelua esiintyy päivittäin mitä erilaisimmissa tilanteissa, esim. kaupassa, kahvipöydässä, kaverien seurassa oleillessa... Pahin oire on käsien ja erityisesti pään vapina. Näitä oireita esiintyy onneksi melko harvoin mutta tekevät mahdottomaksi kaikennäköisten esitelmien, puheenvuorojen yms. pidon. Toinen paha tilanne on juhlat, jos joudun hetkeksikään useamman ihmisen huomion kohteeksi. Tuntuu, että oireet ovat vain pahentuneet, kun olen tullut niistä tietoisiksi ja jännitän etukäteen oireiden ilmaantumista. Viimeksi oireet tulivat esiin jopa ruokapöydässä jutusteltaessa oman äitini ja kihlattuni kanssa ☹️

Opiskelen ammattiin, jossa sosiaaliset taidot ovat todella suuressa osassa. Pidän todella paljon opiskelualastani, se on kiinnostavaa ja mielekästä, mutta pelkään oireiden pahenevan ja estävän minua olemasta hyvä työssäni. Nautin kovasti ihmisten seurasta mutta en vaan osaa rentoutua, turhauttavaa ☹️ Olen liian tietoinen omista virheistäni ja epäonnistumisistani, pelkään jatkuvasti sanovani jotakin typerää. Pelkään, että ihmisen pitävät minua tyhmänä tai heikkona.

YTHS:lle olisi tarkoitus soittaa huomenna, josko saisin jotakin helpotusta tähän.

Kiitos teille kaikille ketjuun osallistuneille. Rohkaisitte minua kirjoittamaan. Olen vasta eilen tullut näille sivustoille, lähdin etsimään netin kautta apua itselleni.

Minua vaivaa pelko ulkona liikkuessani, säikyn kaikkia jotka lähestyvät minua takaapäin. Säpsähtelen polkupyöriä ja kävelijöitä. Pyörin ympäri kun kuulen ääniä takaani. Välttämättä kukaan ei edes lähesty, ja silti minusta tuntuu siltä että takanani on joku.
Tiedän kuulostavani hullulta ja vainoharhaiselta, ainakin itsestäni tuntuu siltä säikkyessäni mummoja sun muita, jotka ohittavat minut.
Olen murtanut jalkani ja liikun kyynärsauvoilla.

En ole aina kärsinyt tällaisesta, tämä on uutta minulle. Koin väkivaltaa, painostusta, ahdistelua tai jotain sellaista viikonloppuna, ja siitä asti olen pelännyt.
Kotona pelkään alkavani itkemään lasteni ja/tai miesystäväni nähden. Pidättelen kyyneleitä koko ajan.

Ei tämä ehkä ole sosiaalisten tilanteiden palkoa samoissa määrin kuin teillä muilla, mutta ajattelin nyt olla vertailematta itseäni muihin ja kirjoittaa omasta kokemuksestani.

Toivotaan että kaikki muuttuu paremmaksi.

Moikka! Mäkin päätin nyt näistä viesteistä rohkaistuneena jakaa oman kovasti itseäni vaivaavan ja ahdistavan tilanteeni. Olen parinkympin puolen välin ylittänyt nainen ja olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta luultavimmin ihan ala-asteelta asti. Tosin oon aika pitkälti ajatellut, että oon vaan ujo eikä sille ole mitään tehtävissä. Nyt vasta viime vuosina oon todella sisäistänyt tilanteeni ja sen takia se vaivaakin koko ajan.

Tilanteeni vaikuttaa vahvasti jokapäiväisiin tilanteisiin elämässäni. Töissä pystyn olemaan, mutta kaikenlaiset ryhmätilanteet ahdistavat ja niistä stressaan jo etukäteen. Välillä keksin tekosyitä, ettei tarvitse osallistua. Enkä pysty sanomaan eri tilanteissa kaikkea, minkä haluaisin, koska en vaan uskalla ja ajattelen heti, että oonpas nolo ja mitä muutkin ajattelee. Olen myös perunut tapaamisia kavereiden kanssa, koska en vaan ole pystynyt menemään. Onnistuin valmistumaan koulusta, mutta siellä esitelmien pito, joita oli kokoajan, oli yhtä helvettiä. Vatsa oli jo edeltävänä päivänä jännittämisestä sekaisin, kädet ja ääni tärisi, punastelin ja jälkeenpäin olo oli todella lannistunut. Pakotin kuitenkin itseni pitämään niitä, koska oli pakko.

Mulla sosiaalisten tilanteiden pelko on aiheuttanut myös yksinäisyyttä. Voisin sanoa, etten oo aikuisiälläni saanut yhtään ns. sydänystäviä. Oikeastaan kaikki aikuisikänä muodostuneet sosiaaliset suhteet ovat jääneet kaveruustasolle eli tavataan n. pari kertaa vuodessa. Lapsuudenystäviä on pari mukana, mutta niilläkin alkaa olla omat elämät ja osa on muuttanut jo kauemmas. Todellisuudessa mulla on ehkä siis kaksi ystävää, joita tapaan enemmän kuin kahdesti vuodessa. Olen myös harkinnut eroamista parisuhteessani, koska koen olevani jossain määrin onneton, mutta pelko yksinäisyydestä aina lykkää päätöksentekoani.

Luulen, ettei kukaan tiedä musta päällepäin, mitä tunnen sisälläni, koska en oo ikinä pystynyt tästä kertomaan kellekään ☹️

Olen nyt kovasti yrittänyt kerätä rohkeutta ja etsinyt tietoa sosiaalisen fobian hoitomuodoista ja hakeutumisesta terapiaan. Mutta tässäkin tulee eteen se, etten vain uskalla tai että miten pystyisin ääneen puhumaan näistä itselleni niin vaikeista asioista. Haluaisin vain joskus pystyä käyttäytymään normaalisti sosiaalisissa tilanteissa ja luomaan uusia ystävyyssuhteita. Toivon, että saan kerättyä rohkeuteni, jos terapiasta olisi mulle apu.

Jos jollain on kokemusta tuosta terapiasta tai yleensäkin sosiaalisten tilanteiden pelosta toipumisesta, niin kertokaa ihmeessä 🙂

Moi Molla88. Taustani: DI, sosiaalifoobikko henkeen ja vereen, töissä alalla, jossa sosiaalinen vuorovaikutus on itsestään selvyys ☹️ lisäksi diagnosoitu ADD (mitä en aina itse kyllä edes usko, olen menestynyt koulussa etc.), en syö mitään lääkkeitä tällä hetkellä, mutta olen syönyt Cipralexia, Sertralinia yms., yms vuodesta 2004 tähän päivään. Oireet ovat nostaneet taas päätään (syksyn pimeys perhaps?)

Olin kolme vuotta ryhmäterapiassa (psykoanalytiikkaan perustuva, ei siis kognitiiviseen ajatteluun, joka on ratkaisukeskeinen, kandee lukea netistä) -se oli positiivinen kokemus, vaikkakin hyvin jännittävää -varsinkin aluksi. Minulta meni vuosi, ennen kuin pystyin siellä olemaan rentona: ryhmä oli pieni, vain neljä henkeä, ja itse asiassa muilla oli muita haasteita elämässään, olin ainoa sosiaalifoobikko. Mutta siitä tuli viikon paras juttu, tai no ainakin melkein 🙂

Keskustelu aloitettiin yleensä siitä, mikä itsellä oli mielen päällä juuri silloin. Minä kävin käytännössä kolmen vuoden aikana koko oman elämäni ja niitä puitiin sitten. Hyvin usein juttelin tietysti sosiaalisesta jännittämisestäni ja kokemuksistani. Oli avartavaa, ryhmäläiset kommentoivat, lohduttivatkin etc. On tärkeä huomata, että ei ole yksin. Kyllä sai perspektiiviä tuntemukseni -se oli todella ihmeellistä. Ikäviäkin muistoja nousi pintaan, ehkä ne ovat myös osasyynä fobioihini.

Mutta voit tietysti hakeutua yksilöterapiaankin, jos ryhmäterapia kuulostaa liian hankalalta. Ainakin minulle se olisi ollut henkisesti helpompaa, mutta ajattelin jotenkin, että perhana, koitetaan nyt tätä. Voit sen kyllä sitten vaihtaa kesken.

Joka tapauksessa: minä märehdin viisi vuotta ennen kuin tallustelin terapiaan -viisi vuotta liikaa. Mene ihmeessä sinne. Saat puolet hoitomaksusta takaisin (50 €/90 min oli minulla, ja maksoin siis n. 25 €/kerta), tai jos olet opiskelija, voit päästä vähemmällä (en muista, mutta luulen vahvasti näin).

Ei ehkä nyt kovin jäsentynyt tämä minun pörinäni, mutta ehkä jotain 🙂👍 Tsemppiä meille kaikille 🙂👍🙂🌻

Minullakin on todettu kaiketi sosiaalisten tilanteiden pelko. Asia jäi mielenterveystoimiston terapiassa minulle vähän epäselväksi, ilmeisesti minkään diagnoosin antaminen ei tuntunut olevan heille tärkeää. Vaihdoin paikkakuntaa terapian loputtua ja nyt olen vähän pihalla taas kun tarvisin apua lääkitykseni kanssa, mutta en uskalla välttämättä sanoa että minua vaivaa tuo sosiaalisten tilanteiden pelko kun sitä ei minulle kovin suoraan sanottu. Aiemmin sain lääkityksen jännitykseen ja pakko-oireiden lievitykseen masennuslääkkeet. Masennuslääkkeet on ollut jo lopettamassa pitempään, vähensin annosta kuukauden ajan ja kohta en ota niitä olleskaan. Syy tähän on se että en pidä lääkkeiden syömisestä, se hävettää ja puolisoni kannustaa minua lopettamaan lääkityksen. Noiden jännitysoireiden takia syötävien lääkkeiden kanssa sitten on toinen juttu. Alusta alkaen olen joutunut ottamaan niitä vähän väliä hankalissa tilanteissa ja pelkään jonku huomaavan tai kysyvän asiasta. En halua leimautua mitenkään, eikä tuo sairaus saa mielestäni määrittää minua toisten silmissä. Oireeni ovat täysin fyysisiä, päässäni tilanteet säilyvät mielyttävinä, mutta jatkuva vessassa juoksu saa minut näyttämään idiootilta. Haluaisin jonkun ehkä toimivamman lääkkeen jännitykseen, mutta pelkään lääkärille mennessäni että hän luulee minun olevan narkomaani ja että haluan vain rauhoittavia. Ja vielä jos sanon taudikseni tuon sosiaalisten tilanteiden pelon, mutta niin ei ole minnekään kirjattukaan. Itsensä diagsoiminen kun on niin yleistä nykyään kun kaikki tieto on kaikkien käsillä...

Olen sinut pakon omaisen siivoukseni kanssa, mutta en sen kanssa että en pysty istumaan rauhassa ihmisten kanssa, en kotonani, toisten kotona tai saati sitten ulkona.

kyllikkimarjatta kirjoitti 5.10.2014 12:49
Aiemmin sain lääkityksen jännitykseen ja pakko-oireiden lievitykseen masennuslääkkeet. Masennuslääkkeet on ollut jo lopettamassa pitempään, vähensin annosta kuukauden ajan ja kohta en ota niitä olleskaan. Syy tähän on se että en pidä lääkkeiden syömisestä, se hävettää ja puolisoni kannustaa minua lopettamaan lääkityksen. Noiden jännitysoireiden takia syötävien lääkkeiden kanssa sitten on toinen juttu. Alusta alkaen olen joutunut ottamaan niitä vähän väliä hankalissa tilanteissa ja pelkään jonku huomaavan tai kysyvän asiasta. En halua leimautua mitenkään, eikä tuo sairaus saa mielestäni määrittää minua toisten silmissä. Oireeni ovat täysin fyysisiä, päässäni tilanteet säilyvät mielyttävinä, mutta jatkuva vessassa juoksu saa minut näyttämään idiootilta. Haluaisin jonkun ehkä toimivamman lääkkeen jännitykseen, mutta pelkään lääkärille mennessäni että hän luulee minun olevan narkomaani ja että haluan vain rauhoittavia. Ja vielä jos sanon taudikseni tuon sosiaalisten tilanteiden pelon, mutta niin ei ole minnekään kirjattukaan. Itsensä diagsoiminen kun on niin yleistä nykyään kun kaikki tieto on kaikkien käsillä...

Olen sinut pakon omaisen siivoukseni kanssa, mutta en sen kanssa että en pysty istumaan rauhassa ihmisten kanssa, en kotonani, toisten kotona tai saati sitten ulkona.

Moi kyllikkimarjatta. Ensinnäkin, sosiaalisten tilanteiden pelko on hyvin yleinen fobia. Se vain on vähän niin kuin tabu puhua siitä. Olen lähes 100%:sen varma, että lääkäri ei sinua narkomaaniksi diagnosoi: jännittämisestä puhuminen on lääkäreille jokapäiväistä > luota vain siihen, että he tietävät, mitä tekevät. Miksi et puhuisi jännittämisestä avoimesti lekurille? Oireesihan ovat päivänselvät. Rauhoittavien määräämiseen suhtaudutaan ehkä syystäkin nihkeästi: oireet pitävät olla luokkaa "en pääse ulko-ovesta viemään roskia pihalle". Tämäkin vaihtelee. Itsellä on kokemusta bentsodiatsepiineista monta vuotta sitten, kun oireet olivat aivan pahimmillaan. Sen jälkeen en ole niitä syönyt.

Minullakin on lähipiirissä ystäviä, jotka ovat sitä mieltä, että lääkitseminen on turhaa. Suhtaudun kommentteihin olankohautuksella: kukaan, joka ei ole kokenut JOKA päivä sairaalloista jännittämistä ihmisten tapaamisessa, ei voi ymmärtää, minkälaista tämän sairauden kanssa on elää.

Tsemppiä. 🙂🌻

Itse kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta, se on lähinnä sisäänpäinkääntyneesti oireilevaa. Olen sosiaalisissa tilanteissa melko niukkasanainen aluksi, yritän tuntosarvet höröllään vähän tarkastella sitä toista ihmistä.
Tunnen oloni sosiaalisissa tilanteissa kömpelöksi, haluan niistä useimmiten pois ja joskus jälkikäteen häpeän itseäni ja mietin, miten kehnon kuvan mahdoinkaan antaa itsestäni. Mietin sanomisiani liikaa, joskus tosin en ollenkaan kun asiat on liiaksi kuormittuneita. Edelleen joskus soimaan itseäni menneisyyden keskusteluista.

Lääkitystä minulla ei ole, koska lääkäreiden mielestä minulla ei ole sellaista (!!!) vaan kyse on minun tarpeestani olla vastarannankiiski ja vaikea potilas. Minulle kuitenkin sosiaaliset tilanteet ovat melko kuormittavia, joskus jopa läheisteni kanssa.

Ahmed kirjoitti 4.10.2014 15:25

Moi Molla88. Taustani: DI, sosiaalifoobikko henkeen ja vereen, töissä alalla, jossa sosiaalinen vuorovaikutus on itsestään selvyys ☹️ lisäksi diagnosoitu ADD (mitä en aina itse kyllä edes usko, olen menestynyt koulussa etc.), en syö mitään lääkkeitä tällä hetkellä, mutta olen syönyt Cipralexia, Sertralinia yms., yms vuodesta 2004 tähän päivään. Oireet ovat nostaneet taas päätään (syksyn pimeys perhaps?)

Olin kolme vuotta ryhmäterapiassa (psykoanalytiikkaan perustuva, ei siis kognitiiviseen ajatteluun, joka on ratkaisukeskeinen, kandee lukea netistä) -se oli positiivinen kokemus, vaikkakin hyvin jännittävää -varsinkin aluksi. Minulta meni vuosi, ennen kuin pystyin siellä olemaan rentona: ryhmä oli pieni, vain neljä henkeä, ja itse asiassa muilla oli muita haasteita elämässään, olin ainoa sosiaalifoobikko. Mutta siitä tuli viikon paras juttu, tai no ainakin melkein 🙂

Keskustelu aloitettiin yleensä siitä, mikä itsellä oli mielen päällä juuri silloin. Minä kävin käytännössä kolmen vuoden aikana koko oman elämäni ja niitä puitiin sitten. Hyvin usein juttelin tietysti sosiaalisesta jännittämisestäni ja kokemuksistani. Oli avartavaa, ryhmäläiset kommentoivat, lohduttivatkin etc. On tärkeä huomata, että ei ole yksin. Kyllä sai perspektiiviä tuntemukseni -se oli todella ihmeellistä. Ikäviäkin muistoja nousi pintaan, ehkä ne ovat myös osasyynä fobioihini.

Mutta voit tietysti hakeutua yksilöterapiaankin, jos ryhmäterapia kuulostaa liian hankalalta. Ainakin minulle se olisi ollut henkisesti helpompaa, mutta ajattelin jotenkin, että perhana, koitetaan nyt tätä. Voit sen kyllä sitten vaihtaa kesken.

Joka tapauksessa: minä märehdin viisi vuotta ennen kuin tallustelin terapiaan -viisi vuotta liikaa. Mene ihmeessä sinne. Saat puolet hoitomaksusta takaisin (50 €/90 min oli minulla, ja maksoin siis n. 25 €/kerta), tai jos olet opiskelija, voit päästä vähemmällä (en muista, mutta luulen vahvasti näin).

Ei ehkä nyt kovin jäsentynyt tämä minun pörinäni, mutta ehkä jotain 🙂👍 Tsemppiä meille kaikille 🙂👍🙂🌻

Kiitos vastauksestasi 🙂 Jotain toivoa siitä saa, kun tietää, että on ihmisiä, joilla on kokemusta samasta kamppailusta. Olen nyt saanut kerättyä rohkeutta ja olen menossa lääkärille puhumaan sosiaalisesta jännittämisestä. Kovasti pelottaa tuo, miten sitä saa sanottua kaiken, mitä aikoo ja mitä lääkäri tähän sanoo 😯🗯️ Mutta jokatapauksessa sinne olen menossa ja eihän se tilanne oikein tästä voi ainakaan pahentua kaiketi.. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille, jotka samojen asioiden kanssa kamppailevat🌻🙂🌻

Kiva että tämäkin ketju on taas vähän aktivoitunut. 🙂 Jatkan nyt tarinaani tänne, kun en oikein tiedä, että kenelle voisin kertoakaan..

Olen ollut nyt joitakin viikkoja työharjoittelussa. Ihan hyvin on mennyt vaikka aamuisin onkin aina jännittänyt. Kuitenkin sitten se aina helpottaa, kun pääsee työpaikalle ja työtehtävien ääreen. Olen pystynyt kysymään apua jos sitä olen tarvinnut mutta silti on jäänyt sanomatta asioita, joita olisin aina joissain tilanteissa halunnut ja ihan hyvin voinutkin sanoa. Ajattelen ihmisistä hyvää ja haluaisin välillä sen ilmaistakin mutta olen siinä niin huono. Olen ystävällinen ja hymyileväinen ihminen vaikken paljon puhukaan, oma-alotteisesti. Aina kuitenkin vastaan jos minulta jotain kysytään ja autan jos jossain pystyn. Silti pohdin monesti, että saakohan ihmiset minusta väärän kuvan, kun en juurikaan juttele "muita mukavia"...

Kahvitauot menee muiden juttuja kuunnellessa ja kupponen kahvia juodessa. Olen iloinnut siitä, että olen oikeasti pystynyt olemaan läsnä sen hetken ja saanut juotua kahvini. Tämä on ollut minulle viime vuodet vaikeaa. Ruokatauko menee niin, että otan pientä "turvallista" syötävää töihin ja käyn yleensä aina ensimmäisenä (yksin) syömässä taukohuoneessa (ei ole annettu mitään ruoka-aikoja). Taas tässäkin kohtaa mietin, että mitä muut ajattelee, kun en "halua" syödä heidän kanssaan.. Mutta olen ajatellut kuitenkin itseäni, että parempi saada syötyä edes vähän jotain kun tehdä siitäkin itselle ongelma ja jättää kokonaan syömättä tai taistella ruokailun kanssa samalla, kun muut syö. Vaikka olenkin kärsinyt jo pidempään sosiaalisten tilanteiden pelosta, niin tällaista kahvikuppineuroosia siihen ei ole liittynyt aikaisemmin. Pari vuotta sitten se alkoi ja tiedostan itse sen tilanteenkin tarkalleen. ☹️

Olen myös tajunnut viime aikoina olevani aika yksinäinen. Olikohan se molla88 kun kirjoitti tuolla aikaisemmin, että on vain pari lapsuudenystävää, sama minulla (asuvat tosin muualla). Olen yrittänyt löytää uusia ystäviä näin aikuisiällä mutta tuntuu olevan tosi vaikeaa, varsinkin kun on nämä omat haasteet. Muutamia kavereita olen netistä löytänyt ja heidän kanssaan tavannut mutta se ei ole johtanut oikein mihinkään.. Tapaamiset ja yhteydenpito on harventunut vähitellen niin, ettei joidenkin kanssa olla juuri missään tekemisissä enää. Se toisaalta harmittaa mutta toisaalta olen jotenkin vain tyytynyt tilanteeseen. 😟 Tuntuu jotenkin etten voi olla kenenkään seurassa oma itseni, kukaan ei ymmärrä jos kerron palasia menneisyydestäni, ne tuntuvat olevan monelle liian raskasta kuunneltavaa. Olisi kuitenkin helpompi kertoa jotain itsestäänkin, jotta toisen olisi helpompi ymmärtää nykyistä minääni... Ehkä parempi kun ei kerro menneisyydestään mitään. Osaisinpa olla parempi ystävä ihmisille, kaipaisin kuitenkin edes sitä yhtä ystävää. 🙂🌻

Tuli nyt kamalan pitkä tarina, toivottavasti joku jaksoi lukea. Olisi kiva kuulla jos jollain on samanlaisia kokemuksia/ajatuksia.. Iloisia syyspäiviä kaikille vaikka vähän synkkää ja sateista nyt onkin! 🙂

Moikka Kultalintu!
Tiedän hyvin tuon tunteen, kun niin paljon sellaista jää sanomatta, mitä haluaisi sanoa ☹️ Jotenkin itsekin ajattelee, että kuinka vaikeata se voi olla vaan avata se suu, mutta minkäs teet. Mäkin usein mietin juuri sitä, että minkälaisena ihmiset mua pitää, kun olen joissain sosiaalisissa tilanteissa niin hiljainen, ja ärsyttää se, ettei pysty näyttämään sitä todellista itseään, kun ei vaan pysty olemaan rentoutunut ja luonteva.

Mä olen työelämässä ja olen alusta asti pakottanut itseni syömään muiden kanssa. Alkuun muistan, että se oli tosi raskasta ja toivoin joka kerta että keksisin jonkun hyvän tekosyyn, ettei tarvitsisi mennä mukaan. Välillä kyllä keksinkin. Mutta useimmiten vaan ajattelin, että mun on pakko mennä ja nykyään on jo helpompi mennä. Usein se menee niin, että saattaa olla, etten sano mitään koko ruokailun aikana. Myhäilen ja naureskelen kyllä mukana, mutta en ota kantaa asioihin. Se on tosi rasittavaa itselleni ☹️ Haluaisin osallistua keskusteluun, mutta jälleen en vaan saa sanaa suustani. Varsinkin tämä puhumattomuus tulee esiin sellaisissa ruokailuhetkissä, jolloin porukkaa on paikalla enemmän. Jos olen pienemmässä porukassa (2-3 ihmistä), niin pystyn yleensä jotain puhumaankin, mutten kuitenkaan ole rentoutunut tai pysty sanomaan kaikkea mitä ajattelen.

Ootko hakenut mitään apua tilanteeseesi? Mä hain apua lähiaikoina ja täytyy sanoa, että jo nyt olo on toiveikkaampi. Todella raskasta ja väsyttävää se on ollut puhua näistä itselle ”häpeällisistä” asioista, mutta tosiasia on, että eihän asiat vaan muutu, jos niille ei itse tee jotain. Aloitan luultavasti terapiassa käymisen, mikä tuntuu ihan hyvältä. Varmasti vaikea ja pitkä prosessi, mutta toivottavasti sen arvoinen.

Puhuin tosiaan aiemmin siitä yksinäisyydestä ja se olikin yksi ratkaiseva asia, minkä takia päädyin hakemaan apua. Olen myös nyt lähiaikoina kertonut muutamalle ihmiselle tästä fobiastani. Jälleen kerran pakotin itseni kertomaan ja itkua tihrustaen, sydän hulluna hakaten, sen tein. Mutta se, miten nämä ihmiset ovat asiani ottaneet vastaan, on ollut helpottavaa. Enemmänkin ovat ihmetelleet, miksi en oo aiemmin sanonut mitään. Vielä oon yrittänyt kerätä rohkeutta, että pystyisin puhumaan äidilleni tästä. Se tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta ehkä joskus. Nyt tuntuu, etten täysin kanna tätä raskasta taakkaa yksin, vaikka olenkin ainut ihminen, joka asialle voi jotain tehdä. Toivon, että terapian avulla pystyn muuttamaan ajattelutapojani, niin, että ihmisten parissa on helpompaa ja ehkä joskus sitä uskaltaisi tutustua ihmisiinkin, niin että löytäisi niitä ystäviä.

Tsemppiä sulle🙂👍!

Moi Molla!

Kuulostaa niin tutulta tuo tekstisi! Tosiaan, miten vaikeaa voi olla vaan avata se suu ja sanoa mitä itse haluaa, niinhän kaikki muutkin tekee. Tiedän kuitenkin, että itselläni (ja varmaan muillakin tästä ongelmasta kärsivillä) on sellainen tervejärkinen kontrolli eli ei varmasti sano mitä tahansa mitä sylki suuhun tuo. Siihen kun voisi vaan luottaa ja olla oma itsensä... Minusta on sanottu aina, että olen tosi hiljainen ja olisin varmasti mukava tyyppi jos olisin puheliaampi.. Toisaalta olen alkanut miettimään, että jos vain hyväksyisi itsensä tällaisena? Ei minusta tietenkään koskaan tule mitään suupalttia mutten sellaista toki tavoittelekaan. Haluaisin osata olla osallistuvampi sosiaalisissa tilanteissa mutta olen jo yrittänyt ja tavoitellut sitä niin kauan, että tekisi vain mieli antaa olla ja antaa itselle lupa olla sellainen kuin on. 😟

Nyt kun olen ollut parisen kuukautta tuolla työharjoittelussa, niin olen toki vähän reipastunut, kun on saanut varmuutta koko hommasta. Olen ahkera ja huolellinen työntekijä (mitä työni juuri vaatiikin) mutta itseäni vaivaa aina vaan se, etten ole tarpeeksi hyvä työntekijä jos olen näin onneton sosiaalisessa kanssakäymisessä. Itselläni on kans tuo, että jos olen pienessä porukassa niin uskallan yleensä puhuakin mutta vaan ihan yleistä, en koskaan kerro mitään omia henkilökohtaisia asioitani, jos joku ei suoraan kysy. Se vähän vaivaa, koska kyllä ihmisiä kiinnostaa varmasti tietää jotain vähän pintaa syvemmältäkin.. Toki tässä tilanteessa on nyt se, että olen vain työharjoittelija ja luulen, että alkaisin pikkuhiljaa luottaa työkavereihin enemmän ja osaisin kertoillakin jotain itsestäni enemmän jos olisin ihan oikea työntekijä ja pidempään tuolla töissä. Onko sinulla, Molla, muuten ollut ongelmia saada töitä tämän persoonallisuuden piirteen vuoksi? Mietin vaan, että miten paljon työnantajat laittavat painoarvoa vuorovaikutustaidoille. Riippunee kai alastakin.

Itsekin jos olen isommassa porukassa, niin kuuntelen kyllä ja olen läsnä. Hymyilen ja nauran mutten osallistu keskusteluun... Sitten kahden kesken saatan jutella ihan reippaastikin ja vitsailla yms. Kuitenkin paljon jää vielä sanomattakin.

Ja siis taustaani sen verran, että olen toki hakenut apua tähän tilanteeseeni, jo vuosien ajan, muttei tämä ole tästä oikein miksikään muuttunut. 😞 Olen tosin käynyt "vaan" kunnallisella puolella psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, en Kelan tiiviissä terapiassa. En tiedä voisiko siitä olla vielä jotain apua? Lääkkeitäkin on kokeiltu kaikenlaisia ja edelleenkin syön Citalopramia mutta lääkkeen toimivuudesta en ole oikein vakuuttunut. Olen käynyt läpi todella rankan lapsuuden ja nuoruuden, ja ne ovat jättäneet jälkensä minuun, niiden seurauksena olenkin nykyään tällainen kuin olen. Olen yrittänyt ajatella nykyään, että on hyvä että olen "edes" tällainen, koska voisin yhtä hyvin olla joku huumeidenkäyttäjä, alkoholisti tai jo maan povessa, eihän sitä tiedä. Olen kuitenkin tavallinen ihminen, avioliitossakin ja muuten ihan onnellinen. 🙂

Moi kaikki,

täällä myös yksi sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä.
Olen nyt 25-vuotias ja en ole vielä koskaan ollut työelämässä, ainoastaan koulun kautta työharjoitteluissa. Minulla ei ole juurikaan ystäviä, sillä en uskalla lähestyä uusia ihmisiä ja vanhojakin sosiaalisia suhteita on vaikea ylläpitää. Olen vältellyt työelämään siirtymistä viimeiseen saakka. Tällä hetkellä olen mielenterveyskuntoutuja ja elän Kelan myöntämällä kuntoutustuella.

Olen saanut apua lääkityksestä ja toimintaterapiasta (tällä hetkellä minulla ei ole varaa psykoterapiaan - haluaisin kyllä). Lääkkeiden tuoma apu on ollut mielestäni tehokkainta.

Olen käynyt joskus aika pohjalla ja kun masennus oli pahimmillaan, minulla oli harhaluuloja; kuvittelin, että en ansaitsisi elää saatika sitten edes kulkea samalla kadulla kuin muut ihmiset, ajattelin että en voisi hakea apua lääkäristä sillä tuhlaisin vain lääkärin aikaa ja hän nauraisi minut ulos, välillä tuntui jopa että "irtautuisin ruumiistani". 😞

Sosiaalisten tilanteiden pelkoni ruokkii masennusta. Uskon, että ilman tuota fobiaa minulla ei olisi masennustakaan. Hyvin ikävä kierre tämä.

Olen hiljattain alkanut epäilemään, että tämä ei olisi enää pelkkää pelkoa vaan taustalla voisi olla estynyt persoonallisuushäiriö (F60.6). Onko kellään tietoa miten nuo kaksi eroavat toisistaan? Oma näkemykseni asiasta on, että sosiaalisten tilanteiden pelko on enemmän opittua ja tuo estynyt persoonallisuushäiriö taas luonteessa. Sosiaalisten tilanteiden pelko voi olla seurausta jostain ja puhjeta kelle vaan vaikkapa aikuisiässä, mutta tuo persoonallisuushäiriö taas on aina ollut olemassa jollain tapaa.

Kun muistelen lapsuuttani, olin rohkea, mutta taustalla oli aina jonkinlainen estyneisyys ja arkuus. En kuitenkaan vielä tuolloin vältellyt sosiaalisia tilanteita vaan menin rohkeasti mukaan erilaisiin tilanteisiin, vaikkakin epäröin.

Onko täällä muuten muita, joille tulee hirveät morkkikset esimerkiksi siitä, että avautui liikaa omista asioistaan? Itselläni tulee aina hirveät syyllisyyden tunteet siitä, että kerron omista asioistani. Asioiden ei tarvitse olla edes kovin henkilökohtaisia. Itselleni tulee jo morkkikset siitä, jos kerron missä asun, mitä musiikkia kuuntelen, luultavasti tämä kirjoituskin alkaa minua jossain vaiheessa kaduttamaan.

Tiedoksi kaikille joita sosiaalisten tilanteiden pelko koskettaa:

Tukinetissä järjestetään tänään keskiviikkona 28.1. klo 13-15 ohjattu liveryhmä, jonka teemana on sosiaalisten tilanteiden pelko. Keskustelu on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille ja mukaan mahtuu 12 osallistujaa. Etukäteisilmoittautumisia ei tarvita, tule vain mukaan ryhmään, kun se aukeaa!

Hei! Tässä jotain tietoa asiasta:

http://duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&viewType=viewArticle&tunnus=duo80017&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_auth=

"Sosiaalisten tilanteiden pelkoon sairastuu elinaikanaan noin joka kymmenes, joista kolmella neljäsosalla esiintyy myös muu psykiatrinen sairaus. Sosiaalisten tilanteiden pelossa voidaan erottaa yleistynyt muoto ja useimmiten esiintymispelkona ilmenevä rajoittunut muoto. Lapsuudessa alkanut yleistynyt muoto saattaa kehittyä estyneeksi persoonallisuudeksi."

"Viimeaikaisten tutkimusten perusteella näyttää siltä, että sosiaalisten tilanteiden pelko syntyy altistavien rakenteellisten tekijöiden ja haitallisten sosiaalisten kokemusten vuorovaikutuksessa. Kagan ym. (1988) havaitsivat, että osa ihmisistä reagoi jo vauvana limbis-hypotalaamisella ylivireystilalla odottomattomiin ja uusiin tapahtumiin. Tutkijat esittivät, että mikäli nämä temperamentiltaan herkät lapset joutuvat krooniseen stressiin esimerkiksi vanhempien riitelyn, sisarusten pilkan tai vanhempien eron vuoksi, heille saattaa kehittyä sosiaalisesti estynyt persoonallisuus."

Eli taitaa olla niin, että sos.tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuushäiriö ovat ikäänkuin saman asian eri asteita eikä ero ole siinä, onko jompikumpi synnynnäinen tai opittu. Kaikki ei ole synnynnäistä, joten muutos on mahdollinen. Toisaalta on hyvä muistaa, että synnynnäinen herkkyytemme ei ole vika vaan hyvä ominaisuus. Me taidetaan olla enimmäkseen niitä erityisherkkiä, joista nykyään paljon puhutaan. Aiheesta on paljon juttua netissä.

Tsemppiä! Samassa veneessä...

M3iju kirjoitti 28.1.2015 8:6
---
Olen hiljattain alkanut epäilemään, että tämä ei olisi enää pelkkää pelkoa vaan taustalla voisi olla estynyt persoonallisuushäiriö (F60.6). Onko kellään tietoa miten nuo kaksi eroavat toisistaan? Oma näkemykseni asiasta on, että sosiaalisten tilanteiden pelko on enemmän opittua ja tuo estynyt persoonallisuushäiriö taas luonteessa. Sosiaalisten tilanteiden pelko voi olla seurausta jostain ja puhjeta kelle vaan vaikkapa aikuisiässä, mutta tuo persoonallisuushäiriö taas on aina ollut olemassa jollain tapaa.
---