Terve kaikille!

Lueskelin viestiketjua läpi useaan otteeseen, ja alussa olin NIIN helpottunut kun löysin "diagnoosin" itselleni. Minulla paniikkikohtauksen aiheuttaa lähinnä yksi tietty tilanne, tosin nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt että jossain vaiheessa aloin jännittämään vähän kaikenlaisia tilanteita. Järki sanoi ettei ole mitään hätää, mutta kädet hikoilivat ja sydän hakkasi esim lääkärikäyntiä odotellessa ja vastaavissa tilanteissa.

Lukiossa olin erakko, ei YHTÄÄN ystävää. Olin muuttanut toiselta paikkakunnalta enkä tuntenut ketään ennestään. En yksinkertaisesti osannut tutustua, en osannut sanoa toisille mitään järkevää jne. Tunneilla esitelmät ja ihan omalta paikalta puhuminen oli täysin mahdotonta, mikä johti lintsailuun. Yksi kerta päätin ottaa härkää sarvista ja sanoin englanninkielen opettajalle että pelkään puhumista ja pyysin että hän nimenomaan laittaisi minut puhumaan jotta pääsen yli. Lukion sain suoritettua, esiintymisjännitys helpotti. Ystäviä en kuitenkaan osannut vielä hankkia.

Pääsin ammattikorkeaan ja muutin toiselle paikkakunnalle. Päätin että nyt saan ystäviä ja onnistun koulussa jne. Koulun alkamisen jälkeen sain ystäviä ja oma ryhmä oli mukava. Elämä hymyili, ne oli elämän (lähes 2vuotta) onnellisinta aikaa. Tuntui ettei mikään voisi mennä pieleen.

Noh sitten jouduin perhesyistä muuttamaan ja vaihtamaan koulua. Kesätöissä ollessani ruokalutilanteet alkoivat ahdistamaan. Pelkäsin, etten saisi suussa olevaa ruokaa NIELAISTUA 😳 . Siis ajatelkaa kuinka hullua. Ajattelin että olen ainoa, enkä ymmärtänyt miksi ihmeessä ihmiselle voi tulla sellainen ongelma? Ruokailutilanteet oli tuskaa, ja pahinta tietysti oli että joku olis nähnyt ja tajunnut. En käytännössä pystynyt syömään. Ja sehän on elinehto ja olin vielä fyysisesti rasittavassa työssä.

Ajatukset oli jossain vaiheessa tosi synkkiä, ajattelin että jos en pysty syömään, niin en pysty tekemään työtäkään ja mitä järkeä on elää. Kotonakin oli samat ongelmat, kunnes kotona alkoi helpottaa. En pysty syömään tai juomaan yleisillä paikoilla, en sukulaisissa ym.

Sain ajan tilattua psykologille, sen jälkeen tuntui että ehkä elämä voittaa ja paljon itsevarmempi olo. En kuitenkaan haluis mitään lääkkeitä, vaan hoitoa.

Olis tosi paljon asiaa, jatkan toisessa viestissä kun alkaa tulla jo niin pitkä. Onko kellään juuri tällaisia oireita?

Aino25 kirjoitti 12.4.2012 13:36

Noh sitten jouduin perhesyistä muuttamaan ja vaihtamaan koulua. Kesätöissä ollessani ruokalutilanteet alkoivat ahdistamaan. Pelkäsin, etten saisi suussa olevaa ruokaa NIELAISTUA 😳 . Siis ajatelkaa kuinka hullua. Ajattelin että olen ainoa, enkä ymmärtänyt miksi ihmeessä ihmiselle voi tulla sellainen ongelma? Ruokailutilanteet oli tuskaa, ja pahinta tietysti oli että joku olis nähnyt ja tajunnut. En käytännössä pystynyt syömään. Ja sehän on elinehto ja olin vielä fyysisesti rasittavassa työssä.

Muistan itsekin kärsineeni hetkellisesti tuosta, että nieleminen oli vaikeaa. Se kuitenkin vaihtui oikeastaan siihen, että julkisella paikalla syödessä minulle kehittyi vähän kahvikuppineuroosin tapainen juttu niskaan. Eli kun nostin juomalasin huulilleni, niin niskalihakset jännittyivät ja pää tärisi. En muista koska se alkoi, mutta olin aina ihan varma, että kaikki huomasivat sen.

Jotenkin näissä jutuissa ei ole edes merkitystä, että mitä pelkää, vaan se pelko on oikeastaan siinä, että "mitä jos teen jotain outoa ja muut huomaavat sen". Tarkoitan siis sitä, että ensin oli ahdistus, sitten tapahtui jotain "noloa", ja sitten kehittyi pelko, että se nolo juttu toistuu. Lopulta on jo varma, että se nolo juttu toistuu.

Itselläni ehkä suurin tuollainen yksittäinen pelko on ollut se, että kusen housuun jossain julkisella paikalla. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta eihän se vaikuta siinä vaiheessa, kun ahdistus on vallassa. Tajusin myös myöhemmin, että taisin pahentaa sitä ongelmaa myös fyysisesti ramppaamalla vessassa liian usein, se kun aiheuttaa rakon yliaktiivisuutta.

Nyt olen siis saanut lähetteen psykologille, mutta odottelen edelleen yhteydenottoa. Olen myös aloittanut aiemmin tässä ketjussa mainitun Overcoming Social Anxiety -audiosarjan, ja siitä on jo nyt muutaman viikon jälkeen ihan positiivisia kokemuksia. Siitä ei ole vielä mitään suurta tai kovin konkreettista apua ollut, mutta ainakin alan jo hahmottaa paremmin niitä ahdistuksen sanelemia negatiivisia ajatuksia.

Olen kuitenkin vähän huolissani siitä, että vaikka olen matkalla parempaan, olen entistä vähemmän käynyt koulussa ja tavannut kavereita. Ajattelen, että kun tiedän ahdistuksen helpottavan koko ajan, niin mieluummin sitten lykkään niitä sosiaalisia tilanteita sinne "valoisampaan tulevaisuuteen". Samalla kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa täytyy palata kouluun, ja pelkään kasvattavani sitä kynnystä koko ajan. Onko muilla tästä tilanteesta kokemuksia tai ajatuksia?

Terve!

Kiva kun joku oli vastannut🙂

Olen miettinyt sitä, että pitäisi vain mennä hankaliin tilanteisiin ja kohdata omat pelot, jotta ne häviäisivät. Välillä olo on varmempi olo itsestä, välillä epävarmempi. Kun onnistuu hankalassa tilanteessa, niin saa itseluottamusta tehdä sama uudelleen. Mutta vain yksi epäonnistuminen (mun tapauksessa sellainen olo että tätä suullista en saa nieltyä ja siitä sitten jännitys ja paniikki) riittää siihen että pelkää taas lisää vastaavanlaisia tilanteita. Sitten kun tuntuu hyvältä niin ei haluaisi pilata sitä altistamalla itsensä vaikeisiin tilanteisiin, jottei siitä lähde taas menemään huonommin. Mutta välillä sitä haluaisi taas testata että kuinkas nyt sujuu. Hulluinta tässä on se että pelko ruokkii itse itseään. Yksi negatiivinen ajatus riittää, sitten alkaa jännittämään, ja kun oikein ajattelemalla ajattelee että en varmaan saa nielaistua, niin sitten ei meinaa saada ja se lisää jännitystä, kunnes saa paniikkikohtauksenomaisia tuntemuksia.

Niin se taitaa olla että pelon ydin meillä kaikilla että joku huomaa ja näkee. Kamalinta ei ole se, että tukehtuu ruokaan vaan se, että joku huomaa sen. Mulla on kanssa sellaisia ajatuksia, että mitä jos yhtäkkiä en hallitsekaan itseäni ja teen tai sanon jotain mikä olis ihan älyttömän noloa ja täysin sekoa.

Kuvittelen että tämä ongelma johtuisi osaltaan lapsuudesta: ei ole opittu sosiaalisia sääntöjä, heikko itsetunnto jne. Mutta paljon on vikaa myös yhteiskunnassa, yhteisöissä, meissä ihmisissä. Tuntuu että kaikkien on kuuluttava samaan muottiin, jos olet erilainen, katsotaan pitkään, pidetään hulluna jne. Ja jos olis hyvä itsetunto, niin silloin ehkä ajattelis, että vaikka tekis jotain noloa, että so what, mitä sitten, niin sitten ei olis aihetta jännittää.

Onko kellään kokemuksia siitä, että jossain työ tai kouluyhteisössä vaan sanois suoraan että jännittää (mikä se nyt kullakin on se pelottava asia) se tai se? Kuinka ollaan suhtauduttu? Toinen kysymys, miten saa kehitettyä omaa itsetuntoaan niin, että tuntis itsensä hyväksi, hyväksyis itsensä sellaisena kuin on ☺️ ja se tunne olis suhtkoht pysyvä tilanteesta riippumatta?

Mä olen aika pulassa tän ongelman kanssa tällä hetkellä. Olen syönyt jo 2 vuotta cibraa aamulla ja mirtaa illalla, sekä käynyt saman aikaisesti terapiassa. Mutta en saa pelkojani hallintaan.
Mä olen jo kahdesti tässä yrittänyt työelämään. Mutta yrittäminen tyssää heti alkuunsa. Ahdistus kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin etten yksinkertaisesti kestä sitä.
Aloitin nyt opinnot, jotka ovat sujuneet ilman suurempaa ongelmaa. Koulu kun on ollut sellaista ettei esiintymisiä ole ollut, lähinnä kuuntelua jne.
Mutta ongelma on nyt työharjoittelu, joka olisi pitänyt suorittaa nyt keväällä. Aloitin sen mutta lopetin kahden viikon päästä. En vain pystynyt enää menemään. Mulla oli kaikki mahdolliset oireet: ruokahaluttomuus, unettomuus, paniikkikohtaukset, jatkuva rintaa puristava ahdistus, hyvin pelokas olo, kuin juuri joku olisi säikäyttänyt. Tota oli 24/7. En löytänyt muuta ratkaisua kun ilmotitaa etten enää tule, yritin hakea sairaslomaa mutta en saanut sitä vaan käskettiin menemään töihin. Nyt tässä odottelen mitä ne mahtaa koulusta asiaan sanoa??
Ja suurin ongelma tässä on se etten pysty puhumaan tästä kenellekkään. Siis kouluu, saatikka työpaikoilla. Se tuntuu jotenkin liian nöyryyttävältä. Vaikka kuinka terapeuttini on käskenyt puhumaan en vain saa sanaa suustani en sitten millään.
Ärsyttävää on se että tiedän erittäin hyvin että mun pelot on ihan turhia ja aiheettomia. Suurentelen kaiken päässäni ja muovaan niistä pahimmat mahdolliset. En silti saa niitä pelkoja pois. Vaikka kuin yritän toitottaa itselleni ettei mitään ongelmaa ole.

Olenko ainot joka ei pääse tästä pelosta eroon??

(n)87 kirjoitti 25.4.2012 18:3

Mä olen aika pulassa tän ongelman kanssa tällä hetkellä. Olen syönyt jo 2 vuotta cibraa aamulla ja mirtaa illalla, sekä käynyt saman aikaisesti terapiassa. Mutta en saa pelkojani hallintaan.
Mä olen jo kahdesti tässä yrittänyt työelämään. Mutta yrittäminen tyssää heti alkuunsa. Ahdistus kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin etten yksinkertaisesti kestä sitä.
Aloitin nyt opinnot, jotka ovat sujuneet ilman suurempaa ongelmaa. Koulu kun on ollut sellaista ettei esiintymisiä ole ollut, lähinnä kuuntelua jne.
Mutta ongelma on nyt työharjoittelu, joka olisi pitänyt suorittaa nyt keväällä. Aloitin sen mutta lopetin kahden viikon päästä. En vain pystynyt enää menemään. Mulla oli kaikki mahdolliset oireet: ruokahaluttomuus, unettomuus, paniikkikohtaukset, jatkuva rintaa puristava ahdistus, hyvin pelokas olo, kuin juuri joku olisi säikäyttänyt. Tota oli 24/7. En löytänyt muuta ratkaisua kun ilmotitaa etten enää tule, yritin hakea sairaslomaa mutta en saanut sitä vaan käskettiin menemään töihin. Nyt tässä odottelen mitä ne mahtaa koulusta asiaan sanoa??
Ja suurin ongelma tässä on se etten pysty puhumaan tästä kenellekkään. Siis kouluu, saatikka työpaikoilla. Se tuntuu jotenkin liian nöyryyttävältä. Vaikka kuinka terapeuttini on käskenyt puhumaan en vain saa sanaa suustani en sitten millään.
Ärsyttävää on se että tiedän erittäin hyvin että mun pelot on ihan turhia ja aiheettomia. Suurentelen kaiken päässäni ja muovaan niistä pahimmat mahdolliset. En silti saa niitä pelkoja pois. Vaikka kuin yritän toitottaa itselleni ettei mitään ongelmaa ole.

Olenko ainot joka ei pääse tästä pelosta eroon??

en minäkään oireistani ole eroon päässyt, ne ovat lieventyneet tosin. jotenkin kuulostaisi, että pitäisi yrittää altistaa itseään: onko sinulla ketään ystävää, joka voisi olla ns. tukihenkilö, kun kohtaat sosiaalisia tilanteita. itselläni pahimpina aikoinani tyttöystäväni oli mun "turvani", jonka kanssa kävin ostoksilla etc. siitä tuli sitten pikkupikkuhiljaa sitä positiivista kierrettä (käytin myös rauhoittavia tuolloin), ja lopulta tuli niin siedettävä olo, että pystyi töissä käymään. itselläni sos.tilanteiden pelko on ollut läsnä koko aikuiselämäni ajan valmistumisestani: 9 vuotta. vasta nyt olen pikku hiljaa oppinut ymmärtämään vääristyneitä ajatusmallejani, ja yhdessä lääkehoidon ja terapian avulla, oireet lieventyneet. pitää olla itseään kohtaan armollinen ja yrittää altistaa vaikka alussa itseään tilanteille ihan pikku hiljaa ja yrittää ottaa vaikka sopivia tavoitteita.

tsemppiä. tiedän, kuinka inhottavaa se tunne on, kun jännittää ja pelottaa niin perhanasti. 🙂🌻

Minä kärsin aivan samasta kuin edellisetkin kirjoittajat. Jo nuorena esitelmän pito oli mahdottomuus tai ainakin erittäin ahdistava ja nolo kokemus kun sanat unohtui ja pelkäsin niin ettei sanoja vain suusta tullut, änkytin jotain ja palasin paikalleni. Ja toinen kerta oli se kun piti mennä kokki-kurssilla tarjoilemaan niin en kyennyt, jalat ja kädet eivät toimineet ja kauhu oli kova kun ajattelinkin että pitäisi mennä sanomaan jotain asiakkaalle. Opettaja poisti minut harjoittelusalista ja oli tosi tyly ja inhottava. Mutta sain koulun silti käytyä ja töissäkin olin. Vanhemmiten alkoi uudestaan paniikkioireet ja pelkotilat. Ei ne minnekään olleet parantuneet vaan tulivat voimakkaampana esille.
Edelleen joskus joudun kamppailemaan pelkotilojen kanssa, etten uskalla mennä johonkin kun ahdistaa niin (esim. töihin jossa on jotain epämiellyttävää sattunut), mutta menen vain (rukoilen mielessäni voimia ja luotan siihen että jokin pitää minusta huolta) ja sitten kun olen mennyt ja huomaan että pystynkin olemaan siellä niin olo rauhoittuu. Jos jää pois niin se on kaikista huonoin vaihtoehto itselle, itseään siinä vahingoittaa kun antaa sille jollekin sisäiselle pelolle vallan.
Mutta pitää muistaa, ettei aina ole oikein mennä pelkoja päin. Joskus on kuunneltava itseään jos on tekemässä sellaista mikä ei ole oikein itseä kohtaan. Olin jossain vaiheessa niin innokas menemään pelkoja päin että menin paikkoihin ja tilanteisiin mitkä sitten vain aiheutti pahaa mieltä. Sen jälkeen opin ettei joka paikkaan kannata haluta mennä, kun en osaa aina puolustaa itseäni.
Monessa paikassa olen sanonut että pelkään ja jännitän hirveästi. Ja se helpottaa.
Kävin myös kursseja jännittäjille ja sieltä sain hyviä neuvoja ja opastusta ja tehtiin harjoituksia.

Juuri se tässä vaivassa onkin kamalinta, että pitää altistaa itseään.
Tiedän sen että lopettaminen ja pakoon juoksu on kaikkein huonoin vaihtoehto.
Siitä seuraa aina masennusta ja toivottomuutta oman elämänsä suhteen.
Mutta tässä itsensä altistamisessa häiritsee se että oireet tulevaan niin fyysisiksi. Eli juuri tämä etten saa nukuttua ja ruokahalu menee, niin eihän sillä eteen päin mennä. Myös ennen lähtöä alkava vapina, maha menee ympäri ja on tarve oksentaa. Istun vessassa ennen lähtöä kyökkimässä. Ja kun lähden ovesta ulos pelkään koko ajan oksentavani bussissa.
Työpaikkalla on kuin viulun kieli joka voi katketa hetkenä minä hyvänsä. Pelkään että en selviydy jostain tehtävästä ja sekoan, lopulta nolaan itseni totaalisesti juoksemalla ovesta ulos.

Kaikki tämä stressi sitten tekee olon lopulta sietämättömäksi. Eli tulee jo tunne että sekoaa lopullisesti.

Miten ihmeessä saan käytyä edes koulua loppuun kun en edes yhdestä harjoittelusta selviä, miten sitten kun pitäisi hakea alan työtehtäviä??

Altistuminen muille ihmisille ja tilanteille.... ajatus on ihan kamala. Kai se täytyy tehdä, mutta...

Mua ei ahdista tai pelota esim. esitelmän pitäminen tai luennointi, niistä olen aina selvinnyt pienellä ramppikuumeella. Olenhan valmistautunut ja tilanne on hallinnassani.

Mutta kahvihuoneeseen meno? Ei onnistu!!! Se vaatii puolisotilaalliseen operaation: keitä kahvilla on, mistä he puhuvat, ovatko vasta tulleet vai kohta lähtemässä? Missä on vapaa tuoli (tämä pitää siis selvittää menemättä huoneeseen), onko kahvia valmiina vai joudunko keittämään sitä?

Sama juttu kaikissa tilanteissa, joita ei voi etukäteen säädellä, tai tasan tarkkaan tietää, mitä tulee tapahtumaan. Adrenaali virtaa, syke on korkealla ja kaikki hermopäätteet täysvalmiudessa. Tietty se kuluttaa.

Jaksaako? kirjoitti 28.4.2012 11:47

Altistuminen muille ihmisille ja tilanteille.... ajatus on ihan kamala. Kai se täytyy tehdä, mutta...

Mua ei ahdista tai pelota esim. esitelmän pitäminen tai luennointi, niistä olen aina selvinnyt pienellä ramppikuumeella. Olenhan valmistautunut ja tilanne on hallinnassani.

Mutta kahvihuoneeseen meno? Ei onnistu!!! Se vaatii puolisotilaalliseen operaation: keitä kahvilla on, mistä he puhuvat, ovatko vasta tulleet vai kohta lähtemässä? Missä on vapaa tuoli (tämä pitää siis selvittää menemättä huoneeseen), onko kahvia valmiina vai joudunko keittämään sitä?

Sama juttu kaikissa tilanteissa, joita ei voi etukäteen säädellä, tai tasan tarkkaan tietää, mitä tulee tapahtumaan. Adrenaali virtaa, syke on korkealla ja kaikki hermopäätteet täysvalmiudessa. Tietty se kuluttaa.

Hyvin hyvin tutulta kuulostaa. Aivan samoin toimin itsekin: esitelmät kompuroin läpi ja kokouksetkin, jossa ihmisillä on tietty roolinsa ja puhuttavat asiat on etukäteen sovittuja > ei tule spontaaneja tilanteita, joissa voisi "ryssiä". Mutta koita ottaa askel kerrallaan: ota vaikka ekaksi tavoitteeksi 5 minuutin istuminen samassa tilassa, ihmisiä ei keskimäärin kiinnosta p...n vertaa toisten oleminen/puhuminen/puhumattomuus. Me sos.til pelkääjät niitä murehdimme ja liioittelemme senkin edestä.

Mulle avautui jonkinlainen lukko, kun tajusin, että mun ongelmieni taustalla on sairaalloinen perfektionistin luonne -kaikki tekeminen on suorittamista, jota arvostellaan, myös lounaalla syöminen ja seurusteleminen- sekä tietty geneettinen alttiuskin. Mä ajattelen ikään kuin, että mun pitää vetää huippusuoritus joka ikisessä asiassa, eikä saa tapahtua pienintäkään poikkeamaa suunnitellusta, koska sitten mulle nauretaan ja kuolen häpeästä. Aivan älytön ajatuspolku, mutta niin totta.

Olen rakentanut tätä umpisolmua itselleni kouluajoista alkaen, jolloin kärsin pettymyksistä sos. suhteissa (mua kiusattiin) ja kompensoin tätä näyttämällä maailmalle, että olen paras kaikessa -koulun priimus, korkeakoulun priimus, paras myyntimies, paras asiantuntija, lihaksikas alfauros ja vaikka mitä. Nyt kun uuvahdin työn ja perhekriisin keskellä, itsesyytökset ovat erittäin kovia -haukun ja tuomitsen itseni surkeaksi, koska työtäni on huomattavasti kevennetty. Lohtua tuo se, että tiedän olevani hyvin armoton itseäni kohtaan, ja että ne sos. tilanteiden pelot ovat lievittyneet ja että mulla ymmärtävä kumppani.

Mutta, se on vaan tsempattava. Puskea eteenpäin ja kannustaa itseään pikkuriikkisistäkin onnistumista.

Tsemppiä. 🙂🌻

Mullakin on tarve tietää etukäteen kaikki. En halua ryhtyä tekemään mitään puolitietoisena. Tuolla työharjoittelussakin kun pyydettiin tekemään jotain, oli se ihan tuskaa, kun ei hallinnut asiaa sata prosettisesti. Esim jos teki jonkun asian väärin ei ollu mitään hajua miten sen voi sitten korjata. Sitten pitäis hakea joku muu työntekijä neuvomaan, ja se taas on tälläiselle ihmiselle hankalaa. Tiedän erittäin hyvin sen ettei harjoittelija tai ylipäätään uusi työntekijä osaa työtehtäviään heti täydellisesti, mutta mä vaadin sitä itseltäni. Jotenkin neuvon pyytäminen tuntuu nöyryyttävältä ja tulee tunne että se toinen pitää mua jotekin tyhmänä. Ja ne tilanteet vasta kiusallisia ovat kun toinen ohjeistaa niin huonosti ettei ymmärrä ja sitten vasta itseään idioottina pitääkin. Tälläisessäkin asiassa normaali ihminen varmaan ajattelisi ettei toinen osaa neuvoa, mutta minä pidän itseäni tyhmänä joka vaan ei tajua...

Mulla on muutenkin tuo että pitää pärjätä kaikessa hyvin. Koulussakin on pakko saada pelkkiä kiitettäviä, hyvä ei kelpaa. Olen myös hakenut liian vaativaan kouluun. En sen puolesta ettenkö oppisi asioita vaan sen tulevan työn puolesta. Tiedän että työ tulee olemaan vaativaa, tarkkaa ja virheistä ei saisi tulla oikeastaan lainkaan.

Miksen vain hyväksy itseäni, ja sitä ettei musta ole tollaseen työhön.

Pitäis varmaan ruvata vaan siivoojaksi. Olen siivous töitä tehnyt aikaisemminkin kesätyönä tai aikaisempien koulujeni ohella. Niitä olen pystynyt ilman ahdistusta tekemään...

Työhönopastaminen on kyllä paha tilanne, varsinkin jos opastaja on kokenut työntekijä, muttei ole kokenut opastaja, niin hän unohtaa sanoa hänelle itsestäänselviä juttuja. Siinä helposti tuntee itsensä tyhmäksi, kun muut hoitavat samoja juttuja moninkertaisella nopeudella. Olen kuitenkin huomannut, että kyse ei ole siitä, että ne konkarit olis sua älykkäämpiä tai muutenkaan kovin taitavia, ne on vaan vuosien varrella rutinoituneet, niin sitä tuntee itsensä ihan paskaksi. Pitää myös muistaa, että ne on varmasti nähnyt monia muitakin, jotka on olleet samassa tilanteessa kuin sä, joten ne kyllä tajuaa ettet sä oo tyhmä vaan kokematon. Toinen pointti on tietysti se, ettei ihmiset edes tuomitse toisiaan niin kuin se ahdistunut mieli luulee. Mieti, miten itse arvioit muita ihmisiä. Kuinka monen olet tuominnut tyhmäksi ensimmäisen päivän perusteella? Entä ensimmäisen viikon, kuukauden tai vuoden perusteella? Omalla kohdallani olen "tuominnut" harvemmin edes sen vuoden perusteella, ja vaikka jotakuta vähän tyhmänä pitäisikin, niin se saattaa olla silti ihan loistotyyppi!

Älä nyt lopeta koulua sen ahdistuksen takia, vaikea uskoa että ois mitenkään pitkällä tähtäimellä hyvä ratkaisu tyytyä siivoustöihin pelkän huonon itsetunnon takia. Kyllä sä vielä pääset siitä yli!

Itse huomasin jossain vaiheessa, että älykkyys on tullut mulle vähän pakkomielteeksi. Olin sitä mieltä, että se on ainut ominaisuus jolla on väliä, tai ainakin että se on mussa itsessä ainut hyvä ominaisuus. Siitä seurasi tietysti pelko, että vaikuttaa tyhmältä, jota taas seurasi pelko, että vaikuttaa kaikkitietävältä kusipäältä. Jotenkin se minäkuva vääristyy, ja vielä enemmän se kuva, jonka ajattelee muilla itsestä olevan.

Ahmed kirjoitti 30.4.2012 14:56

Mulle avautui jonkinlainen lukko, kun tajusin, että mun ongelmieni taustalla on sairaalloinen perfektionistin luonne -kaikki tekeminen on suorittamista, jota arvostellaan, myös lounaalla syöminen ja seurusteleminen- sekä tietty geneettinen alttiuskin. Mä ajattelen ikään kuin, että mun pitää vetää huippusuoritus joka ikisessä asiassa, eikä saa tapahtua pienintäkään poikkeamaa suunnitellusta, koska sitten mulle nauretaan ja kuolen häpeästä. Aivan älytön ajatuspolku, mutta niin totta.

Joo sama. Olen suorittanut ja tehnyt asioita ikään kuin minua arviotaisiin koko ajan. Koulussa piti olla paras. Aiemmin olin äärimmäisen ehdoton itselleni. Tollanen suorittaminen ja "pärjääminen" kai antoi turvaa. Onneksi olen tajunnut että tollanen perfektionisti-suorittaja-läppä on ****a, ja se ei todellakaan ole hauskaa eikä sitä mitä haluan tehdä elämässäni

Siitä on 2 vuotta kun tänne on viimeksi kirjoiteltu. En tiedä onko tämä jo aivan pystyynkuollut paikka, mutta kokeilempa silti. Täällä kirjoittaa parikymppinen mieshenkilö, joka kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta ja jännittämisestä, sekä niistä seuraavia hyvin epämiellyttäviä oireita.

Yleensä oireet iskee, jos on tiedossa, että pitää jonnekkin mennä, jossa on paljon ihmisiä. Tai että tilanne tulee täysin yllättäen minulle, enkä kerkeä valmistautua siihen.

Oireista pahin on pahoinvointi. Minua alkaa oksettamaan. (Sitä kun ei voi peittää, muutakuin sulkeutumalla tilaan, minne muut ei pääse -> WC.) Myös ajantaju kärsii ja tuntuu, että jokainen huomaa ja ihmettelee minun outoa käytöstä (Poissaolevan oloinen).

Olen ollut työttömänä tarkalleen vuoden verran. Nykyään päivät kuluu kotona istuskellessa ja pelaillessa. Kavereiden luona käyn oikeastaan vain kaljan tiimoilta, kun saan alkoholia, rentoudun. Palan tunne kurkussa ja tukehtumisen tunne on myös yleistä. Samoin unettomuus juuri ennen tapahtumaa edeltävänä yönä.

Pienempänä osasin peittää nämä "oksentelut" mahakipuun jne. Kukaan ei epäillyt koskaan mitään. Sain viimekesänä puhuttua aiheesta isälleni vihdoin. Hän kehoitti hakemaan apua, minä kuitenkin jaksoin uskoa siihen, että tämä on vain ohimenevää. Äitienpäivän aikana jouduin kertomaan myös äidille, kun piti kaikilla sukulaisilla rampata ja iski pahoinvointi kesken ajomatkan (Eihän sitä voi mitenkään siinä tilanteessa piilottaa).

Tajusin sen jälkeen että tarvitsen sitä apua oikeasti. Olen siis tiedostanut oireet jo lapsesta asti. Tilasin ajan yleislääkärille, joka määräsi minulle 10mg Propralia. Viikon päästä on siskon lakkiaisjuhlat ja jo nyt kauhulla odottelen sitä, rupeanko oireilemaan, minne voin paeta jne. Lääkäri on määrännyt minulle tuota Propralia 1-2 tabua / 1-3x vrk.

Kauanko menee, että Propral alkaa vaikuttamaan?
Paljonko uskaltaa Propralia ottaa kerralla?
Kauanko Propralin vaikutus kestää?

Näihin muutamiin kysymyksiin vastausta toivoen,

- Geometria

Geometria kirjoitti 1.6.2014 4:39

Tajusin sen jälkeen että tarvitsen sitä apua oikeasti. Olen siis tiedostanut oireet jo lapsesta asti. Tilasin ajan yleislääkärille, joka määräsi minulle 10mg Propralia. Viikon päästä on siskon lakkiaisjuhlat ja jo nyt kauhulla odottelen sitä, rupeanko oireilemaan, minne voin paeta jne. Lääkäri on määrännyt minulle tuota Propralia 1-2 tabua / 1-3x vrk.

Kauanko menee, että Propral alkaa vaikuttamaan?
Paljonko uskaltaa Propralia ottaa kerralla?
Kauanko Propralin vaikutus kestää?

Näihin muutamiin kysymyksiin vastausta toivoen,

- Geometria

Minulle on myös tk-lääkäri määrännyt tuota Propralia, mutta EN ole vielä sitä käyttänyt kertaakaan. Mutta sitä käytetään niin, että otat lääkkeen 30min-1h ENNEN sitä pelkäämääsi tilannetta. Näin minulle psykiatrinen sairaanhoitaja neuvoi. Eli siinä ajassa sen pitäisi olla verenkierrossa, mutta tässäkin asiassa on yksilöllisiä eroja.

Kokeilemalla löydät itsellesi sen oikean annoksen. Koska Propral hidastaa sydämen sykettä, niin liikaa ei kannata ottaa. Kannattaa kokeilla lääkettä jo ennen tuota juhlaa, jossain pelkäämässäsi tilanteessa. Esim. jos vaikka pelkäät mennä linja-autoon siitä syystä, että se mahdollisesti täyttyy ihmisistä.

En osaa sanoa kauanko Propralin vaikutus kestää, mutta pikainen Googletus löysi linkin tänne tukinettiin 😀 https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=50232
Tuolla oli joku sanonut että vaikutus kestäisi 6-8h.

Minulla oli lapsena tuota oireilua oksensin jos jännitti liikaa välillä oksensin joka aamu tai jumppatunnin jälkeen tai ompelutuntia ennen kerran ilman lääkkeitä varmaan vieläkin aikuisena olisi sama homma vime kesänä olikin jonkun verran,koska koitin eri lääkettä joka ei tehonnut palasin samaan vanhaan. Varmasti löytyy jokin l
äke joka estää ainakin tuon oireen,koska itelle se on pahempi oire kun hikiset kädet tai hiki virtaa.