Maanvaiva, minäkin suosittelen beetasalpaajia. Pyydä lääkäriltäsi vaikka pari tablettia kokeeksi. Itse sain työpaikkalääkäriltä ensin kokeilunapit ja sitten reseptin. Lääkettä ei todella tarvitse syödä koko ajan vaan ainoastaan silloin kun on tiedossa paha paikka. Noin tuntia ennen kun ottaa niin tärinä ja paniikki on tiessään ja vaikutus kestää monta tuntia. Ajatuksen juoksuun beetasalpaajat eivät vaikuta 🙂

Minä luulen ettei minulle oikein voi mitään tommoista ota-tarvittaessa lääkettä määrätä, koska en oikein osaa sitten ajatella milloin se tarve on. Koska minua jännittää kun lähden omasta kodistani vanhempien luokse kylää, ne asuu naapurissa. Kun mietin kaikkea, että voikohan sinne nyt mennä ja häiritsenkö niitä jne, useimmitten minä kuitenkin menen ilman lääkettäkin mutta jos olisi se lääke, sen söisin vaikka ilmankin pärjäisin.

Se lääke pitäisi kai sitten olla vanhemmillani ja niiden kanssa miettisin, että tarviiko sitä nyt vai ei. Lisäksi minä olen aika äkkipikainen, kun hermostun jostain asiasta ja silloin kai söisin koko purkillisen ilman miettimistä.

Oikeasti minä taidan lopettaa tässä ketjussa puhumisen. Nyt, kun ei tarvihe fyysisen sairauden parantumisen takia olla paljonkaan tekemisissä ihmisten kanssa, niin huomaan kuinka hyvä on ollakaan omissa oloissa. Luulen, että on liian monimutkaista olla sos.tilanteisssa ja en viitsi sitä vaivaa nähdä.
Jatkakaa te vaan ja sorry kun häiritsin.

Kiitos Blohy taas vastauksestasi! Olen syönyt nyt Cipralexia kaksi viikkoa ja olo alkaa selvästi olla paljon parempi. Olen työelämässä ja ollut uudessa työssä nyt kuukauden ja se aika on ollut tosi vaikeaa ja ahdistavaa, paitsi nyt tällä viikolla ahdistusta ei ole ollut, josta kiitos Cipralexin. Mulla annostus on 10 mg ja olen kyllä ollut yllättynyt siitä, miten vähän on tullut mitään sivuvaikutuksia, kun ei sitä yleistä pahoinvointiakaan ole ollut. Nyt mietin, että laittaisin sille psykiatrille, jonka vastaanotolla kävin, mailia ja pyytäisin kelaa varten sen terapialähetteen, sillä eikös niiden täydy sellainen pyydettäessä kirjoittaa? Mutta siis parempaan päin ollaan selvästi menossa, taas sellainen olo vaihteeksi että elämä voittaa!🙂

maanvaiva, olet jatkossakin toki tervetullut jatkamaan keskustelua, olemmehan täällä vain jakamassa ajatuksia.

Hienoa ronja, mullakin oli opiskelun aloitus tosi vaikeeta alussa, mutta nyt tuntuu jo tosi hyvältä ja kuinkas muuten kuin kiitos cipralexin 🙂. Mulla ei tosiaankaan alkanut noin nopeasti vaikuttamaan varsinkaan sillä 10mg annoksella, joka mulla oli alussa. Ja vasta kuukauden jälkeen huomas että nyt on selkeesti paranemaan päin. Ja sivuvaikutuksia oli, ekana yönä en saanu unta ollenkaan ja kauhee jomotus oli päässä. Mutta nekin nyt ohi 🙂

Terapia-asiasta: olen ymmärtänyt niin että sinulla täytyy ennen olla ollut 3 kuukauden hoitosuhde psykiatriin ennen kuin hakemusta kelalle. Näin ainakin itse olen ymmärtänyt, mutta asia kannattaa varmistaa psykiatriltasi.

Kirjoittelen jossain vaiheessa vähän paremmin. hyvää loppukevättä kaikille!

Blohy kirjoitti 22.5.2008 18:2

Aivot eivät kuitenkaan alkaneet toimia, ja sisäisesti kaikki jatkui kaaoksena. Näihin aikoihin aloitin jatko-opiskelut ammattikorkeakoulussa ja voin sanoa, että aluksi kaikki oli todella vaikeaa. Oli aivan pakko lähteä kunnolla panostamaan avun hakemiseen. Vasta noin kaksi kuukautta cipralexin syömisen jälkeen olo alkoi todella jo tuntua hyvältä. Siinä ohessa koulun ryhmätyöt, esitelmät ja koulukaverit alkoivat toimia erinomaisena siedätyshoitona sosiaalisiin tilanteisiin. Minulla oli yksi läheinen terapeutti, jolle sain purettua omaa taakkaani ja hän sai minut uskomaan paremmasta tulevaisuudesta. Kävin hänen luonaan kerran kolmessa viikossa, mutta tiiviimpi kognitiivinen terapia alkaa kesäkuussa.

Blohy🙂, kirjoitit aikaisemmin että aloitat kognitiivisen terapian kesäkuussa. Olisi todella hienoa kuulla kokemuksistasi, jos vain haluat jakaa niitä. Olen itse ammattikorkeakoulun käynyt ja opiskellessa saanut tutustua itseeni erilaisten itsetuntemusta lisäävien tehtävien ja kurssien kautta. On ollut hyvin antoisaa, mutta muuttumisen vaikeus on myös selvinnyt😟.

Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta en pidä lääkkeistä. Nappaan Propralin ennen vaikeaa esiintymistä. Tukinetin kirjallisuusaineistoista bongasin kirjan Kognitiivinen terapia ja kävin ostamassa sen. Yhä paremmin ymmärrän, että muuttuminen ja sisäisen tasapainon löytäminen ei ole pelkästään kiinni oivalluksista ja itseymmärryksestä vaan on ihan oikeasti tehtävä konkreettisia tehtäviä ja tunnettava vaikeita tunteita erilaisten tehtävien avulla. Luulin todellakin aikaisemmin että voin älyllisesti käsitellä kaiken ja eräänä päivänä herään niin viisaana, ettei minulla ole enää ongelman häivääkään. Mutta ei se niin mene. Siksi minua kiinnostaa sinun kuulumisesi.

Onko kognitiivinen terapia yllättänyt sinut? Minulle tuli mieleen lueskellessa, että asiat jotka meidän pitäisi huomata, ovat aika yksinkertaisia ja ohitamme ne ehkä liian itsestäänselvinä. Kysymme itseltämme ihan liian vaikeita kysymyksiä, vaadimme itselttämme erinomaisuutta, kun vähempikin riittäisi.

Onnea ja menestystä ja paljon iloa, uteliaisuutta ja rohkeutta terapiaasi🙂

Blohy🙂, kirjoitit aikaisemmin että aloitat kognitiivisen terapian kesäkuussa. Olisi todella hienoa kuulla kokemuksistasi, jos vain haluat jakaa niitä. Olen itse ammattikorkeakoulun käynyt ja opiskellessa saanut tutustua itseeni erilaisten itsetuntemusta lisäävien tehtävien ja kurssien kautta. On ollut hyvin antoisaa, mutta muuttumisen vaikeus on myös selvinnyt😟.

Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta en pidä lääkkeistä. Nappaan Propralin ennen vaikeaa esiintymistä. Tukinetin kirjallisuusaineistoista bongasin kirjan Kognitiivinen terapia ja kävin ostamassa sen. Yhä paremmin ymmärrän, että muuttuminen ja sisäisen tasapainon löytäminen ei ole pelkästään kiinni oivalluksista ja itseymmärryksestä vaan on ihan oikeasti tehtävä konkreettisia tehtäviä ja tunnettava vaikeita tunteita erilaisten tehtävien avulla. Luulin todellakin aikaisemmin että voin älyllisesti käsitellä kaiken ja eräänä päivänä herään niin viisaana, ettei minulla ole enää ongelman häivääkään. Mutta ei se niin mene. Siksi minua kiinnostaa sinun kuulumisesi.

Onko kognitiivinen terapia yllättänyt sinut? Minulle tuli mieleen lueskellessa, että asiat jotka meidän pitäisi huomata, ovat aika yksinkertaisia ja ohitamme ne ehkä liian itsestäänselvinä. Kysymme itseltämme ihan liian vaikeita kysymyksiä, vaadimme itselttämme erinomaisuutta, kun vähempikin riittäisi.

Onnea ja menestystä ja paljon iloa, uteliaisuutta ja rohkeutta terapiaasi🙂

Hei assina 🙂. Asia on minun kohdallani niin, että terapian aloittamiseni lykkääntyy muutamalla kuukaudella, sillä päätös kelalta ei ole vielä tullut. Eli valitettavsti en voi jakaa kokemuksiani vielä, mutta yritän muistaa kirjoitella asioita kun asia on vähän ajankohtaisempi.

Olen samaa mieltä kanssasi. Siis että näiden ongelmien ratkaisuun tarvitsee tehtävien tekemistä. Aikaisemmasta terapeutista, jolla ei kognitiivista pätevyyttä, jäi vähän sellainen fiilis, että hän uskoo liikaa pelkkäänn vuorovaikutukseen ja asioiden älylliseen läpikäymiseen. Itse alitajunnassani olen jo pitkään ajatellut, että jonkilaiset tehtävät olisivat varmasti hyväksi.

Minua taas kiinnostaisi, miksi et pidä lääkkeistä? Onko alkuajan sivuvaikutukset liikaa? Oletko yrittänyt cipralexilla? Tämä vain siksi, sillä tuo lääkitys propralin kanssa on toiminut erinomaisesti ja suosittelen sitä todella. Lääkitys on toiminut jopa niin hyvin, että terapia ei tunnu edes välttämättömältä. Sitä kuitenkin suositellaan ja itsekin olen sitä mieltä, että taustalla on ratkaisemattomia ristiriitoja ja pelkoja, mutta ongelmien merkitys on lääkityksen avulla ihanasti hämärtynyt. Siis itse ajattelen, että hyvä lääkitys yhdistettynä tiiviiseen terapiaan on ehdottomasti paras ja tehokkain hoitomenetelmä.

Kirjoitit: "Onko kognitiivinen terapia yllättänyt sinut? Minulle tuli mieleen lueskellessa, että asiat jotka meidän pitäisi huomata, ovat aika yksinkertaisia ja ohitamme ne ehkä liian itsestäänselvinä. Kysymme itseltämme ihan liian vaikeita kysymyksiä, vaadimme itselttämme erinomaisuutta, kun vähempikin riittäisi." Yhdyn tähän. Olen nykyään huomattavasti avoimempi ja armollisempi itseäni kohtaan, kun on huomannut, ettei muiden tekemiset loppujen lopuksi ole niin kummoisia verrattuna omiin juttuihin. Tiettyjen asioiden tiedostaminen tuo itselle rennon olon jopa siinä määrin, että olen alkanut nauttia lähes kaikkien ihmisten läsnäolosta.

En siis osaa sanoa kognitiivisuudesta vielä yhtään mitään, valitettavasti, mutta kirjottelen heti kun kokemuksia kertyy. Mutta toivon, että sait tästä viestistä jotain irti, ja jatketaan ihmeessä keskustelua. Hyvää kesää kaikille!

Minä olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta varmaankin koko elämäni (olen nyt siis 20v.) Aina olen ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä ja muistan kuinka lapsena oli hirveää, jos joku sukulainen tuli kysymään jotain arkista, esim. monennella luokalla olen. Hermostutti kauheana ja tuntui etten osaa vastata, puhuminen siis on ollut aina hirveän vaikeaa.

Nykyäänkin elämäni on lähinnä sitä, että oleilen yksin kämpillä. Kavereita tapaan ainoastaan viikonloppuisin alkoholin merkeissä, se onkin ainoa tilanne että nautin ihmisten seurasta ja pystyn tutustumaan uusiin ihmisiin. En käy koulua eikä ole töitä, yritin kyllä töitä talvella kuukauden verran, mutta lopetin koska ahdisti niin paljon. Syksyllä pitäisi aloittaa uudessa koulussa (joko ammattikorkeassa tai amiksessa, riippuen ihan miten tulen valituksi) ja pelottaa jo nyt aivan hirveästi, miten tulen selviytymään ☹️

Olen kyllä miettinyt avun hakemista, oikeastaan olen ollut hakemassa apua jo viime talvesta lähtien, mutta tässä sitä vaan ollaan, kotona lusmutaan. Miten ihmeessä olette saaneet itsenne lääkärin puheille? Miten mennä hakemaan apua, kun ihmisten kanssa tekemisissä oleminen ja niille puhuminen on pahinta mitä tiedän? 😭

Aava, ymmärrän täysin tilanteesi, sillä olen kokenut täysin saman. Olen muutaman vuoden vanhempi ja juuri iässäsi mikään ei ollut pahempaa kuin puhuminen. Ja juuri se ongelmista ja itselle vaikeista asioista puhuminen oli sitä vaikeinta mitä kuvitella saattoi. Mieluimmin olisi vaikka kiduttanut itseään. Taustalla alitajunnassa minulla kuitenkin vahva ajatus, että elämä ja muutos voittaa sekä se että elämässä tulee ottaa haasteita. Avun hakemista myös helpotti se, että henkilökohtainen tukihenkilöni tukinetissä tiesi hyviä terapeutteja. Tukihenkilöni sai minut myös vakuuttumaan siitä, että vaitiolovelvollisuuden omaavalle ammattihenkilölle avautumisesta ei voi olla haittaa. Suosittelen avun hakemista, vaikka se olisikin sitä kauheinta. Ainoastaan muutos parempaan voi tapahtua avun hakemisen kautta. Sanon vielä, että asioista puhuminen oli elämässäni suurin kynnyskysymys, mutta sen jälkeen elämäni pelkkää ylämäkeä. Ja sinun ei todellakaan tarvitse avautua kuin ainoastaan muutamalle ammattiauttajalle, johon voit katkaista välit. Itse yritin tällä tavalla rohkaista mieltäni, että minulla ei ikään kuin ole mitään leimaa otsassani, kun todelliset läheiseni eivät vieläkään tiedä, että olen halenut apua.

Aava, kirjoita vielä tunteisasi ja tseppiä! 🙂🌻

Aava, haluan rohkaista sinua hakemaan apua, sillä sulla menee elämä ohi aivan turhaan! Mä olen 27-vuotias ja jo pitkään kärsinyt elämää rajoittavista sosiaalisista peloista. Olen ajatellut, että niiden pelkojen kanssa voi hyvin elää, mutta koin todellisen romahduksen keväällä, kun valmistuin ja jouduin aloittamaan uudessa työpaikassa. Olin niin ahdistunut koko työpäivän, että kotiin päästyäni vain itkin lohduttomasti omaa surkeuttani ja kyvyttömyyttäni jutella ihmisille normaalisti. Voin niin huonosti, että sain pakotettua itseni varaamaan ajan pskiatrille, joka oli aivan hirveän vaikeaa. No, minulle sattui huono tuuri psykiatrin kanssa, joka oli hyvin välinpitämätön eikä vaikuttanut kovin kiinnostuneelta ongelmistani, mutta kirjoitti kuitenkin cipralexin reseptin, jota olenkin nyt syönyt viisi viikkoa ja elämänlaatuni on parantunut aivan hurjasti. Tuntuu, että olen taas oma, iloinen itseni ja nautin ystävien seurasta ja jopa töissä on ihan mukavaa (vaikka kahvihuoneeseen en ole vieläkään saanut itseäni pakotettua) mutta läheisempien työtovereiden kanssa pystyn jo juttelemaan normaalisti. Ja tiedän, ettei ongelmat katoa lääkkeillä, mutta niiden avulla pääsee sentään elämään kiinni. Itseänikin hirvitti ajatus mielialalääkityksestä, mutta nyt olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne ovat hieno asia ja helpottavat elämää suuresti. Olen puhunut läheisilleni asiasta ja on helpottanut kovasti, ettei tarvitse asiaa enää piilotella ja perhe ja läheisimmät ystävät ovat suhtautuneet asiaan todella ymmärtävästi, vaikkeivat oikein asiaa pystykään ymmärtämään, joka taas minun pitää hyväksyä, koska eiväthän he voikaan sitä käsittää, kun eivät itse ole kokeneet tai käyneet läpi samaa. Mutta Aava, hae ihmeessä apua mahdollisimman pikaisesti, vaikka se onkin ihan järkyttävän vaikeaa, tiedän, mutta sen arvioista! ja katso tänään inhimillinen tekijä, jossa aiheena on kahvihuoneen kammo (sen voi katsoa myös netistä). Itse ainakin pystyin samaistumaan niin hyvin puhujiin ja se oli lohduttavaa katsottavaa. Voimia!

Itsekin olen tähän mennessä aina ajatellut, että kyllä pelkojen kanssa voi elää, tässähän tämä menee kotona istuskellessa, ei mitään hätää... vaikka tiedän kyllä, että en voi loppuelämääni olla kämpillä työttömänä ja koulua käymättä.

Ronja81, minulla oli vähän samanlaista kuin sinulla, silloin kun olin töissä. Olin kamalan ahdistunut ja enkä oleillut muiden seurassa ollenkaan. Tauoilla istuin yksin jossain syrjässä ja siitä vasta huono olo tulikin, kun tunsin itsensä niin huonoksi ja surkeaksi ihmiseksi, kun en pystynyt tulemaan toimeen työkavereideni kanssa. Ennen töitä työmatkoilla leikittelin ajatuksella, että jäisin auton alle/kaatuisin pyörällä tms. että olisi hyvä syy poissaololle.

Kiitos kuitenkin rohkaisuista, ehkä minä nyt saan jotakin aikaiseksi. Olen luvannut itselleni, että ainakin viimeistään sitten kun koulu alkaa, lähden hakemaan apua (jotenkin tuntuu helpommalta kouluterkkarin kautta avun hakeminen, mutta en sitten tiedä onko se oikeasti helpompaa vai onko tämä vain minun kuvitelmiani). Ja vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta tuo Inhimillinen tekijä tänään, pitääpä tosiaan katsoa.

Heippa taas pitkästä aikaa ihmiset!
Oli pakko laittaa tännekin nyt viestiä, kun nuorten foorumissa käynnistyi uusi keskustelu aiheesta ja pitää nostaa tämäkin keskustelu etusivulle. Miten Aava ja muut ovat voineet? Onko tilanteessanne tapahtunut muutosta? Käykää katsomassa vinkkini terapiaryhmästä nuorten foorumin puolelta, joka on RAY:n tukema ja alkaa nyt syksyllä (maksaa siis vaib pienen omakustanne-hinnan, en tiedä itsekään vielä, mikä summa tuo on, muttei toivon mukaan kovin paha) ja ryhmässä oli vielä tilaa, kun itse siitä juuri tiedustelin.

Heis vaan!
Minä en ainakaan saanut avattua linkkiäsi sinne RAY:n terapiaryhmään, mutta eipä siitä minulle iloa olisikaan ollut sillä en asu lähelläkään Helsinkiä. Ja muutenkin kaikki asiat joihin liittyy sana "ryhmä" saa minut kaikkoamaan heti kauemmaksi, mutta kiitos kuitenkin vinkeistä 🙂👍

No, minun tilanteessani ei oikein muutosta ole tapahtunut. Koulu alkoi n. 2 viikkoa sitten ja elämä rullailee muuten ihan samanlaisena. Koulussa pitäisi tutustua ihmisiin, mutta lähinnä olen vain ollut yksin. Suorastaan ärsyttää vielä, kun kaikki siellä opettajista tuutoreihin korostavat miten tärkeää on luoda suhteita ja verkostoitua, ilman suhteita et käytännössä tee yhtään mitään (opiskelen viestintää/graafista suunnittelua). No voi helkatti, minusta ei sitten vissiin voi tulla hyvää medianomia, olen näköjään valinnut aivan väärän alan ja olen tuomittu työttömyyteen 😞 Minä kun haluaisin vain istua yksin nurkassa ja piirtää...

Saapa nähdä mitä tuon koulun kanssa tulee. Ensi viikolle olisi jo esitelmän pitoa luvassa ja vähän luulen että olen "omalla lomalla" niillä tunneille, ruokalassakaan en ole vielä kertaakaan käynyt syömässä kun ei huvita mennä sinne muiden joukkoon. Koitan päästä sinne kouluterkkarille hakemaan apua, mutta saa nähdä onko minusta sinnekkään. Anteeksi pessimismisyyteni ja valitukseni, mutta tältä tämä tällä hetkellä vain tuntuu. Mistään ei tule mitään 😞

Heipä hei!

Löysin sattumalta tämän sivuston ja haluan jakaa kokemukseni.

Olen parikymppinen nuori nainen pk-seudulta. Lapsesta asti olen ollut ujo ja herkkä. Muihin ihmisiin tutustuminen on aina ollut minulle hankalaa. Joskus yläasteella taisin oikeasti alkaa pelätä sosiaalisia tilanteita. Silti tajuan vasta nyt mistä on kyse. Jouduin tuossa pari vuotta sitten lopettamaan erään koulunkin ehkä osittain jännityksen ja panikoinnin vuoksi. Nyt olen uudessa koulussa toista vuotta. Vaikka tämä on "jo" toinen vuosi, tuntuu että olen monessa asiassa vielä alussa. Olen tutustunut pintapuolisesti vain muutamiin ihmisiin, koska liukenen niin nopeasti kaikesta sosiaalisesta.

Vielä vuosi sitten luulin, että ongelmani on vain esiintymiskammo, mutta kyllähän tämä on paljon laajempi juttu. Keväällä minulla oli positiivisia esiintymiskokemuksia, eli ainakin yksi haaste on melkein voitettu!

Pahin on kuitenkin tämä sosiaalisten tilanteiden kammo. Nyt olen päättänyt, etten voi enää jatkaa näin. Ei tämä ole mitään elämää. Tahtoisin saada ystäviä ja harrastaa. Tahdon ELÄÄ, enkä vain näennäisesti. Varasin ajan lääkärille ja olen valmis "mihin vain" päästäkseni sinuiksi tämän asian kanssa. Vuosien terapia kuulostaa toki masentavalta, mutta olen valmis siihen.

Luin viikonloppuna Furmanin kirjaa sekä Toskalan kirjaa. Netistäkin olen tutkaillut paljon aiheeseen liittyvää informaatiota. Viikonloppuna asia tuli jo melkein korvista. Alkoi jopa tuntua, että liioittelen koko juttua, eikä minulla nyt kaikki asiat huonosti ole. Maanantaina lähdin kouluun sillä asenteella, että paniikki tulee jos on tullakseen. Minä en sitä paniikkia aikonut pelätä. Odotin oikein, että se tulee. Kumma kyllä astelin kouluun kuin puuduksissa, aivan kuin olisin syönyt jonkin rentouttavan lääkkeen. Vartaloni ei ollutkaan adrenaliinihuurussa, sydämeni ei hakannut. En tuntenut sitä stressaavaa ahdistusta ja kiukkua pelkästään matkalla kouluun. Oli hyvä olla. Luokkahuoneeseenkin menin rentona. Pystyin kerrankin keskittymään olennaiseen, opetettavaan asiaan enkä itseeni! Kotimatkalla taisin kävellä hymyssäsuin, niin hyvä mieli oli.

Jotenkin muiden ihmisten neuvominen on tässäkin asiassa paljon helpompaa kuin elää itse sen neuvon mukaan. Haluaisin silti neuvoa sinuakin Aava lukemaan aiheen kirjallisuutta sekä kokeilemaan annettuja vinkkejä. Kovasti ihminen voi vaikuttaa itseensä pelkällä ajattelun muuttamisella. Pelossakin on kyse oman pään sisäisestä asiasta ja sinulla on mahdollisuus vaihtaa ajatusten suuntaa. Toivotan onnea. 🙂👍

Hei taas..

Kuten arvelinkin, tuli vähän takapakkia tähän juttuun. Eilinen päivä ei ollutkaan niin hieno ja mullistava kuin esim. viikko sitten. "Askel eteen, kaksi taakse..."

Tuntuu, että tämä vaatii jatkuvaa psyykkausta, rankkaa työtä, että voin oikeasti oppia elämään toisin. Eilen menin pari kertaa paniikkiin, enkä saanut kunnolla tilanteesta "kiinni". Harmittaa. On niin alakuloinen olo muutenkin. En tiedä johtuuko tämä tästä pimenevästä vuodenajasta vai mistä, mutta surkeaksi vetää. Ehkä pitäisi jatkaa enemmän tuolla Negatiiviset ajatukset-ketjussa.

Mitäs muille kuuluu?

Minä kävin tänään kouluterkkarin juttusilla tästä asiasta, jännitin aivan sikana mutta eihän se loppujen lopuksi niin paha ollutkaan, vaikka edelleenkin on hiukan etova ja päänsärkyinen olo jännityksestä. Siltikin jotenkin petyin, tai en tiedä, odotin kai että kun käyn siellä, niin *simsalabim* kaikki muuttuu paremmaksi. Vaikka eihän se tietysti niin mene, aikaa se vaatii ja niinkuin Maa sanoitkin, myös rankkaa työtä.

Kauhean sekava ja höttöinen olo muutenkin, kun kävin siellä puhumassa asioista, mistä en ole ikinä ennen ääneen puhunut kellekkään. Olisi ollut vielä kouluakin pari tuntia jäljellä, mutta en jaksanut lähteä sinne enää istumaan, kun tuntuu etten olisi kuitenkaan pystynyt keskittymään (ja muutenkin minusta on kauhean vaikea mennä kesken tunnin luokkaan).

Maa, älä luovuta, takapakkeja tulee aina mutta koko ajan olet varmasti menossa parempaan suuntaan 🙂👍 Vaikka juuri tämä pimeä vuodenaika ainakin minut vetää usein apeaksi. Kevät ja kesä ovat niiiiin kaukaisia asioita...