Mua on aina mietittänyt tälläinen asia; Miten teidän (seurustelu)kumppanit suhtautuvat sosiaalistentilanteiden pelkoonne? 😯🗯️

Moi. Olen 35-vuotias sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä mies. Olen kokopäivätyössä ja teen haastavaa johtajan duunia, koulutukseltani olen DI. Ainoastaan esimieheni tietää päivittäisestä Via Dolorosastani sosiaalisissa tilanteissa. Sissinä pusken eteenpäin -syön lääkkeitä (Aurorix) ja käyn säännöllisesti ryhmäterapiassa.

Mä olen parisuhteissani pyrkinyt olemaan avoin ja kertonut "hikastani". Täytyy sanoa, että mun elämänkumppanit ovat olleet erittäin myötämielisiä. Vaikea on kertoa sitä tunnetta toiselle, että mitä se nyt oikein tarkoittaa, kun jännitys on muuttunut peloksi. 🤔 En nyt heti ensimmäiseksi ole, kun olen kumppanin treffeillä ensi kertaa tavannut, urahtanut, että sairastan, mutta toisaalta en nyt ole kauaa pidätellytkään 🙂 Välillä olo on helpompi, välillä oireet pahempia: tuntuu, että erityisesti näin syksyllä pimeään aikaan oireet voimistuvat -stressi lisää oireita myös.

Mukavaa, että löysin tällaisenkin foorumin -vertaisten kanssa on mukavaa vaihtaa ajatuksia rasittavasta oireesta.🙂

Hei,olen kärsinyt sosiaalisesta ahdistuksesta jo vuosia.Avun hakeminen tuntuu mahdottomalta kun sitä ei ole aiemmin tehnyt.Elämäniloa ja unelmia olisi,mutta ihmisten ilmoille meneminen tekee kaiken elämässä etenemisen mahdottamaksi.

Pahinta ehkä on se että tietää vaikuttavansa oudolta muitten ihmisten silmissä ja tuntee heidän katseensa,eikä pysty selittämään sitä heille.Alkoholin alaisena olen erittäin sosiaalinen,kunhan olen ottanut vähän enemmän kuin vain muutaman.Silloin ei tule tarkkailtua itseä samalla lailla kuin selvinpäin ja pystyy olemaan ihmisten joukossa.

Minulla on vain muutama kaveri joiden seurassa voi tuntea itsensä luonnolliseksi,ja sellaisten ystävyyssuhteiden solmiminen vaati erittäin pitkän ajan.En ole avautunut tästä asiasta kellekkään,joten ajattelin tehdä sen nyt.

Kaikkea parasta kaikille samassa tilanteessa oleville,emme ole sen huonompia ihmisiä kuin"normaalitkaan".🙂

Hei,
olen potenut sosiaalisten tilanteiden pelkoa eri asteisena vuosikymmeniä. Varsinaisesti ymmärsin vasta noin kymmenen vuotta sitten että ylenmääräinen jännittäminen on sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Silloin rohkenin kertoa asiasta lääkärille ja kävin elämäni ensimmäiset keskustelut psykologin kanssa. Työpaikan ja asuinpaikan vaihdosta johtuen asia jäi kesken ja uuden aloituksen hoidon suhteen tein pari vuotta sitten. Nyt olen psykoterapiassa toista vuotta. Lääkityksenä cipralex 5mg (ensimmäinen vuosi 10mg).

Tilanteeni on sillätavalla hyvä että pelko ilmenee rajoitetusti tietyissä tilanteissa. Tälläisiä tilanteita ovat erityisesti syömistilanteet muualla kuin perhepiirissä sekä jotkut neuvottelutilanteet (itsensä esittely, oman vuoron odottelu jne.). Muuten pystyn elämään normaalia ja mielekästä elämää. Voisi sanoa että sosialisten tilanteiden pelko on minun Akilleen kantapääni.

Kuten nimimerkki Ahmed, minäkin olen kokopäivä työssä melko vaativassa johtamistehtävässä. Rutinoituminen tietynlaiseen esillä oloon ja erilaisiin neuvottelutilanteisiin on auttanut pelon hallinnasa. Silti edelleen eteen tulee tilanteita ja päiviä jolloin "ei kulje".

Olisin kovin kiinnostunut osallistumaan vertaisryhmään. Minkälainen ryhmä Ahmed tuo on jossa sinä käyt, onko se valitulle joukolle vai voiko siihen liittyä kuka vain ja käydä esim. silloin tällöin? Ryhmiä ei omalla asuinpaikkakunnallani ole, mutta työni puolesta matkustan senverran että varsinkin Tampere-Helsinki akselilla ajoittainen osallistuminen onnistuisi. Mistähän näistä saisi tietoa?

Mukavaa vuoden alkua kaikille.

hei lumimies!

ota yhteyttä vaikka mehiläiseen, sieltä jonkun psykologin kautta varmasti pääset ryhmään!

Hei muut sosiaalisesti pelokkaat kanssasisaret ja veljet! Perustin tämän viestiketjun 3,5 vuotta sitten ollessani todellisessa umpikujassa elämässäni. Tilanteeni parani cipralexin avulla merkittäväksi ja sainkin siitä apua, mutta koin koko ajan, ettei lääkitys voi olla ainoa ratkaisu tähän ongelmaan ja luovuin cipralexista jo pari vuotta sitten. Tilanteeni on ollut jotenkin hallinnassa viime aikoihin asti. Aloitin vuosi sitten uudessa työpaikassa, jossa kaikki sujui melko hyvin alkuun, mutta taas sosiaaliset pelot ovat tulleet osaksi jokapäiväistä elämääni ja kärsin pahasta ahdistuksesta työssä ollessani. Lisää voimia vie kovasti se, että sitä yrittää peitellä muilta, että mitään ongelmaa ylipäänsä on edes olemassa ja yritän olla mahdollisimman reipas ja mukava kaikille. Mutta tämä "reippaus" uuvuttaa, sillä en uskalla olla sitä mitä todellisuudessa olen. Koen jatkuvasti itseni muita huonommaksi ja käyn pääni sisällä jatkuvaa syyttelyä itseäni kohtaan siitä, miksi olen tällainen kuin olen ja miksen voi selvitä normaaleista työhön kuuluvista sosiaalisista suhteista samalla lailla kuin muut. Kaikkein pahimpia tilanteita ovat palaverit, joissa tarkkailen itseäni aina todella paljon enkä saa suutani auki muuta kuin pakon alla. Olen NIIN kyllästynyt ja uupunut tähän ongelmaan, joka tuntuu pilaavan elämäni ja tähän ainaiseen alemmuuden tunteeseen. Tiedän, että nyt olisi taas korkea aika hakea apua ja hakeutua vihdoin terapiaan, jota olen onnistuneesti lykännyt jo vuosikaudet. Olisin kovin mieluusti kuullut kokemuksia kognitiivisesta psykoterapiasta ja sen hyödyistä sosiaalisiin pelkoihin. Olen selaillut terapeuttilistoja ja yrittänyt hakea sopivaa terapeuttia, joka sekin tuntuu jo ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Onko teillä terapeutin hakuun hyviä vinkkejä? Kaikki vinkit ovat todella tervetulleita! Ja tsemppiä ja voimia kaikille teille ihanille ihmisille, jotka taistelevat sosiaalisten ongelmien kanssa. Uskon kuitenkin, että tämä taistelu on voitettavissa. Toivoa ei saa koskaan menettää!

ainoo vinkki mitä tulee mieleen on se että tee se nyt ettet enempää lykkää sitä. oikea terapeuttihan löytyy niitä läpi käymällä. ensimmäinen ei välttämättä ole juuri sinulle oikea mutta eihän sitä tiiä vaikka heti seuraava siitä olisikin 🙂

janne1984 kirjoitti 3.1.2012 18:42

Hei,olen kärsinyt sosiaalisesta ahdistuksesta jo vuosia.Avun hakeminen tuntuu mahdottomalta kun sitä ei ole aiemmin tehnyt.Elämäniloa ja unelmia olisi,mutta ihmisten ilmoille meneminen tekee kaiken elämässä etenemisen mahdottamaksi.

Pahinta ehkä on se että tietää vaikuttavansa oudolta muitten ihmisten silmissä ja tuntee heidän katseensa,eikä pysty selittämään sitä heille.Alkoholin alaisena olen erittäin sosiaalinen,kunhan olen ottanut vähän enemmän kuin vain muutaman.Silloin ei tule tarkkailtua itseä samalla lailla kuin selvinpäin ja pystyy olemaan ihmisten joukossa.

Minulla on vain muutama kaveri joiden seurassa voi tuntea itsensä luonnolliseksi,ja sellaisten ystävyyssuhteiden solmiminen vaati erittäin pitkän ajan.En ole avautunut tästä asiasta kellekkään,joten ajattelin tehdä sen nyt.

Kaikkea parasta kaikille samassa tilanteessa oleville,emme ole sen huonompia ihmisiä kuin"normaalitkaan".🙂

Kuulostaa hyvin tutulta. Lääkärin luo vaan reippaasti -siitä se lähtee. 🙂👍 Lääkäreille se on ihan normityötä ja tuttu juttu -ja kyllä se helpottaa siitä puhua. Itse syön lääkkeitä ja käyn ryhmäterapiassa säännöllisesti. Ryhmä-/yksilöterapiaan haetaan Kelasta tukea, tukihakemukseen laitetaan psykiatrin lausunto, ja terapiamahdollisuuksia löytyy netistä.

ronja1981 kirjoitti 23.1.2012 18:29

Hei muut sosiaalisesti pelokkaat kanssasisaret ja veljet! Perustin tämän viestiketjun 3,5 vuotta sitten ollessani todellisessa umpikujassa elämässäni. Tilanteeni parani cipralexin avulla merkittäväksi ja sainkin siitä apua, mutta koin koko ajan, ettei lääkitys voi olla ainoa ratkaisu tähän ongelmaan ja luovuin cipralexista jo pari vuotta sitten. Tilanteeni on ollut jotenkin hallinnassa viime aikoihin asti. Aloitin vuosi sitten uudessa työpaikassa, jossa kaikki sujui melko hyvin alkuun, mutta taas sosiaaliset pelot ovat tulleet osaksi jokapäiväistä elämääni ja kärsin pahasta ahdistuksesta työssä ollessani. Lisää voimia vie kovasti se, että sitä yrittää peitellä muilta, että mitään ongelmaa ylipäänsä on edes olemassa ja yritän olla mahdollisimman reipas ja mukava kaikille. Mutta tämä "reippaus" uuvuttaa, sillä en uskalla olla sitä mitä todellisuudessa olen. Koen jatkuvasti itseni muita huonommaksi ja käyn pääni sisällä jatkuvaa syyttelyä itseäni kohtaan siitä, miksi olen tällainen kuin olen ja miksen voi selvitä normaaleista työhön kuuluvista sosiaalisista suhteista samalla lailla kuin muut. Kaikkein pahimpia tilanteita ovat palaverit, joissa tarkkailen itseäni aina todella paljon enkä saa suutani auki muuta kuin pakon alla. Olen NIIN kyllästynyt ja uupunut tähän ongelmaan, joka tuntuu pilaavan elämäni ja tähän ainaiseen alemmuuden tunteeseen. Tiedän, että nyt olisi taas korkea aika hakea apua ja hakeutua vihdoin terapiaan, jota olen onnistuneesti lykännyt jo vuosikaudet. Olisin kovin mieluusti kuullut kokemuksia kognitiivisesta psykoterapiasta ja sen hyödyistä sosiaalisiin pelkoihin. Olen selaillut terapeuttilistoja ja yrittänyt hakea sopivaa terapeuttia, joka sekin tuntuu jo ylivoimaisen vaikealta tehtävältä. Onko teillä terapeutin hakuun hyviä vinkkejä? Kaikki vinkit ovat todella tervetulleita! Ja tsemppiä ja voimia kaikille teille ihanille ihmisille, jotka taistelevat sosiaalisten ongelmien kanssa. Uskon kuitenkin, että tämä taistelu on voitettavissa. Toivoa ei saa koskaan menettää!

Heips. Mulla on ihan sama juttu itselläni -oireita ei näy päälle päin, olen erittäin ahkera ja aikaan saava työssäni, mutta ottaa koville päivittäin olla framilla ja "näytellä" huomion keskellä -semminkin, kun olen managerihommissa. Mutta ei sitä piilossakaan voi olla, se on melkein sitten vaan oireiden hoitoa. Tosin olen miettinyt itsekin, että ehkä kompromissi -ei niin keskeinen asema työssä- voisi olla helpompi itseni kannalta

Aloitin viime vuonna ryhmäterapian osana hoitoani lääkehoidon lisäksi. Mielestäni on erittäin tervetullut lisä -ryhmässä keskustellaan avoimesti kunkin ongelmista ja pohditaan näitä ajatusmalleja jännittämisoireiden -kuten esim. sosiaalisten tilanteiden pelon- takana. Mielestäni on erinomainen tuki ja keskustelufoorumi -lähiomaisten lisäksi on mukava jutella samassa jamassa olevien kanssa ja jakaa ajatuksia: tulee tunne ettei yksin ole tän perhanan jännittämisensä kanssa.

Ja jos "ryhmä" kuulostaa pahalta ajatukselta, voi mennä yksilöterapiaan, jossa käydään läpi asioita terapeutin kanssa yksin.

Itse löysin ryhmän täältä:

http://www.suomenryhmapsykoterapia.fi/alkavat_ryhmapsykoterapiat

🙂👍

Tsemppiä ja kevään odotusta.

Lueskelin täällä teidän viestejänne, ja täytyy sanoa että on ihanaa tietää, että niin monilla on aivan samankaltaisia ongelmia kuin minulla! Jos nyt vähän myös avaudun kun tänne tulin kirjoittamaan.

Eli olen 22-vuotias nainen ja ollut koko ikäni ujo, ja sen takia kärsinyt huonosta itsetunnosta ja vaihtelevasti myös masennuksesta. Nyt olen ollut kesästä asti työttömänä, syksyllä alkoi masentaa, sosiaalista elämää ei ole juuri ollenkaan ja pelot ovat pahentuneet todella paljon...
mutta onneksi vihdoin uskalsin hakea apua, kun ajatukset alkoivat mennä niin synkiksi että itseäkin hirvitti. Olen käynyt nyt terapiassa parin viikon ajan pari kertaa viikossa, siellä ei vielä ole käsitelty pahemmin tätä ujous asiaa, mutta tullaan käsittelemään onneksi. Psykiatrille aika huomenna, vähän nuo lääkkeet kyllä mietityttää, mutta lueskelin että täällä on ainakin joillain hyviä kokemuksia masennuslääkkeistä sos. tilanteiden pelon hoidossa, että ehkä en sillä mitään menetä että niitä kokeilen jos niitä määrätään... olen kyllä käyttänyt muutama vuosi sitten lääkkeitä silloin niistä ei ainakaan mitään haittaa ollut, mutta en tiedä oliko varsinaisesti hyötyäkään, vaikka kyllä masennus silloin lähti - tosin elämäntilanteen muutoksella oli varmasti suurempi merkitys. Joka tapauksessa, nää ongelmat tuntuvat aina tulevan takaisin, vaikka hetkellisesti menis paremmin.

housecat kirjoitti 14.12.2011 23:5

Mua on aina mietittänyt tälläinen asia; Miten teidän (seurustelu)kumppanit suhtautuvat sosiaalistentilanteiden pelkoonne? 😯🗯️

Poikaystäväni kyllä tietää että olen ujo, mutta ei tiedä että se on oikeasti minulle niin suuri ongelma. Suhteemmekaan ei ole kovin hyvä, sillä en pysty avautumaan hänelle omista asioistani ja hän on itsekin aika sulkeutunut. Olenkin harkinnut eroa, koska tuntuu että olen menettänyt mielenkiintoni ja tunteeni häntä kohtaan lähes täysin... toisaalta en uskalla hänelle sitäkään kertoa, ja lisäksi pelottaa että miten minulle sitten käy jos jätän hänet, jäisin ihan yksin. Lisäksi en haluaisi satuttaa häntä jättämällä. ☹️

Hei kaikki kanssa-pelkääjät,

täällä on kovasti paljon viestejä, enkä jaksa kahlata kaikkia läpi selvittääkseni, onko tätä apukeinoa jo mainittu, mutta toiston uhallakin: Minulle on ollut paljon apua Thomas A. Richardisin terapiasarjasta "Overcoming Social Anxiety Step by Step". Kirjan ja äänikirjan voi tilata netistä, mutta itse sain siihen ensikosketuksen lataamalla torrentina.

Toivottavasti joku muukin löytää siitä avun! 🙂

Hei kaikki, ja iso kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille hyvistä viesteistä (luin lähes koko ketjun läpi) 🙂 !

Itse olen 30v hujakoilla oleva mies. Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta n 10v ajan. Lisäksi olen ollut ajoittain masentunut (keskivaikeasti).

Itselläni sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät pelko-oireet alkoivat lukion loppuaikoina. Tosin sitä ennen mulla oli jonkin verran pakko-oireita jne. Armeijassa eka kerran oikein kunnolla havahduin näihin pelkoihin. Suuri osa ongelmistani linkittyy perhesuhteissa olleisiin vaikeisiin ongelmiin.

Hakeuduin terapiaan pari vuotta sitten. Tätä ennen olin jättänyt duunin ja opiskelut kesken (ahdistuksien takia lähinnä). Olin duunissa ja opiskellut itselleni väärää alaa(ko alalle olin päätynyt perfektionistitapimupusteni takia... ja koska en ollut kuunnellu itteäni).

Nyt oon siis käynyt yksilöterapiassa (2krt /vko) psykiatrin luona kohta pari vuotta. Voin sanoa, että se on auttanut paljon ja selvittänyt mulle näiden ahdistuksieni syitä. Suosittelen kaikille 🙂👍. Lisäksi olen valmistunut uudesta opiskelupaikasta ja vastikään saanut oman alan työtä (joka ei tosin vielä ole alkanut). Eli kaikki näyttää hyvältä tällä hetkellä 😀

Mun sosiaaliseen ahdistukseen ei liity fyysisiä oireita (juurikaan). Ei siis käsien tärinää, punastumista jne. Lisäksi pystyn menemään sosiaalisiin tilanteisiin varsin hyvin (ei ongelmia hoitaa normielämän asiointeja). Tosin tilanteet eivät mene niin kuin haluaisin vaan saatan joutua tilanteiden edetessä täysin paniikkiin (katseen välttely, kohtaamisen välttely, kova vaivaantuneisuus). Aikaisemmissa duuneissani työyhteisöön mukaan pääseminen on ollut äärimmäisen haastavaa / melkein mahdotonta. Mulle pahimpia tilanteita ovat rennot/"epämuodolliset" jutustelutilanteet, joissa ei oo selkeää kuviota siitä, mitä pitäisi tehdä.

En ole ite käyttänyt vielä mitään lääkkeitä. Tämä osittain sen takia, että olen pystynyt ahdistuksistani huolimatta hoitamaan normielämän askareet. Oon myös pystyny suorittamaan opiskelut varsin pienellä määrällä esiintymisiä / sos. kanssakäymistä. Lääkkeet on jees ja niitä kannattaa käyttää (psykologeilta ja psykiatreilta kannattaa kysellä lääkkeistä, ne tietää). Oma ajatukseni on ollu kuitenkin, että lääkkeiden käyttämisen ohella kannattaa selvitellä mitä ahdistuksien takana on. Silloin voi parhaassa tapauksessa päästä hoitamaan myös itse ahdistuksen syytä eikä pelkkiä oireita 🙂

Vinkkejä:
- kannattaa tsekata youtubesta haku "social anxiety disorder" -> paljon ihmisten kertomuksia omasta tilanteestaan
- kannattaa liittyä kansainväliselle keskustelupalstalle http://www.socialanxietysupport.com/ (paljon enemmän keskustelua kuin täällä)

Tsemppiä ja erinomaista lopputalvea ja alkavaa kevättä kaikille, kyllä tämäkin vaiva on hoidettavissa !

Rbokoloo kirjoitti 14.2.2012 14:9

Hei kaikki, ja iso kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille hyvistä viesteistä (luin lähes koko ketjun läpi) 🙂 !

Itse olen 30v hujakoilla oleva mies. Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta n 10v ajan. Lisäksi olen ollut ajoittain masentunut (keskivaikeasti).

Itselläni sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät pelko-oireet alkoivat lukion loppuaikoina. Tosin sitä ennen mulla oli jonkin verran pakko-oireita jne. Armeijassa eka kerran oikein kunnolla havahduin näihin pelkoihin. Suuri osa ongelmistani linkittyy perhesuhteissa olleisiin vaikeisiin ongelmiin.

Hakeuduin terapiaan pari vuotta sitten. Tätä ennen olin jättänyt duunin ja opiskelut kesken (ahdistuksien takia lähinnä). Olin duunissa ja opiskellut itselleni väärää alaa(ko alalle olin päätynyt perfektionistitapimupusteni takia... ja koska en ollut kuunnellu itteäni).

Nyt oon siis käynyt yksilöterapiassa (2krt /vko) psykiatrin luona kohta pari vuotta. Voin sanoa, että se on auttanut paljon ja selvittänyt mulle näiden ahdistuksieni syitä. Suosittelen kaikille 🙂👍. Lisäksi olen valmistunut uudesta opiskelupaikasta ja vastikään saanut oman alan työtä (joka ei tosin vielä ole alkanut). Eli kaikki näyttää hyvältä tällä hetkellä 😀

Mun sosiaaliseen ahdistukseen ei liity fyysisiä oireita (juurikaan). Ei siis käsien tärinää, punastumista jne. Lisäksi pystyn menemään sosiaalisiin tilanteisiin varsin hyvin (ei ongelmia hoitaa normielämän asiointeja). Tosin tilanteet eivät mene niin kuin haluaisin vaan saatan joutua tilanteiden edetessä täysin paniikkiin (katseen välttely, kohtaamisen välttely, kova vaivaantuneisuus). Aikaisemmissa duuneissani työyhteisöön mukaan pääseminen on ollut äärimmäisen haastavaa / melkein mahdotonta. Mulle pahimpia tilanteita ovat rennot/"epämuodolliset" jutustelutilanteet, joissa ei oo selkeää kuviota siitä, mitä pitäisi tehdä.

En ole ite käyttänyt vielä mitään lääkkeitä. Tämä osittain sen takia, että olen pystynyt ahdistuksistani huolimatta hoitamaan normielämän askareet. Oon myös pystyny suorittamaan opiskelut varsin pienellä määrällä esiintymisiä / sos. kanssakäymistä. Lääkkeet on jees ja niitä kannattaa käyttää (psykologeilta ja psykiatreilta kannattaa kysellä lääkkeistä, ne tietää). Oma ajatukseni on ollu kuitenkin, että lääkkeiden käyttämisen ohella kannattaa selvitellä mitä ahdistuksien takana on. Silloin voi parhaassa tapauksessa päästä hoitamaan myös itse ahdistuksen syytä eikä pelkkiä oireita 🙂

Vinkkejä:
- kannattaa tsekata youtubesta haku "social anxiety disorder" -> paljon ihmisten kertomuksia omasta tilanteestaan
- kannattaa liittyä kansainväliselle keskustelupalstalle http://www.socialanxietysupport.com/ (paljon enemmän keskustelua kuin täällä)

Tsemppiä ja erinomaista lopputalvea ja alkavaa kevättä kaikille, kyllä tämäkin vaiva on hoidettavissa !

Moi. Näitä(kin) viestejä on mukava lukea -toivoa siis on. Oreista ei varmaan ikinä kokonaan pois pääse, mutta pikku hiljaa -pitää uskoa. Itselläni kävi kyllä juuri keikaus huonompaan suuntaan: valtava työkuorma aiheutti mulle työuupumuksen ja pahensi näitä sos.tilanteiden oireita -nyt olen vähintään 1 kk:n sairasvapaalla. Joskus näitä syy-seuraussuhteita on pirullisen vaikea erottaa, kun hillitön pelkokin voi aiheuttaa (ja yleensä sen tekeekin) ahdistuneisuutta/masennusta. Itse olin huomaavinani viime syksyn aikana selvästi, että kasvava stressi lisää jo aika hyvin hanskassa olleita oireitani.

Tästä huolimatta yritän kuitenkin kannustaa kaikkia, että sosiaalisten tilanteiden pelkojen merkittävä lieventyminen on mahdollista, ja mulla kanssa terapia+lääkkeet on kuuden vuoden jälkeen helpottaneet vuorovaikutustilanteissa: samalla on tullut itseään kohtaan ehkä armollisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksikin. On jo helkkarin hyvä juttu, jos on tunnistanut itsellään oireet.

Itse pusken eteenpäin nyt ajatuksella, että palan töihin levättyäni ja työtäni kevennetään > stressi vähenee > sos.tilanteiden pelot vähenevät > itsetunto kasvaa. Päivän lounashetkellä (joka on mun päivän jännittävin hetki ollut viimeset 10 vuotta) taas varmaan jännittää ja luulee, että koko maailma katsoo, mutta aina sieltä on elävän poistuttu 😉 Ja kun ajattelen, että kuus vuotta sitten en päässyt pelkotiloiltani ulko-ovesta ulos, niin kehitystä on perhana tapahtunut. Näillä mennään. 🙂

Hei kaikki saman ongelman kanssa painivat!

Mä alan olla jo epätoivonen tän jatkuvan ahdistuksen kanssa, joka johtuu luultavasti juuri sosiaalisten tilanteiden pelosta. Oon 21-vuotias tyttö ja jouduin lopettamaan koulun kesken juuri ton vaivan takia, koska meillä oli koulussa niin paljon esitelmiä ym että en enää jaksanut käydä siellä. Olin siis ammattikorkeakoulussa, jossa opiskelu onkin vähän erilaista kuin vaikka lukiossa, jossa mulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Esitelmiä oli koko lukion aikana ehkä 2, ja opetus oli aina sellaista että opettaja selittää ja oppilaat kuuntelee. Niin se pitäis olla muutenkin.

Sain lääkkeetkin vasta. Mirtaa olen syönyt jo pidemmän aikaa, siitä on ollut hieman apua mutta ei se ole kuitenkaan tarpeeksi auttanut. Nyt tänään otin ensimmäisen sertralin hexalia, ja toivon että siitä olisi apua. Onko muilla kokemuksia kyseisestä lääkkeestä?

Nyt ajattelin hakea toiseen kouluun syksyksi, mutta ahdistaa ajatus koulusta kun viimeisimmästä jäi niin huonot muistot ☹️ Kaipaan jatkuvasti vanhoja aikoja kun asiat oli paremmin, ja seurustelin myös joku aika sitten vielä. Muutin myös viime kesänä vanhempien luonta pois omaan asuntoon, joka taisikin olla huono idea, koska turvallisuuden tunnetta ei sitten enää ole ollut. Ajattelin kuitenkin muuttaa väliaikaisesti sinne takaisin, jos siten saisi vähän asioita paremmaksi.. ☹️

Hei olen kohta 49 v mies ja samanlaista ongelmaa on ollut nuoruudesta lähtien ,eli ns jännitystä ,ahdistusta ,sosiaallisten tilanteiden pelkoa.