Sosiaalisten tilanteiden pelko
Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?
Nyt ollu jonkunaikaa ilman lääkkeitä, tarkalleen en muista.Eka viikko tai oikeestaan 5päivää oli kyllä todella ärsyttäviä!Päässä humisi ja ihme sähkäreitä päässä.
Muuten ihan ok ja ei mtn niin hirveetä mitä odotin ja nopsaa meni ohi.
Nyt olo on oikeestaan sama kun lääkkeiden kanssa.Ei juuri mtn eroa.Tiedän että jossain vaiheessa taas palaa masennus ja haluisinki alottaa uuden lääkityksen mutta sellasia mitkä ei lihota.Kokemuksia?
Toisaalta taas turhauttaa et turhaan poljettu paikallaan pari vuotta.Aina siihen asti ku hain apua, odotin et kuhan saan lääkityksen ni musta tulee ns normaali.Paskanmarjat.
Samanlainen vetäytyvä hissukka joka oikeesti nauttii ihmisten seurasta mutta taas toisaalta vihaa sitä 😀 Outoa ja vaikee selittää..
Yks itseä todella paljon häiritsevä juttu on esim kassajonossa seisominen.Tuntuu et pakko räplätä jotai koska seisoo kädet suorina ni näyttää tyhmältä.Todella kiusallinen tilanne aina kun yrittää olla mahdollisimman normaali ja haluis jtn mitä näpertää.
Monesti tehny mieli kirjotella tänne mutta tuntuu että kukaan ei lue ja en saa vastauksia kysymyksiin ni jättänyt väliin.Toiv. tää nyt vähän piristyis ja porukka kertois kuulumisiaan ja miten on lääkkeet/terapia toiminu jne 🙂
Sitä odotellessa toivotankin hyvää kevään alkua!Aamukahvi auringossa saa kyl hymyn huulille vaikka ois kuinka paha olla muuten
Moi taas 🙂 Kyllä mä täällä aina välillä käyn ihmettelemässä.
Nyt oon itsekin joutunut taas todella haastaviin tilanteisiin opiskelu/työelämässä. Oon joutunut ihmisten eteen pitämään puheita ja sitten yhteisiin kahvitteluihin yms. Todella outoa, mutta julkiset esiintymiset/esitykset ei jännitä mua läheskään niin paljon kuin epävirallisempi osuus: kahvihetki. Mun on hirveän vaikea jutella niitä näitä ja ottaa kontaktia ihmisiin.
Toisaalta terapiassa on nyt pureuduttu tähän asiaan. Välillä tai oikeastaan aika useinkin tuntuu, että siellä käyminen on yhtä tyhjän kanssa.
Random1988, mä ainakin ymmärrän ton hissukka-jutun. Mä itekin oon sellanen. Toisaalta nautin ihmisten seurasta, voisin jopa haluta olla se huomion keskipiste, hauskuttaja.. sit mua kuitenkin pelottaa ja ahdistaa, pelkään, että sanon jotain tyhmää. Tuntemattomat tai puolitutut on pahin ahdistuksen aihe. Ja mulla on joku torjutuksi tulemisen pelko.
Muakin ahdistaa kassajonot. Tai ahdisti ennen, siis sen takia, että pitää tervehtiä sitä kassaa.. tai jotenkin se on tukala tilanne. Mutta ymmärrän ton käsi-jutun. Mäkin mietin mun käsiä paljon, näytänkö tyhmältä jne. Ärsyttävintä on, että mietin ja jännitän omaa olemistani vieläkin mun poikaystävänkin kanssa ollessa siis jos esim. kävelen sen nähden johonkin.
Mulle on neuvottu menemään vaan ihmisten pariin, josko se jännitys siitä helpottais. Saas nyt nähdä.
Hauska kuulla, että muitakin jännittää sosiaaliset tilanteet. Itse olen aikaisemmin lukeutunut niihin. Tosin kyllä muakin aina silloin tällöin vieläkin jännittää ihmisten eteen meneminen.
Jotenkin ainakin minua on helpottanut asiassa se, että olen vain määrätietoisesti alkanut mennä niihin tilanteisiin ja antanut itselleni luvan ymmärtää omaa jännitystäni ja sitä, että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja heillä on siihen oikeus. Ja mitä sitten vaikka sanoisi aluksi jotakin hieman hölmöä. Kaikillehan sitä tapahtuu.
Heippa kaikille!!
Olen kirjoittanut tänne kauan sitten, mutta yhä tämä aihe koskettaa minua.
Olen nuori, sosiaalisia tilanteita jännittävä nainen. Arkuuteni vaikuttaa moneen asiaan. En pysty helposti ottamaan kontaktia ihmisiin. Taustalla on torjutuksi tulemisen pelkoa ja kiusaamista. Minusta voi saada sen vaikutelman, että en kaipaa seuraa, mutta kukapa haluaisi elää elämäänsä yksin. Työssäni olen tunnollinen ja hiljainen puurtaja. Koska olen "näkymätön", ei työpanostani kuitenkaan huomata!!
Zas, samaistuin aivan kaikkeen, mitä kirjoitit!! Tiedän senkin, millaista on hakea työpaikkaa ujona. Toivon sinulle paljon voimia ja myönteisiä kokemuksia itseluottamuksesi vahvistukseksi! 🙂👍
Heippa. Lueskelin kirjoittamianne viestejä, ja on todella hienoa huomata, ettei ole ainoa sosiaalisia tilanteita pelkäävä. Ajattelin myös kertoa hieman omaa tarinaani. Olen nuori aikuinen, opiskelen itseäni kiinnostavaa alaa ja päällisin puolin kaikki on todella "hyvin".
Olen kärsinyt jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta jo ala-asteiästä lähtien. Silloin se alkoi esiintymispelkona (joka taas alkoi siitä, kun pelästyin omia jännitysoireitani) ja pikkuhiljaa oli pahimmillaan muutama vuosi sitten, jolloin mieluiten olin vaan kotona yksin kaikki päivät. Nykyään olen saanut tilanteen siten hallintaan, että elän ns. normaalia elämää ja jopa nautin sosiaalisista tilanteista. On kuitenkin tilanteita, jolloin vanhat oireet hyppäävät päälle ryminällä. Huomasin tämän ollessani juhlissa, joissa kuoharilasia pidellessä tärinä iski todella pahasti päälle ja juomat läikkyivät. Kyseessä oli painostava tilanne, sillä toin poikaystäväni sukuni nähtäväksi ensimmäistä kertaa. Lähinnä oireeni siis tulevat esiin tällaisissa todella stressaavissa tilanteissa ja tilanteissa, joissa tiedän suuren määrän ihmisiä tarkkailevan minua.
Kummallisinta tässä ehkä on kuitenkin se, että ehkä ensimmäistä kertaa vasta nyt myönnän koko asian 😐 Onko muilla samantyyppisiä kokemuksia, että pelkää todella paljon myöntää kärsivänsä jonkinlaisesta "häiriöstä" ja mieluummin kieltää sen jopa itseltään vuosikausien ajan? Olen oppinut vuosien varrella melko tehokkaasti välttelemään ja pakenemaan tilanteita, joissa on vaarana ns. nolata itsensä esiintymisjännityksen tai tärinän vuoksi ja ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa on tarkkailun kohteena. Haaveilen elämästä, jossa mitkään pelot eivät rajoittaisi tekemisiäni tai ihmissuhteitani. Mitä pitäisi tehdä? Asun pääkaupunkiseudulla, ja yritin etsiä vapaata psykiatria googlettamalla, mutten oikein löytänyt. Onko teillä ehdotusta, mihin mennä, mihin soittaa? Nyt olisin viimein valmis kohtamaan asian. Jaksamisia teille kaikille 🙂
Itselläni on nyt sellainen tilanne, että n.3 vuotta sitten aloin pelkäämään esiintymistä kun lukiossa yksi esitys meni aivan poskelleen. Omassa päässä kun on asiaa hautonut niin välillä yksittäisen ihmisenkin kanssa asioiminen voi olla vaikeaa ja ison ihmisjoukon edessä esiintyminen suorastaan mahdotonta. Olen nyt pystynyt kuitenkin hyvin elämään tämän ajan ilman suurempia vaikeuksia, mutta syyskuussa minulla alkaisi ammattikorkeakoulu vieraassa kaupungissa. Vanhat muistot lukion kammottavista hetkistä hiipivät mieleen ja väkisinkin mietin voinko muka oikeasti opiskella jossain tuntemattomassa ympäristössä missä vaaditaan esiintymistaitoja ja muutenkin sosiaalisuuutta.
Tässä olisi vielä n.1½ kuukautta aikaa tehdä ratkaisuja. Mietin etenkin sitä, että mistä minun kaltaisessa tilanteessa oleva ihminen voi hakea apua? Työpaikka on sellainen, että sieltä tuskin pääsen mihinkään työterveyteen.
Moikka
Löysin tämän ketjun ja muistan lukeneeni tätä aktiivisesti jo vuosina 2008-2009, itse en ole tainnut keskusteluun osallistua.
Minua pelottaa nytkin kirjoittaa, koska pelkään aina että joku tunnistaisi minut, vaikken usko kenenkään tuttavani täällä pyörivän.. Siksi yritän olla kertomatta itsestäni liian tarkasti.
Olen siis kärsinyt tästä pelosta ja paniikkikohtauksista yli 4vuotta apua hakematta. Vuonna 2008 olin vielä opiskelija.. En voi muuta kuin voivotella että MIKSI en hakenut apua silloin 😑❓ Koulut jäi siis silloin kesken onglmien vuoksi ja nyt ollut jo pitkään työttömänä tekemättä yhtään mitään. Nyt on ollut niin vaikeaa ja iskenyt täys epätoivo päälle että tartuin sitten viimein puhelimeen viime viikolla ja soitin terveyskeskukseen. Ja mulla on muuten paha puhelinpelko!! Noh, se ajanvarauksen saaminen ei ollutkaan niin yksinkertaista. Puhelimessa sanottiin että joku toinen sairaanhoitaja soittaa mulle myöhemmin päivällä. Ja minä kun en asu yksin, enkä ole näistä asioista voinut kenellekään kertoa, niin pitää sitten näitä hoidella vähän "salassa" 😋 Joten koko päivän panikoin että millon se puhelu tulee ja pystynkö vastaamaan siihen, kun muut ei saa tietää asiasta... No sitten se vihdoinkin soitti, mutta en vielkään saanu sitä aikaa!! Kyseli vaan samoja asioita mitä aiempi hoitakin oli kysynyt ja sitten sanoi soittavansa uudestaan ensi viikolla jolloin sovitaan aika. Sanoi kuitenkin että jos tulee tosi paha olo niin voin soittaa ja pääsen päivystykseen suoraan.
Ja nyt sitten tällä viikolla olen taas panikoinut ja odotellut puhelua... Joka tietenkin tuli aikasi aamulla enkä herännyt siihen (rytmit päin prinkkalaa). Sitten tuli uusi puhelu taas seuraavana aamuna, johon tällä kertaa heräsin ja juoksin äkkiä pihalle jottei kanssa ihmiset kuulisi puhelua, mutta juuri kun ehdin vastata niin se katkes! Sitten kolmas puhelu tuli sellasessa tilanteessa etten voinut vastata. (Hirveää tämä salailu...)
Että siihenkö se mun avunsaaminen nyt sitten tyssäs??? Nyt mun pitäs uudestaan ottaa se vaikea ensiaskel jonka yli luulin jo päässeeni 😞 Pitäis kyetä soittaan sinne uudestaan. Nyt asiasta tekee vielä vaikeemman se, että pitäs varmaan vähä selitellä miksi en ole soittoihin vastannut.. 😯🗯️ Ei tällänen sosiaalifoobikko kestä tällästä ylimäärästä.
Ja kysyisin vielä teiltä jotka olette apua jo saaneet; Voiko se yleislääkäri samantien antaa reseptin? Haluaisin lääkityksen heti.. Voiko sille suoraan sanoa että haluaisin cipralexia kun olen kuullut että se on todella auttanut muita? Pelkään että olen niin paniikissa etten saa sanaakaan sanotuksi, enkä siten saa ongelmaani tarpeeksi tuotua esille.🤔
Olin täysin samassa tilanteessa ja avun hakeminen kesti 4 vuotta.
"no soitan sinne maanantaina" veny aina seuraavalle viikolle.Ja seuraavalle..
Kunnes kerran otin extempore puhelin kouraan ja soitin.Se oli aivan uskomattoman vaikeaa ja meinasin katkasta puhelun.Kävelin ympäri kämppää ja odotin että vastataanko ja toivoin että ei vastata.Terveyden hoitaja vastas ja kerroin sitten ongelmani ja se oli ensimmäinen kerta kun sanoin sen ääneen.Jotenki se iski siinä vaiheessa vasten kasvoja ja aloin itkemään.Sain sitten ajan n. kuukauden päähän ja sain kerättyä itseni sinne asemalle.Kävelin tuttuun tapaan istuskelemaan sinne aulaan ja odotin,odotin ja odotin.Aika meni ja mietin että menen kysymään infotiskiltä asiasta mutta pelkäsin että he kysyvät miksi olen siellä.
No jotenkin sain mumistua jotain ja sanoivat että tulee soitto myöhemmin.Lääkäri soittikin melkeen samantein ja kertoi että olin ollut väärässä aulassa ja sovittiin uus aika.
Menin paikalle ja kun lääkäri kutsu nimellä tuntu että sydän pysähtyy.Istuin alas ja lääkäri kyseli hetken ja sit aloin puhua.Kerroin kaikki,kaiken mitä en oo koskaan kellekkään kertonut.Lääkäri oli virolainen ja sen kommentti"Sinula vain traumoja, jos laitasin sinulle unilääkettä ni saat unta?".Jouduin jankkaamaan että saan jonkun mieliala lääke reseptin ja loppujen lopuks se suostu ja kirjotti mirtatzapine reseptin.Kuulemma tulee vähän helpommin uni jne.Pääsin kotiin ni luin netistä tosta lääkkeestä ja huomasin samantien että ei tää lääke oo se mitä hain.Noh päätin kuitenki kokeilla ja pari kuukautta söinkin mut olin vaan kokoajan todella väsynyt eikä mihinkään muuhun tullu mitään muutosta.Lääkäri myös anto puhelinumeron mihin pitäis soittaa mutta sanoin että en mä sinne pysty soittamaan.Sano että pyytää jos lääkäri vois soittaa mulle.Lääkäri sit soittikin tosin pitkän ajan kuluttua(n2-3kk) ja sovittiin tapaaminen.Tää menikin jo helpommin ja lääkärikin ymmärsi mua ja kerroin että haluan cipralex kuurin ja lääkäri kirjotti reseptin samointein ilman että jouduin jankkaamaan.Pitkästä aikaa sain pienen toivon pilkkeen että kyllä se elämä tästä pääsee taas alkamaan.
Kävin tapaamassa lääkäriä kerran kuussa noin suunnilleen ja kerroin kuulumisia ja samalla sain uuden reseptin.Aluksi lääkkeet auttokin ja esim kaupassa käyminen helpottu huomattavasti ja puheluiden soittaminen ei tuottanu samanlaista tuskaa kun aiemmin.
Tätä jatku n. 3 kuukautta kunnes olin hakemassa uutta reseptiä kun lääkkeet loppu ja apteekki oli mennyt kiinni.Oli perjantai ja kaikki lääkkeet syöty.Luulin että jos keskeytän ni joudun alottamaan kaiken alusta ja tyhmänä en sit koskaan hakenu uutta lääkepakettia tai reseptiä.
Aika kului ja olo oli suht normaali ja tuntu et ilman lääkkeitäkin olo on samanlainen ku lääkkeillä.Pystyi hoitamaan päivittäiset asiat.Jötin myös menemättä tapaamiseen lääkärin kanssa koska yksinkertaisesti nukuin pommiin.
Ehkä noin 4-5kk kesti kunnes kaikki alkoi kaatua niskaan ja masennuin.Kaupassa käynnitkin vaikeutui kokoajan ja lopulta en sinne enään saanut itseäni lähtemään.
Makasin sängyssä ja ei ollut voimia tehdä mitään,halusin vaan nukkua koska se oli ainoa tapa saada mieli hetkeksi pois murheista.
Aikani mielen kanssa painittuani sain otettua niskasta kiinni ja soitin lääkärille.Sovittiin uus aika ja toivon kipinä palasi.
Menin tapaamiseen ja alotin kuurin uudelleen.Nyt lääkkeiden teho oli laimea ja nostettiinkin annosta pikkuhiljaa kunnes oltiin 15mg päivässä ja lääkärin mukaan tämä on korkein määrä mitä kannattaa syödä ilman että alkaa kärsiä sivuoireista.Silti tuntu että ei tämäkään riitä.Viimenen piste asialle tuli kun lääkäri lykkäs 3kk reseptin kerralla kouraan ja kertoi että soittele kun loppuu ni teen puhelinreseptin apteekkiin.Eli tapaamiset loppuvat.Mietin että tässäkö tää on?Syön loppu elämäni lääkkeitä ja en pysty siltikään minkäänäköseen ihmisuhteeseen oli kyse kaverisuhteesta tai seurustelusuhteesta.Tulenko olemaan loppuikäni samanlainen erakko jolle muiden seurassa oleminen on todella ahdistavaa.Tulenko viettämään siis loppu elämäni yksin tässä pään sisäisessä vankilassa joka estää mua elämästä ja nauttimasta?
Huomasin myös että lääkkeet oli tuonu lisää painoa.Jo valmiiksi huono itsetunto huononi ennestää ja aloitinki laihduttamisen.Ei ollut eka kerta kun laihdutin joten tiesin mitä olen tekemässä.Treenasin ja söin terveellisesti mutta paino ei laskenut millään.Ehkä puolisen kiloa parissa kuukaudessa.Luin netistä ja muilla saman cipralexin käyttäjillä oli sama ongelma.Joten tein sen minkä koin parhaaks eli lopetin lääkkeen.
Tein just niinkun ei pitäis ja lopetin sen seinään.Olo oli toodella huono,jatkuvaa huimausta ja nukuin suurimman osan ajasta.Kaikki nää meni ohi muutamassa päivässä ja huomasin että dieetti alkoi vihdoinki toimia.
Lopetin siis nuo lääkkeet maaliskuussa.Sen jälkeen en oo huomannut muutosta aikaan jolloin söin lääkkeitä.Edelleenkään en pysty olemaan ihmisten seurassa.Kaupassa käynti luonnistuu mutta kyllä sieläkin olen todella ahdistunut.Olen erakoitunut täysin, en käy enään missään paitsi töissä sillontällön.Ystäviä en ole nähnyt reiluun vuoteen.
Olin kesällä niin rikki että harkitsin ekaa kertaa tosissani itsemurhaa.Miksi elää kun elämässä ei ole mitään ilon aiheita vaan päinvastoin pelkkiä murheita?Olo on toivoton koska en enää tiedä mikä tähän auttais.Avun hakeminen oli näköjään turhaa.Jos elämä ei tästä muutu vaan oon samanlainen masentunut,yksinäinen epäonnistuja niin mitä syytä on elää?Miksi herätä huomiseen joka on täynnä pelkkiä murheita?Toivoa ei enään ole.Joskus elin naiivisti haavekuvissa että kun haen apua ni kaikki järjestyy ja voin taas alkaa elää elämääni.Nauttia elämästä ystävien kanssa ja ehkä tavata jonkun upean ihmisen ketä rakastaa.
Joskus mulla oli haaveita ja kunnianhimoisesti kuljin niitä kohti.Olin varma että tuun menestymään.Omasin rautasen itseluottamuksen ja ei voinut vähempää kiinnostaa mitä muut musta ajatteli.Olin todella sosiaalinen ja omasin todella laajan ystävä ja tuttavapiirin.Rakastin elämää...
Kiitos sinulle Random tarkasta kuvauksesta avunhakemisestasi! Se helpotti ja auttoi minua hoitamaan näitä asioita!
Missä sinä olet töissä ja kuinka sinä pystyt töitä tekemään/hakemaan näiden ongelmien kanssa? Minulta se ei onnistu.. Harmi ettei sulla ole asiat vielä kääntyny parhain päin. Voimia, kyllä me tästä EHKÄ vielä joskus selvitään!
Ne onneksi soittivat sieltä terveyskeskuksesta vielä ja sain sen lääkäriajan. Ihmettelin kuinka sinnikkäästi ne jaksoivat sieltä perään soitella vaikka en vastannut.. ikäänkuin he oikeasti välittäisivät ja ymmärsivät avun tarpeeni 😳 No nyt on lääkärissä käyty, onneksi kohdalleni osui erittäin mukava naislääkäri, jolle puhuminen oli "helppoa". Ainakin helpompaa mitä olisi ollut miehelle..
Tein masennustestin siellä jonka tuloksena minulla olisi keskivaikea masennus, joten sain ssri mielialalääkityksen joka samalla auttaa paniikkikohtauksiin. Sekä rauhottavia lääkkeitä näin alkuun ennen kuin tuo citalopram alkaa vaikuttaa. Lisäksi psykiatri soittelee minulle kuukauden parin päästä jolloin sitten saan jonkunlaista keskusteluapua.
Minusta kuitenkin tuntui että lääkäri tarttui enemmän näihin minun paniikkikohtauksiin.. Kun tuo lääkekin on tarkoitettu paniikkihäiriöön. Eihän mulla paniikkihäiriötä ole vaan saan paniikkikohtauksia lähinnä sosiaalisissa tilanteissa. Ja sitten noista rauhoittavista, en mä niitä pysty käyttään koska ne on kolmiolääkkeitä ja asun kauempana keskustasta eli kaikkialle on mentävä autolla.. Ja nimenomaan sillon mä sitä rauhottavaa tartteisin kun ahdistaa sosiaalisissa tilanteissa, eikä niitä tilanteita täällä kotona ole.
Olen kyllä onnellinen että kävin siellä lääkärissä vihdoin ja viimein, mutta silti tuntuu että on jo liian myöhästä.. 😞 Jotenkin tuntuu että musta nyt on vaan tullut tälläinen, eikä tälle voi enää mitään. 'En mä tiedä enää että millainen mä olen ja millainen olisin ilman tätä pelkoa ja panikointia. Annoin kaiken mennä niin pahaksi etten tiedä miten saan tästä elämästä enää kiinni. Töiden saaminen tuntuu edelleenkin täysin mahdottomalta, enkä uskolla enää kouluakaan aloittaa koska en tahdo enää aiheuttaa pettymystä kaikille jos sekin kuitenkin TAAS jäisi kesken kuten aina. Töitä mä kyllä olisin valmis tekemään! Ihan mitä vaan jos joku tulis mut vaan kotiovelta töihin hakemaan mutta valitettavasti ei... 🤔
Heippa kaikki pelokkaat! Täällä kanssa yksi teistä. Itse olen reilu parikymppinen nainen ja huomasin kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta vähän vajaa vuosi sitten. Olen ollut aivan ymmälläni, että mistä tämä kaikki oikein alkoi. Olen syyttänyt stressiä ja mahdollista masennusta laukaisevina tekijöinä. Ei minua ennen esitysten pitäminen jännittänyt (tai no tietysti vähän) mutta nykyisin se on aivan kamalaa, tärisen, ääni väpättää, sydän meinaa puskea kurkusta ylös jne. tiedätte varmaan tyypilliset oireet. Propralia olen nyt käynyt hakemassa että selviytyisin pakollisista esiintymistilanteista häpäisemättä itseäni.
Joka paikasta olen lukenut, että sosfobia voi lopulta aiheuttaa masennuksen, mutta voisiko olla niin, että ensin onkin masennus, joka laukaisee sosiaalisen fobian? AIka tiiviisti ne toisiinsa kytkeytyvät, kerran masennuslääkkeillä (SSRI) sosiaalista fobiaakin hoidetaan. Luin myös, että erään teorian mukaan sosiaalisten tilanteiden pelko liittyy siihen, että henkilöllä on suuri ristiriita oman todellisen itsensä ja sen itsen, jonka haluaa muille näyttää, välillä. Eli ihminen ei tavallaan ole sitä mitä haluaisi olla ja ei halua muiden huomaavan sitä --> jännitys. Avainasemassa voisi silloin olla itsensä hyväksyminen ja itseluottamuksen vahvistaminen.
Mistä te haitte apua masennukseen ja ahdistukseen. Mulla tuli noin 3 vuotta sitten ensimmäinen paniikkikohtaus jonka jälkeen olen kärsinyt masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja yleisestä ahdistuksesta. Olen monta vuotta yrittänyt taistella sitä vastaan mutta nyt on alkanut tuntumaan siltä että olo on vain pahentunut sosiaaliset tilanteet ahdistaa paljon tuntuu että kaikki ihmiset kyylää ja ihmisille puhuminen ahdistaa jopa tuttujenkin läsnäolo on alkanut ahdistaa ja sen takia on yleinen viha ihmisiä kohtaan, jokainen vastaantulijakin tuntuu jotenkin olevan minua vastaan ja kuljen sen takia kaupungillakin kädet nyrkissä kokoajan.
Myös masennus on pahentunut tuntuu etten nää mitään hyvää missään asiassa enkä jaksa innostua mistään, kaikki asiat tuntuu yhdentekeviltä eikä mikään kiinnosta ja yleinen viha tuntuu olevan maailmaa ja ihmisiä kohtaan koko ajan. Olen myös ahdistunut koko ajan jokainen pieneltäkin tuntuva asia saa munmielessä suuret mittasuhteet.
Paniikkikohtauksiakin on ollut ensimmäisen jälkeen mutta nyt lähiaikoina harvoin. Paniikkikohtaus esiintyy sydämen tykytyksenä, kuumotuksena, rintakipuina, epätodellisuuden tunteena.
kiva kuulla nicky että sait apua.Kuullostaa kyllä hyvältä että sait ajan psykiatrillekkin.
Oon nyt miettiny että kai se on pakko hakea taas ne lääkkeet ku ei tässä muutakaan apua näytä saavan.Pahentunu taas tää sairaus, ei enää uskalla ees ulos lähteä.Monesti pukenu päälle että lähenpä kauppaan mutta joka kerta oonki päätyny että en kyllä nyt pysty lähtemään mihinkään.
Töissä en jaksa käydä ja se aiheuttaa stressiä että miten pärjään.Onneks kulut on pienet ku en käy missään ja ruokakaupassakin tulee käytyä todella harvoin kun ei saa itseään lähtemään.vuokrat ja laskut saanu hoidettua mutta muuten ei oo juuri jääny käteen.
Mitään sairaslomaa tuskin saan kun on jotenki vaikea puhua täysin rehellisesti edes lääkärille.Tulee yleensä puhuttua asioista niin että ne ois paremmin kun ne oikeesti on.
On tää kyllä niin surullista että on elämä menny täysin pilalle.Katsoo muita ihmisiä kuinka ne pystyy olee normaalisti muiden kanssa ja itse on ihan paniikissa ku pitää kassajonossa seisoa.Kai sitä on tyydyttävä kohtaloon ja varauduttava elämään yksin.Ainoo mikä mut saa suht normaaliks on alkoholi mutta en haluis tän takia ruveta alkoholistiksi.En tosin pidä edes kännissä olemisesta.
Jotenki tuntuu että jos soitan taas lääkärille ni se tuppaa vaa sen cipralex reseptin kouraan ja sanoo että koita pärjäillä.Ei se näytä oikeen tajuuvan kuinka rikki mä oikeesti oon.Ei mua jaksa enää kiinnostaa mikään ja elämänhalua ei ole.Mutta en mä mitään itsemurhaa uskalla tehä vaikka aika turhahan on elää kun ei tähän näytä tulevan muutosta.
Koitan olla miettimättä mun tilannetta ni ei tunnu niin pahalle.Välillä on ihan hyviäkin päiviä ja tulee käytyä kaupassakin ja jopa puhelimeenki uskaltaa vastata.Mutta välillä kaikki on niin mustaa että tekis vaan mieli nukkua pois.
Kai se on vaan luotettava ajatukseen että kaikki järjestyy.Tuntuu tyhmältä että tää on mun omassa päässä ja tiedän kyllä että ei ne ihmiset mua tuijota ja en oo mitenkää erilainen ku muut.Mut ei se auta
Seitani; Ihan terveyskeskuksen kautta hain apua. Ensin yleislääkärille ja sen kautta pääsin vielä psykiatrille. Kannattaa ihmeessä soittaa terv.keskukseen ja hankkia apua! 🙂🌻
Onkohan mitään muuta keskustelu paikkaa tästä aiheesta? Olisi kiva puhua netissä muiden kohtalotovereiden kanssa tästä aiheesta, täälläkään tämä keskustelu ei ole kovin vilkasta..
Yleislääkäri kysyi minulta että haluaisinko ajan vielä psykiatrille ja luojan kiitos menin sinne vaikka jännitinkin sitä niin kovasti että meinasin jättää menemättä! Ensinnäkin psykiatri oli sitä mieltä että citalopram annokseni on aivan liian pieni (20mg) ja se täytyy nostaa 40mg. Lisäksi hän antoi minulle reseptin 40mg propraliin. Eikö tuo annos muuten ole aika suuri kun olen kuullut että toiset käyttävät jännitykseen jopa vaan 10mg?
Mutta kuitenkin kokeilin tuota propralia ensimmäistä kertaa, otin vain puolikkaan ja tuntuu kuin olisin uudesti syntynyt 😀 Olipa ihanaa käydä pitkästä aikaa kaupoilla ilman ahdistusta ja jännitystä!! (Kuulostaa tietysti naurettavalta, mutta minun elämäni on tälläistä..) Normaalisti kaupassa visalla maksaessa alkaa kädet vapista niin etten meinaa saada korttia laitettua siihen pieneen aukkoon ja naamani valahtaa punaiseksi ja pääni alkaa nykimään. Ihan järjetöntä... Mutta nyt propralin jälkeen maksaessani tunsin että nyt se ahdistus ja tärinä muuten alkaa iskeä, toivotin sen oikein tervetulleeksi; ajattelin vain että no tule nyt sitten vaan, mutta sepäs ei tullutkaan! 😀 Tuntui siltä kuin vapina ja nykinä oikein kovasti yrittivät iskeä, mutta aivan kuin joku olisi pitänyt tiukasti pääni ja käteni paikallaan ja estivät sen tulon. Heh hassua, mutta olen aivan innoissani nyt tästä. Samalla kun fyysiset oireet lähtevät, myös henkinen ahdistus ja jännitys vähenee.
Psykiatri suositteli että ahdistavissa tilanteissä ottaisin sekä propralin että hieman opamoxia; propral vie fyysiset oireet ja opamox auttaa "nuppiin" eli ahdistukseen. Sehän kuulostaa tietysti aivan täydelliseltä, mutta en vieläkään uskolla niitä opamoxeja käyttää kun ne on kolmiolääkkeitä ja autolla noihin ahdistaviin paikkoihin joudun menee..
Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntuu siltä että ehkä tämä sittenkin tästä.. ainakin pikkuhiljaa. Nyt aion kuitenkin yrittää siedättää itseäni (propralin voimalla) sosiaalisiin tilanteisiin. En jää enää kotiin makaamaan, vaan yritän lähteä ihmisten ilmoille vaikkakin sitten vaan ostoksille tai asioita hoitamaan.
Ainut vaan, että olen päästänyt ongelmani niin pitkälle että elämä on jo ihan hajalla enkä oikein tiedä miten tästä voi enää nousta, mutta yritetään..
Huh, tuli taas vähän avauduttua, mutta jonnekin näitä asioita pitää päästä purkamaan kun ei näistä uskolla kellekään puhua 😋
Minä olen ottanut yleensä 10mg propralia ennen kuin on pitänyt mennä pitämään esitelmää tai osallistumaan johonkin muuhun vastaavaan tilaisuuteen. Se riittää minulle varsin hyvin. Vaikka se ei sitä päänsisäistä jännitystä poistakaan niin fyysiset oireet ovat täysin poissa, ei mitään punastumisia, tärinöitä, sydämen tykytystä, äänen värinää tms. vaikka ne muuten ilman lääkettä olisivatkin voimakkaita oireita.
Omaan pahoja sosiaalisia pelkoja. Pelkään, että kaikki ihmiset haluavat tehdä pahaa. Itsetuntoa ja omanarvontuntoa ei ole. En omaa mielestäni edes ihmisarvoa, joten minulle voi sanoa ja kohdella mitä/miten vaan. Tämä siis on pään sisäistä ajattelua. En uskalla käydä kaupassa yksin ja kaikkiin uusiin paikkoihin pitää tutustua jonkun turvallisen ihmisen kanssa. Aina en uskalla paikkoihin kuitenkaan. Tuntuu, että ihmiset haluavat aina vaan satuttaa minua ja en voi luottaa kehenkään. En pääse niistä yli, vaikka olen käynyt terapiassa jo parikymmentä vuotta. Ei kukaan tunnu ymmärtävän. Olen taakaksi kaikille ympärilläni.