Hei taas. Onpas tänne tullut paljon viestejä.

Mulla on Lumikin kanssa sama tilanne parisuhteessa. Itsekin olen terapian kautta tajunnut olleeni liian kiltti, oikea ovimatto. Mies on pompotellut mua mennen tullen. Nyt yritän saada miehenkin tekemään asioita. En jaksa enää olla vastuussa kaikista kodin asioista yms. Ei vaan tunnu mies tajuavan, että olen tosissani. Aiemmin olin niin epävarma itsestäni, etten osannut edes kuvitella elämääni yksin, nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tahdon vain olla onnellinen, miehen kanssa tai ilman.

Tervetuloa mukaan Geassi, suosittelen sinulle kirjaa: Kirjoittanut Ben Malinen, Häpeän monet kasvot. Sinä olet kyllä hienosti eritellyt elämääsi. On kyllä todella hienoa, että olet päässyt päihteistä eroon! Oletko miettinyt ihan ammattiapua? Kannattaa tietysti ensin tutkia noita kirjoja (sosiaalisista peloista yms), että pääsee ensin kunnolla vauhtiin.

Muista, ettet ole yksin tän ongelman kanssa. Mielestäni on todella "hellyyttävää" ja ihanaa, miten herkkä olet. Se on vain hyvä asia! Itsekin olen herkkä itkemään esim. ilosta/liikutuksesta, se on elämää! Ei tunteita pidä hävetä. Tunteiden patoaminen ja itsensä kieltäminen on varsinainen ongelmien alku!

Itse olen mennyt hirveästi eteenpäin jos verrataan vaikka aikaa kaksi vuotta sitten. Tämä aika on mennyt todella hujauksessa. Muistan itse, kun aloitin kirjoittelemaan tälle palstalle, olisiko se ollut juuri vajaat 2 v sitten. Nyt olen niin paljon onnellisempi ja tasapainoisempi, mutta vielä on silti paljon kehitettävää.

Todella paljon tsemppiä sulle Geassi! 🙂🌻

Lucic kirjoitti 6.5.2010 16:20

Voisiko joku hoidossa oleva tai jo peloistaan parantunut kertoa mistäpäin kannataa apua lähteä hakemaan? Ja kuinka yleensä nämä asiat siitä eteenpäin menevät?

Tähän on vaikea antaa yhtä vastausta koska kaikilla nämä jutut etenevät vähän eri teitä. Jos opiskelet, mene vaikka juttelemaan aluksi terveydenhoitajalle, lääkärille tai koulupsykologille. Muuten voi mennä esim yksityiselle psykiatrille tai mielenterveystoimistoon, jonne on tosin vaikea päästä. Kerro ongelmastasi ja sinua ohjataan eteenpän. Jos haluat terapiaa niin tarvitset lääkärin lausunnon ja yleensä samalla aloitetaan myös lääkitys. Riippuu niin iästäsi ja taustasi mistä hoitoa kannattaa lähteä hakemaan. Tsemppiä!

Moi,

Olen koko ikäni elänyt peläten sosiaalisia tilanteita ja luulut niiden olevan pelkästään omaa ujouttani. Mutta viimeiset 15 vuotta olen vaan tästä tilanteestani ahdistunut ja masentunut. En uskonut kenelläkään olevan samanlaisia ongelmia.
Olin monesti ajatellut hakeutuvani hoitoon, mutta en uskaltanut. Poistin ongelmaani alkoholilla vuosia ja luulin sen ratkaisevan ongelman, mutta ongelma ei hävinyt.
En ole oikein ikinä uskaltanut elää ja olen aina ollut haluton menemään mihinkään tilaisuuteen.
Lopulta jouduin työhön jossa piti olla töissä, mutta ei ollut mitään tekemistä. Minun olisi pitänyt kyetä keskustelamaan muiden kanssa ja saada sitä kautta työtehtäviä, mutta ainakun yritin niin sanat jäi kurkuun. Lopulta olin ihan lopussa ja uskaltanut kertoa kenellekään, koska koko ajan porukkaa irtisanottiin. Lopulta minulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä itse ja saisin pienen korvauksen.
Luulin aina kestäväni tämän elämän yksin ja sen vuoksi lähdin töistä, koska luulin voivani paeta ongelmiani. Ajatukseni oli vaan jaksaa syksyyn asti ja sen jälkeen lopettaa kärsimykseni. Ajatus antoi itselleni kykyä olemaan varmempia muutamia päiviä, mutta sitten romahdin.
Joten päädyin tilanteeseen, jossa soitin kriisipuhelimeen. Sieltä sain tukea ja tiedon tämän sivuston olemasta olosta. Olen nyt päätänyt parantaa itseni, koska en voi enää menettää mitään olen jo menettänyt kaiken. Toivon saavani apua psykiaktrilta jonne menen ensi viikolla. En tiedä miten kertoisin hänelle tämän, mutta toivon hänen ymärtävän tilani.

En enää usko saavani ikinä töitä, koska olen niin huono kommonikoimaan ja jäädyn heti ryhmässä. Olen jo nyt varma ettei lääkäri minua voi auttaa, olenhan aiheuttanut tämän tilanteen itse. En ole ikänä uskaltanut oikein kerto ongelmistani enkä uskaltanut tuntea mitään.

Pahoittelen kirjoitustani mutta en enää jaksa yksin tämän ongelman kanssa. Olisin toivonut vaan pystyväni kertomaan ongelamstani aiemmin, edes jollekin. Nyt olen ilman ystäviä ja ilman työtä. Nämä asiat minun on pitänyt kokea ennen kuin pystyin hyväksymään tarvitsevani apua.

Tervehdys kaikille!

Täällä on ollut loistavia ja syvällisiä viestejä yhdeltä jos toiseltakin. On ollut hienoa, että olemme täällä tsempanneet toinen toisiamme!

Älkää toki ajatelko, että pelot olisivat jotenkin häpeällisiä! Usein ne ovat seurausta vaikeista kokemuksista, joihin ette ole syypäitä. Monta kertaa jännitys viestii tunnollisuudesta ja herkkyydestä sekä siitä, että ei ole kovettunut kovan maailman mukana. Välinpitämätön ihminen tuskin jännittäisi. Tosin saamme opetella luottamaan itseemme. Älkää antako kenenkään uskotella teille, että olisitte muita huonompia. On vain erilaisia, ei parempia tai huonompia ihmisiä!

Maa, hienoa, että elämäsi on mennyt parempaan suuntaan! Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, että olet päässyt tähän pisteeseen!

Sonic, tervetuloa joukkoon! Älä turhaan pyytele anteeksi kirjoitustasi! Sitä varten me täällä olemme, että meille saa purkaa tunteitaan. Tunnen itsekin olevani huono ilmaisemaan itseäni suullisesti. Muistan, kun pari vuotta sitten työharjoitteluni ohjaaja sanoi, että minun olisi vaikea kaupata itseäni töihin. Yllättävää kyllä, juuri minä olen päässyt sisälle työelämään. En ehkä tee unelmatyötäni (Onko sellaista olemassakaan?), mutta olen pärjännyt paremmin kuin olisin uskonutkaan. Hatunnosto sinulle siitä, että olet hakenut itsellesi apua! Ehkä se kertoo, että pystyt enempään kuin olet tajunnutkaan.
🙂👍

Moi,

Kävin lääkärillä ja diagnoosi on vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko.
Nyt pitäisi lääkehoidolla ja terapialla saada itsensä kuntoon. Tosin olen ahdistuksen ja paniikin takia työtön, niin terapian saanti tulee olemaan vaikeaa.

Olen yli 30 vuotta kärsinyt tästä ongelmasta ja yrittänyt paeta ihmisiä. Nyt olen onnistunut siinä täydellisesti. En enää tarvitse tavata ketään vaikka haluaisin niin ei ole ketään. Elämäni olisi ollut helpompaa töissä ja sitä kautta olisin tienyt olevani jossain vaikka en voinut puhua muiden kanssa ilman ahdistumista. Nyt kuitenkin on vaan jotenkin kasattava itsensä löydettävä jotain tekemistä.

Tukihenkilö ja auttavan puhelimen henkilön mielestä minulla olisi vielä mahdollisuus tasapainoisempaan elämään. Itse olen vain toivonut voivani paeta elämää tekemiseen ja sitä kautta unohtaa elämisen. Nyt kuitenkin ymmärrän sen ettei ihminen voi elää vaan yksin ja peläten.

Sonic, ajatella, että noinkin monen vuoden jälkeen sinulla on halua läheisyyteen toisten kanssa!! En voi uskoa, että meidät olisi vain tarkoitettu elämään yksin!! Meistäkin, jotka jännitämme sosiaalisia tilanteita, löytyy lämpöä ja halua vuorovaikutukseen. Me ainoastaan tarvitsemme rohkeuden yhdessäoloon.

Minullakin on yksinäisyyden tunteita. Elämässäni on joitakuita ihania ihmisiä. Siltikään en tunne kuuluvani oikein mihinkään. Tämä johtuu siitä, että minun on vaikea löytää niitä, jotka todella ymmärtäisivät minua ja tunteitani.

Sosiaalisesta pelkääjästä mieleeni tulee kirja. Se on kiinni, mutta kun joku vain avaisi sen, voisi hän löytää aarteen. Näin siksi, että meistä jokaisella on annettavaa jollekulle. 🙂👍

Nyt ollen ollut lääkityksellä joitain päiviä, mutta yleinen olo tila on huonontunut. En enää ole ahdistunut vaan epätoivoinen. Aamuisin en oikein muuta pysty ajattelemaan kuin kärsimysten lopettamista. Iltaan mennessää saan taas itsestäni kiini ja pystyn taas nukkumaan.
Nyt olen jotenkin tajunnut tilanteeni ja sen vuoksi syytän itseäni elämäni pilaamisesta. Olisin voinut hoitaa ihmissuhteet paremmin jos olisin ajoissa menneyt lääkäriin. Työpaikkani olisin voinut pitää, jos olisin uskaltanut mennä juttelemaan avoimesti lääkärin kanssa ongelmista. Nyt kaikki tuntuu niin turhalta ei ole syytä miksi tulla kuntoon ja jaksaa eteenpäin.
En vaan ymmärrä miten mies voi olla näin saamaton lääkäriin menemisen kanssa. Aikaisempi hoito olisi pelastanut elämäni nyt ymmärän sen. Terapeutti uskottelee kyllä sen tästä menee, tulevaisuudessa kaikki on paremmin.
Nyt ymmärän miksi aikaisempi elämäni oli parempi se oli konemaista vaila tuntoja ja elämää. Sellainen vain olisi sopinut minulle paremmin. Ulkoisesti asiani olisi ollut kunnossa ja stä kautta elämä olisi vaan mennyt eteenpäin automaatisesti.

sonic kirjoitti 22.5.2010 9:23

Nyt ollen ollut lääkityksellä joitain päiviä, mutta yleinen olo tila on huonontunut. En enää ole ahdistunut vaan epätoivoinen. Aamuisin en oikein muuta pysty ajattelemaan kuin kärsimysten lopettamista. Iltaan mennessää saan taas itsestäni kiini ja pystyn taas nukkumaan.
Nyt olen jotenkin tajunnut tilanteeni ja sen vuoksi syytän itseäni elämäni pilaamisesta. Olisin voinut hoitaa ihmissuhteet paremmin jos olisin ajoissa menneyt lääkäriin. Työpaikkani olisin voinut pitää, jos olisin uskaltanut mennä juttelemaan avoimesti lääkärin kanssa ongelmista. Nyt kaikki tuntuu niin turhalta ei ole syytä miksi tulla kuntoon ja jaksaa eteenpäin.
En vaan ymmärrä miten mies voi olla näin saamaton lääkäriin menemisen kanssa. Aikaisempi hoito olisi pelastanut elämäni nyt ymmärän sen. Terapeutti uskottelee kyllä sen tästä menee, tulevaisuudessa kaikki on paremmin.
Nyt ymmärän miksi aikaisempi elämäni oli parempi se oli konemaista vaila tuntoja ja elämää. Sellainen vain olisi sopinut minulle paremmin. Ulkoisesti asiani olisi ollut kunnossa ja stä kautta elämä olisi vaan mennyt eteenpäin automaatisesti.

Sonic, toivoisin, että itsesi syyttelemisen sijaan keskittyisit nykyhetkeen. Menneille et mahda mitään mutta nykytilanteellesi voit. On hienoa, että nyt olet tunnustanut avun tarpeesi ja myös hakenut apua. Tarkoitan tätä todella.

Lääkäri varoitti lääkityksen ensimmäisten päivien voivan pahentavan olotilaa.
Sen takia aamu kirjoitukseni on itsesyytöstä täynä, koska herätessäni mieleni oli synkkä.
Aluksi kirjoitin aikaisemman tekstin omalle koneelle, mutta nämä ajatukset olivat mukanani koko ajan. Kirjoittamalla sen tänne jossa muutkin voivat sen nähdä, sain sen pois ajatuksestani.
En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan, mutta jokaisen puhelun ja kirjoituksen jälkeen olotilani on vähän kohentunut.
Ymmärrän hyvin etten en voi palata menneeseen, enkä hypätä tulevaisuuteen. Joten joudun kohtaamaan nykyisyyden ja kestämään sen.

Tervehdys

Jos nyt kertois vähän taustoja tässä ensimmäisessä postissa.
Eli olen 35v mies, joka on kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta teinistä lähtien.
Työelämässä olen ollut koko aikuisikäni vaihtaen aina työpaikkaa, kun ahdistus on käynyt sietämättömäksi.
Viime syksynä sain tarpeeksi tästä kierteestä ja menin lääkärille.
Lääkäri kirjoitti 5x terapiaa ja tarjosi sairaslomaa. Sairaslomaa en huolinut mutta terapiassa kävin 4kertaa. En kokenut saavani mitään irti siitä terapiasta ja 4.kerralla helmikuussa esitin että kaikki on hyvin (tosi fiksua toimintaa 😋) ja se 5. kerta siirrettiin syksylle.
Sinnittelin töissä muutaman kuukauden, sitten tuli taas seinä vastaan. Olo oli kuin nurkkaan ahdistetulla etsien vain pakoreittiä. Tuttu tunne meikäläiselle, tässä vaiheessa yleensä olen ottanut lopputilin ja vaihtanut työpaikkaa. Nyt ei vaan jaksanut toki työpaikatkin on kiventakana näinä aikoina.
No soitin sille terapeutille kysyin voisko sitä aikaa siirtää lähemmäs ja tokihan sitä siirrettiin. Menin sinne terapeutille ja kerroin että tämä kaveri ei enää jaksa.
Siinä juteltiin hetki ja se teki jonkun masennus testin ja sanoi, että nyt vihelletään pelipoikki. Meinas että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus
suositteli sairaslomaa jotain lääkitystä ja terapian jatkamista.
Käski ottamaan heti seuraavana päivänä omaan lääkäriin yhteyttä ja jos ei saa omaa lääkäriä kiinni niin sitten päivystykseen ja pisti samantien lausunnon sinne. Tämä siis tapahtui maanantaina.
Olin hetken aikaa huulipyöreänä mutta eilen en mennyt enää töihin ja tälle päivälle sain omalle lääkärille soittoajan. Toivottavasti se kirjoittaa sitä sairaslomaa kun heitin hanskat naulaan samantien.
Onhan tämä hyppy tuntemattomaan eikä olo ole yhtään parempi vaikka heitin hanskat nurkkaan tuntuu kuin olisin luovuttanut kun en menny töihin.
mutta hienoa että löysin tämmöisen sivuston näkee ainakin, että en ole ainut jolla on ongelmia, voimia vaan kaikille🙂👍

Eläväinen kehotit elämään nykyhetkessä, eilen sain sen hetken kiinni. Kävin ihmisten kanssa juttelemassa. ensin onnistuin juttelemaan muutaman kanssa kahdestaan, tosin muutamia sanoja. Onnistuin sen jälkeen sanomaan väliin muutaman sanan kolmen henkilön keskusteluun. En saanut paniikki kohtausta.

Mutta aamulla taas elämäni nykyhetki iski päälle ja halusin vaan lähteä pois tästä maailmasta. Taistelin tätä tunnetta vastaan ja kirjoitan sen vuoksi tänne.
Yritän kovasti etten kokisi eilistä onnistumista muistutuksena menetetyistä mahdollisuuksista.
Yritän tänään keskittyä tähän päivään en huomiseen. Nyt ymmärrän miten rikki olen en saisi yrittää liikaa. En saa jäädä kuitenkaan paikalleen, koska silloin rupean elämään tulevassa tai menneessä.

Lääkitys on jo alkanut auttamaan ja sitä kautta on tullut muutamia onnistumisia. Olen pystynyt juttelemaan naapureiden kanssa ja tervehtimään heitä normaalisti ilman ahdistusta. Tosin aamut on erittäin vaikeita enkä haluaisi nousta ylös ollenkaan, pelkään tekeväni itselleni jotain.

Olen saanut rutiineja takisin elämääni, käyn aamulla TE toimistossa ja sieltä kirjastoon. Joinain iltoina teen pienen lenkin, jotta jaksaisin paremmin.

Olen kuitenkin testien mukaan minulla on vakava masennus, sos. pelko ja pakko oireita. Joka kerta kun käyn terveyskeskuksessa ensin tulee se normaali kysymys miksi olen sielä, kun en kehtaa ääneen sanoa niin ne pyytää henkilö tunnuksen. Sen jälkeen minua kohdellaan rauhallisesti ja kuin sairasta lasta. Olen ehkä kokemusteni vuoksi normaalista masennus tilasta muuttunut, mutten haluaisi kenenkään kohtelevan minua sairaana. Olen vaan masentunut, en hullu.😠

Olen kuitenkin saanut lääkityksen avulla pakko oireet pois ja pelkotilat on lakanneet. Voin käydä puistossa ja istua penkille ilman, että ahdistun tai pelkään tilannetta epänormaaliksi. Olen kai jonkin verran parantunut, mutten ole saanut masennusta pois.

Olisi hyvä jos pystyisin antamaan itselleni anteeksi tekoni ja jatkamaan elämääni. Olin varma vielä ammulla, etten koskaan anna itselleni anteeksi tätä mitä tein. Uskon kuitenkin vähitellen voivani antaa anteeksi tekoni ja kertoa muille miksi ajauduin näin epätoivoiseen tekoon. On vaan ensin hyväksyttävä itsensä ja omat mahdollisuudet.

Koska sain masennustestistä melkein maksimipisteet niin en voi enää mennä alaspäin vaan menen joko eteen- tai ylöspäin. Ehkä tämä pysähdys oli pakollinen henkkiseltä kannalta, toivon niin. Voin vielä ehkä tulevaisuudessa tehdä jotain työtä mikä tuo rauhaan mielelleni. Sitä ennen on kuitenkin saatava elämä järjestykseen.
Haluaisin tietää millaista on elää ilman pelkoa ja ahdistusta normaalia elämää, joten sen vuoksi on minun vielä jatkettava taivaltani. Vaikkakin olen valinut kivisimmän tien elämääni, niin aion kulkea sen loppuun asti.

Nyt kuiten haluan kiittää kriisipuhelimen työntekijöitä siitä, että olen vielä hengissä. Ilman heitä en kirjoittaisi enää minnekkään.

Hei taas!

Kirjottelinki pari sivua taakseppäin jotain ja voisin kertoa missä nykysin mennään.

Alotin cipralexin ja olin aika rikki sen 2-3 viikkoa ja aika synkät oli ajatukset.
Mutta sitten alko helpottaa ja tosiaan olin ku uus ihminen.Nautin oikeen siitä ku ihmiset bussipysäkillä tuijotti ja en jääny enää sinne 10metrin päähän pysäkin taakse vaan hakeuduin oikeen kaikkien eteen.Olin tyytyväinen itseeni pitkästä aikaa ja siihen että vihdoin pystyin olemaan oma itseni ja olemaan kohtelias ja mukava enkä aina vaan koittanu paeta tilannetta mikä antoi varmasti töykeän kuvan.

Sitten olisi ollut uusi aika mutta unohdin sen.Sovittii lääkärin kanssa uus ja siihen en jaksanut herätä(alko klo 13!!).Ajattelin että turhaa siellä käyn rupattelemassa ku nää lääkkeet auttaa niin hyvin.Meninki sitte reseptin kanssa hakemaan uutta satsia mutta apteekkari sano että tällä ei saa enää mtn että pitäis hakea uus.No tuli vkl joten ajattelin että haen maanantaina.Ja siitä on nyt jotain 2-3kuukautta ☹️

Olin ilman lääkkeitäkin suhteellisen rohkea ja suurimuutos entiseen.
Nyt alkaa olemaan taas aika paha tilanne.EN jaksa käydä töissä en jaksa tehdä mtn.
Pelkään suunnattomasti käydä kaupassa,Pelkään tulla kotiin koska pelkään ajatusta että törmään naapuriin pihalla.

Olen suunnattoman ahdistunut myös kotona.Haluisin oman kämpän mutta rahaa ei ole kun töissä en ole jaksanut käydä ja en kestä ajatusta että pitäisi 4-6kk säästää että saisin takuuvuokrat ja huonekalut hommattua.

Puhelimen sulkeminen tuntuu hämmästyttävän hyvältä.Ei tarvi vastata tai stressata että jos joku soittaa enkä vastaa niin mitä keksin selitykseksi.

Olen lähinnä syönyt suruun ja lihonut paljon ja se ahdistaa todella paljon.

Olen taas lähtöpisteessä.Saan palkan ni aion soittaa lääkärille ja pyytää uutta reseptiä,Aloittaa kuntoilun ja pitäää taukoa alkoholista kokonaan.Voi olla että se johtuu tosta alkoholistä siis tää alakuloisuus.Yleensä menee se 2-3päivää sängynpohjalla kunnes älyyn ottaa niskasta kiinni ja käydä taas töissä ja liikkumassa.

Sais sen oman kämpän ja pääsis muuttamaan pois.Mun isä ahdistaa mua suunnattomasti ku tuo tänne vieraita ketä en halua ja muutenki valittaa ku oon selkärangaton paska kuka vaan makaa sängyssä.Enkä sille kerro mtn mun juttuja, en muutenkaa halua että se tietää mun jutuista mitään, en haluu et se on osa mun elämää.Juokoot ittensä hengiltä ja ehkä sit tajuaa ku muutan pois enkä haluu nähä sitä enään että millanen kusipää se on ollu.

Ja ei oo mtn teini-angstia.Mun vanhempi veli ei pidä siihen mitään kontaktia, mun äiti ei pitänyt.Mulkku kenen takia oon ollu suunnattoman ahdistunu kokoajan.

Nyt taqvoitteena ois saada se lääkekuuri taas, uus työ, aloittaa salilla käyminen taas ehkä jopa kaukaisissa haaveissa ois se tyttöystävä.Omaan kämppään on päästävä en pysty enää asumaan täällä.Olenki miettinyt todella paljon itsemurhaa välillä ku on tuntunut että en millään pääse täältä pois.Ei oo ollu voimia alottaa uutta elämää ja rohkeutta toteutttaa.Se on ainoo keino jos haluan joskus tulla edes suht terveeksi

Hei kaikki!

Täällä on meikäläiselläkin mennyt elämä täysin uusiksi. En edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan, tai viitsinkö edes kertoa.

Toivottavasti sullakin Random1988 menee jo paremmin. 🙂🌻

Hei kaikille
Käykää lainaamassa sellanen kirja kuin Vapaaksi ahdistuksesta, kirjoittanut Edmund J. Bourne.
Paksu kirja mutta todella hyvin ja selkeästi kirjoitettu jossa on myös paljon kysymyksiä ja hengitys harjoituksia. Suosittelen.
On helppoa lukea kun asiat on niin tuttuja. Tämän kirjan ohella käyn kyllä terapeutilla ja lääkkeet päällä.
Yritetään nauttia syksystä kaikesta vastoinkäymisistä huolimatta. ☺️❤️