Eläväinen kirjoitti 30.3.2010 11:34

Random1988, tottahan toki olet ihminen siinä missä me muutkin!! Miksi kenelläkään olisi syytä katsoa sinua alaspäin? Sinullahan on juuri niitä hyviä puolia, jotka joltakulta toiselta puuttuu ja päinvastoin. 🙂 Töissä kieltämättä on helpompaa, asiakkaiden kanssa ainakin. Tunnen roolini selkeyden helpottavan työelämääni. Valitettavasti en voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omaa suhtautumistani sosiaaliseen jännitykseeni.

Hei.
Olen ensimmäistä kertaa tällä sivulla. Mutta nyt oli jo pakko tulla jos vaikka löytyisi sielunkummpaneita tähän sosiaalisten tilainteiden pelkoon. Olen sairastanut kaksi vuotta ja ei tunnu lääkkeet auttavan. Aina vaan uusitaan lääkeiden määrää ja lääkkeitä.
Olen joskus ollut himo shoppaaja mutta nyt en voi enää käydä roskapönttöä kauempana yksin.😞 Olisin niin kiva tavata muita saman moisia ihmisiä jospa yhdessä saataisiin jotain aikaiseksi....🙂

Merja2, tervetuloa vain joukkoon! Saako kysyä, tapahtuiko pari vuotta sitten jotakin erityistä, joka olisi saanut sinut pelkäämään sosiaalisia tilanteita? Olisi todella tärkeää, että et tuntisi arjessa olevasi yksin pelkojesi kanssa. Onko sinulla ketään ystävää, jonka kanssa puhua tunteistasi? Peloissasi ei ole mitään hävettävää; et ole itse valinnut jännitystäsi! Tosin toivoisin, että vaikeat tunteesi eivät täysin saisi sinua eristäytymään muusta maailmasta. Se tekisi elämästäsi yhä yksinäisempää.

Eläväinen kirjoitti 1.4.2010 14:44

Merja2, tervetuloa vain joukkoon! Saako kysyä, tapahtuiko pari vuotta sitten jotakin erityistä, joka olisi saanut sinut pelkäämään sosiaalisia tilanteita? Olisi todella tärkeää, että et tuntisi arjessa olevasi yksin pelkojesi kanssa. Onko sinulla ketään ystävää, jonka kanssa puhua tunteistasi? Peloissasi ei ole mitään hävettävää; et ole itse valinnut jännitystäsi! Tosin toivoisin, että vaikeat tunteesi eivät täysin saisi sinua eristäytymään muusta maailmasta. Se tekisi elämästäsi yhä yksinäisempää.

Hei eläväinen
Kaksi vuotta sitten stressiä töissä, se kait laukaisi jotain päässäni. Olen elämässäni kokenut paljon. Kaksi eroa joista toinen väkivaltainen. toinen loppui kun rakkaus ja yht einen tominta loppui.Sieltä muutin nopeasti omaan uuteen asuntoon mitää ottamatta mukaani. Vaan vaatteet ja poikani tietysti..😞 Aamuisin yritän skarpata jaottaa itseäni niskasta kiinni , mutta sitten "peikko" iskee taas.....😠Tuntuu toivottomalta.😞

Merja2, arvelinkin, että elämässäsi olisi tapahtunut jotakin pysäyttävää. On hienoa, että jaksat välittää itsestäsi ja pojastasi siinä määrin, että olet hakenut apua! Millainen terapiasuhteesi on? Oletko pystynyt puhumaan terapiassa siitä, mitä pahan olosi takana on? Kyse on isoista asioista, ja onkin tärkeää, että saat edetä omaa tahtiasi. Pienikin askel on eteenpäin, vaikka tuntisit sen merkityksettömäksi. 🙂

Millaista sinun ja poikasi arki nykyisin on? Saatko riittävästi lepoa? Onko saatavillasi luotettavaa lastenhoitoapua? Sille, mitä sinä ja poikasi olette joutuneet kestämään, et voi mitään, mutta elämänne suuntaan voit vaikuttaa. Sinua ei ole tuomittu epäonnistumaan.

Miksi sosiaalisten tilanteiden pelko yhdistetään älykkyyteen? Toisin sanoen "terveet" ihmiset sanovat pelkääjiä tyhmiksi?

Hei, terve taas pitkästä aikaa. Mun elämässä ei ole mitään kovin kummoista. Ravaan terapiassa, opiskelu sujuu. Olen aloittanut pari uutta harrastusta, joissa olen myös ihmisten ilmoilla/esillä. 😀Tuntuu, että elämä on lähtenyt rullaamaan, vaikka välillä hankalempaa onkin.

anonyymix kirjoitti 11.4.2010 14:17

Miksi sosiaalisten tilanteiden pelko yhdistetään älykkyyteen? Toisin sanoen "terveet" ihmiset sanovat pelkääjiä tyhmiksi?

Jaa, kun luin tuon ensimmäisen kysymyksen, luulin heti että tässä on kyse siitä, että sos.pelkääjät ovat älykkäitä. 😉 Itse olen kuullut nimittäin, että sos.pelkääjät ovat tavallisesti hieman muita älykkäämpiä ja heiltä löytyy myös sos.älykkyyttä/herkkyyttä huomata muiden tunteita jne. Ehkä "terveet" pitävät meitä tyhminä, kun pelätään niin hassua asiaa kuin sos.kanssakäyminen? Jotkut ottaa sen niin itsestäänselvyytenä, ettei ihmisten parissa voi pelätä? Mun mielestä tuollainen asenne jos mikä on typerää.

Terve vaan kaikille. Itse olen 18-vuotias mies ja olen kärsinyt näistä peloista jo kohta vuoden. Olen pienestä pitäen ollut aika ujo ja en koskaan ole ollut mikään esiintyjä, mutta esimerkiksi ylä-asteella ja vielä lukion ensimmäisellä luokalla puheiden ja esitysten pitäminen oli vielä itselleni mahdollista, vaikka en siitä hirveästi pitänytkään. Kaikki lähti käyntiin n. vuosi sitten kun jouduin koulussa pitämään lyhyen n. 5 lausetta pitkän esitelmän. Luokka oli täynnä itseäni vanhenmpia opiskelijoita ja jotenkin vain jännitin aika kovasti ennen esitystä ja sitten tuli vuoroni ja tapahtui seuraavaa: kädet hiestä märkänä yritän lukea lapustani n.5 lausetta, mutta ääneni värisee ja meinaa hävitä kokonaan, naamani on punainen kuin tomaatti, tärisen ja sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Jotenkin sain osani luettua vaikka mielessäni kävi luokasta poistuminen monta kertaa tässä lyhyessä ajassa. Tapahtuman jälkeen kyseinen kurssi oli itselleni yhtä helvettiä koska normaali opettajalle vastaaminen omalta paikalta sai jo samat oireet ilmaantumaan. No onneksi koulua oli vähän jäljellä ja pääsin kesälomalle, mutta sitten alkoikin kesätöihin hakeminen. Pääsin kesätöihin, mutta sitä edelsi muutaman päivän ryhmähaastattelut ja arvaatte varmaan minkälaista tuskaa on esitellä itsensä hiljaisessa huoneessa, jossa on pomo ja n.7 muuta ihmistä. Moneen kertaan meinasinkin jättää koko leikin kesken.
Näiden tapahtumien jälkeen asia on pyörinyt melkeinpä joka päivä päässäni ja olen saanut jännityksen ja oireet vain pahenemaan kun asiaa miettii ja miettii. Viimeinen vuosi koulussa oli pienien kurssi määrien takia onneksi mahdollista käydä ilman suurempia vaikeuksia, yhtä kurssia lukuunottamatta. Asia oli paisunut ja paisunut päässäni ja yhdellä äidinkielen kurssilla runojen ääneen lukeminen omalta paikalta oli jo mahdottomuus. Jouduin poistumaan luokasta nopeasti ennen omaa vuoroani pakokauhuissani. Lintsasin myös monta tuntia kyseiseltä kurssilta pelätessäni näinkin yksinkertaisia asioita.
Tällä hetkellä esiintyminen vaikkapa 5 tuntemattoman ihmisen edessä on aivan mahdotonta. Huomionkeskipisteenä oleminen on itselleni pahinta mitä tiedän, mutta olen jo alkanut pelkäämään myös esimerkiksi rehtorin kanssa juttelua kahdestaan eli pelkoni ovat laajenneet ja pahenneet aika paljon alkuperäisestä. Itselläni ei siis kavereiden ja tuttujen kanssa näitä oireita esiinny kun ei tarvitse jännittää mitä muut ajattelevat, mutta tuntemattomien ja etenkin naisien kanssa ne ilmaantuvat.
Tällä hetkellä koulu on loppu ja töitäkään ei mistään saa, joten en hirveästi ole kärsinyt näistä peloistani, mutta tulevaisuus pelottaa itseäni kaikista eniten. Haluaisin todella paljon lähteä jonnekkin jatko-opiskeluihin ja tutustua uusiin ihmisiin ja elää opiskelijan elämää, mutta tiedän ettei se ole mahdollista, koska peloiltani en siihen mitenkään kykene. Olen kärsinyt masennuksestakin, kun tulevaisuus on tuntunut niin toivottomalta. En ole asiasta oikeastaan kenellekkään puhunut, vaikka kavereitakin minulla on paljon, mutta ei oikeastaan yhtäkään sellaista kenelle voisin tälläisesta asiasta kunnolla puhua.
Tulipas aika epäselvä ja pitkä vuodatus, mutta varmasti moni täällä ymmärtää mitä on elää tälläisten pelkojen kanssa. Olisiko kenelläkään neuvoja mistä tälläiseen asiaan kannataa alkaa hakea apua, koska olen jo alkanut saada tarpeekseni jatkuvasta ahdistuksesta, pelosta ja epäonnistumisien tunteista.

Meitä foobikkoja näyttää olevan todella paljon! Tulisikohan asia helpommaksi sietää, jos siitä tehtäisiin enemmän julkinen? Itselläni alkaa keinot olla vähissä. Lapsesta asti olen ollut kova jännittämään, mutta selvisin hyvin elämässäni aikuisikään asti, olin ajoittain jopa rohkea. Lapsena kun voi takertua äitiinsä ja kouluiässä ystäväänsä. Aikuisena sitä pitää toimia itsenäisesti, ja siihen en siis pystynytkään. 18-vuotiaana ahdistus tuli mukaan pahoin somaattisin oirein, jonka vuoksi sainkin nyt eläkkeen (olen 30-vuotias), koska lukuisista koulu- työ- ja harjoittelupaikoista ei vain tullut mitään. Oireet invalidisoivat minut täysin. Olen kokeillut apukeinoina vaikka mitä: kahtakymmentä eri lääkettä, kuutta eri terapiaa kahdeksan vuoden aikana, altistamista vaikeille tilanteille, positiivista elämäntapaa, terveellistä ruokaa ja liikuntaa, meditointia ja rentoutusharjoituksia. Nyt tuntuu, että en vain kerta kaikkiaan pääse eroon jännityksestäni ja oireistani, ja että minun on vain hyväksyttävä se ja tyytyä niihin asioihin mitä elämässäni on. Tottakai elämäni on ajoittain tylsää ja sitä kaipaisi jotain muuta tähän kapeaan tiehensä, mutta en vain tiedä miten. Jännitän niin paljon, suvun ja kavereidenkin kesken.

moikka ymmärrän sua,itelläni on ollu 7 vuotta sosiaalistentilanteiden pelko.
yhes vaihees en uskaltanut kotooni lähtee yhtään mihkään puloeen vuoteen,en oo oikein koskaan uskaltanut maksaa ite kaupan kassalla vaan mieheni on maksanut ostokset.kaupassa käynti on tuskaa sukujuhliin en ole voinu mennä kun viimeksi pienenä.
pankkiin en ole voinut mennä,paitsi nyt vast seitsemän vuoden jälkeen olen pakottanut itteni menemään kauppoihin,ihan pakottamalla pakottanut.yks päivä vaan päätin että ja nyt,nyt mä meen vaan en voi elää enää näin.tää on kuitenki meiän ainoo elämä enkä haluu elää näin etten uskalla tehdä mitään,koska kuitenkin loppupeleissä kaikki on itestä kiinni tällaset fobioiden voittamiset.Ei oo mitään muuta keinoa ku lähtee vaan sellasiin tilanteisiin mitkä on ihan kamalia,pikkuhiljaa menee.eka kiertää vaikka se oman talon ympäri ja sit menee vaan vaikka tuntus miltä,ja sanon tän koska tiedän todella mitä sosiaalistentilanteiden pelko on pahimmillaan.en voi ite vielä mennä lääkäriin,pankkiin linjautoon jne mut kauppaan voin jo mennä yksi ja se on jo must aika paljon.=) ottakaa niskast kii itteenne ja terapiaan!=)

Maa kirjoitti 13.4.2010 11:49

Hei, terve taas pitkästä aikaa. Mun elämässä ei ole mitään kovin kummoista. Ravaan terapiassa, opiskelu sujuu. Olen aloittanut pari uutta harrastusta, joissa olen myös ihmisten ilmoilla/esillä. 😀Tuntuu, että elämä on lähtenyt rullaamaan, vaikka välillä hankalempaa onkin.

Kiva kuulla että sulla menee noin hyvin!!

anonyymix kirjoitti 11.4.2010 14:17

Miksi sosiaalisten tilanteiden pelko yhdistetään älykkyyteen? Toisin sanoen "terveet" ihmiset sanovat pelkääjiä tyhmiksi?

Jaa, kun luin tuon ensimmäisen kysymyksen, luulin heti että tässä on kyse siitä, että sos.pelkääjät ovat älykkäitä. 😉 Itse olen kuullut nimittäin, että sos.pelkääjät ovat tavallisesti hieman muita älykkäämpiä ja heiltä löytyy myös sos.älykkyyttä/herkkyyttä huomata muiden tunteita jne. Ehkä "terveet" pitävät meitä tyhminä, kun pelätään niin hassua asiaa kuin sos.kanssakäyminen? Jotkut ottaa sen niin itsestäänselvyytenä, ettei ihmisten parissa voi pelätä? Mun mielestä tuollainen asenne jos mikä on typerää.

Oon niin samaa mieltä Maan kanssa!! Terapian avulla olen alkanut tuomaan suhteessani enemmän omia mielipiteitäni ja halujani julki ja meillä on viime aikoina ollut hirveitä riitoja! Minä kuulemma aiheutan riidat. Vissiin sillä etten ole enää hiljainen myötäilijä, joka ei sano vastaan vaan nielee kaiken kyseenalaistamatta mitään. Tuntuu ettemme ymmärrä toisiamme yhtään ja emme juuri kunnioitakaan enää..

Poikaystäväni ei myöskään tunnu ymmärtävän masennusta, jännittämistä eikä sosiaalisia pelkoja ollenkaan. Aivan kuin Maa sanoi, hänen mielestään on varmaan tyhmää että pelkään ja jännitän jotain aivan normaalia asiaa. Hän ei ymmärrä sitä että mulla on tosi huono ja haavoittuva itsetunto ja se on ehkä pahinta. Seurustelun alettuahan isetuntoni aluksi tietenkin kohosi mutta kohtapa en enää ollenkaan tiennyt kuka olen ja mitä haluan. Poikaystävä tavallaan muokkasi mua haluamansa laiseksi ja itsekin yritin mukautua niihin toiveisiin, erehduin jopa luulemaan hänen halujaan omikseni! Hän ei varmaan tuostakaan asiasta ole samaa mieltä. Olen vieläkin aika hukassa omien halujen tunnistamisessa, välillä tuntuu että mua revitään joka puolelta vähän eri suuntiin ja sen kaiken keskellä yritän etsiä itseäni ja omia halujani. Helppoa se ei ole!

Lumikki3, Kurjaa, että suhteesi poikaystävääsi on vaikea. Mikään ihmissuhteemme ei varmastikaan ole täydellinen, koska me kaikki luomme suhteita puutteinemme. Itseään voi ja pitääkin kehittää... Niin rankkoja kuin oletkin käynyt läpi, niin poikaystäväsi ei ole terapeuttisi. Tunnet kuitenkin, että et voi olla oma itsesi hänen seurassaan?? Mitätöikö hän sinua toistuvasti?? Mielestäni on varoitusmerkki, jos hän kohtelee sinua jo nyt huonosti!! Muista, että olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin, et ihminen, jota kohtaan saisi käyttäytyä kuinka vain!!

Tässäpä teille oma kokemukseni sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se alkoi jo lapsuudessa, koulukiusaamisen ja perhekiusaamisen seurauksena, tai jotenkin tuntuu ettei sekään ole syy, vaan minun liiallinen herkkyys ja arkuus. Joku toinen ihminen olis niissä kiusaamistilanteissa puinut nyrkkiä ja vastustanut, mutta en minä, minä vain alistuin ja yritin olla kiltti. Sitä kilttinä olemista on sitten riittänytkin ja sillä olen pärjännyt monessa elämän kovassa kohdassa. Niin, kun "nätisti hymyilee" niin saa asiat joskus sujumaan paremmin kuin olemalla äänessä ja yrittämällä olla kova ja pärjäävä.
Miksei saisi olla heikko? Arka ja pelkuri? Miksi yleensä kaikkien pitäisi olla niin hirveän eteviä ja loistavia joka asiassa.
Olen hyvin pärjännyt loppujen lopuksi. Vaikka muutama vuosi sitten aloitin minäkin itseni muuttamisen rohkemmaksi ja paremmaksi kuin mikä olen. Menin "pelkoja" päin, olin rohkea vaikka tärisytti ja tein asioita joita en ennen uskaltanut. No, nyt ne tuntuvat jo toisarvoisilta.
Muistan toki kuinka en uskaltanut mennä työpaikalla kahvihuoneeseen, en uskaltanut opiskeluaikana pitää esitelmää ja tenteistä karkasin jos ne olivat suullisia tai piti esittää jotain mitä olin itse tehnyt. Hiki virtasi, en pystynyt nukkumaan, itkin ja pelkäsin. Tein itseni sairaaksi, valehtelin ja manipuloin ettei tarvitsisi mennä toisten eteen tai olla muutenkaan esillä.
tänään ihmettelen, että miksi miksi kummassa en huomannut lähteä sellaisesta opiskelusta pois, miksi olin töissä sellaisessa paikassa joka ilmiselvästi oli minulle väärä paikka? No, puuttui rohkeus ja näköala että elämässä on muitakin vaihtoehtoja, on muitakin ihmisiä, on jossain joku muu paikkakunta...

Hei Eläväinen! Ei todellakaan poikaystävä ole terapeuttini eikä osaa minua auttaa. Luultavasti hänelläkin on yhtä avuton olo kuin itselläni kun on vaikea aika kuten nyt. Voin olla oma itseni hänen seurassaan mutta toivoisin vain enemmän tukea häneltä. Kiitos sanoistasi!

Nyt on hirveä stressi työstä ja rahansaamisesta vaikka en välttämättä ole valmis töihin, varsinkaan "alallani". Kilpailua kilpailua. Kävin tällä viikolla vaativassa haastattelussa ja olin ihan poikki sen jälkeen vaikka haastattelu taisi mennä ihan hyvin. Jotenkin kuitenkin alkoi tuntua että en edes halua sitä työtä, tiedän että voisin ja osaisin mutta en siitä nauttisi. Aivan kuin tekisin vain karhunpalveluksen itselleni. Ehkä otan aikalisän tässä oravanpyörässä...

Salainen55, tuo alku on kuin mun elämästä!! Itse hetken aikaa tiesin mitä haluan ja menin haluamaani työhön ja pidin siitä. Tutustuin poikaystävääni akateemisesta perheestä ja aloin itse (ja mielestäni myös muut) vaatia samaa itseltänikin. Hain opiskelememaan vastentahtoisesti, pääsin sisään, aloitin opiskelun ja masennuin. Muutin ja aloitin samat opinnot uudestaan. Masennuin taas. Hain terapiaan ja jatkoin opiskelua. Tässä olen nyt. (Tehnyt) päätöksen lopettaa tuon "paskan"=opiskelun tuolla.

"tänään ihmettelen, että miksi miksi kummassa en huomannut lähteä sellaisesta opiskelusta pois, miksi olin töissä sellaisessa paikassa joka ilmiselvästi oli minulle väärä paikka? No, puuttui rohkeus ja näköala että elämässä on muitakin vaihtoehtoja, on muitakin ihmisiä, on jossain joku muu paikkakunta... " KIITOS TÄSTÄ!
Ehkä minä nyt uskallan vihdoin ja viimein....

Mitä muuten tarkoitat tällä: "Olen hyvin pärjännyt loppujen lopuksi. Vaikka muutama vuosi sitten aloitin minäkin itseni muuttamisen rohkemmaksi ja paremmaksi kuin mikä olen. Menin "pelkoja" päin, olin rohkea vaikka tärisytti ja tein asioita joita en ennen uskaltanut. No, nyt ne tuntuvat jo toisarvoisilta. " ?

Itse koen menneeni pelkojani päin aloittamalla opinnot uudestaan ja hakemalla nyt töitäkin alalta jolle mua ei luultavasti ole tarkoitettu. Tuolla tarkoitan sitä karhunpalvelusta koska en tule onnellisemmaksi vaikka kuinka yritän. Siksikö sanot toisarvoiseksi? Että yritit väärässä paikassa, väärien ihmisten kans..? Että pitää vain tajuta ja USKALTAA lähteä sellaisesta pois?
Oletko nyt löytänyt oman paikkasi ja alasi ja kaikki on nyt helpompaa? Tietenkin varmasti jännität edelleen mutta et niin että sairastut ja joudut jäämään pois..

Voi kuinka paljon toivoa tarinasi antoi, kiitos siitä! Toivottavasti ehdit pian vastaamaan kysymyksiinikin

🙂🌻

Voisiko joku hoidossa oleva tai jo peloistaan parantunut kertoa mistäpäin kannataa apua lähteä hakemaan? Ja kuinka yleensä nämä asiat siitä eteenpäin menevät?

Hei kaikille! Olen uusi täällä ja ajattelin kertoa jotain itsestäni kun ei muuallekkaan voi avautua 🙂 Lapsuus ja nuoruus meni siinä muiden siivillä ei siitä sen enempää. Vieläkin tosin hävettää jotkut jutut mitä esim. ala-asteella on tapahtunut, iltaisin tulee mieleen ja sitä vaan häpeää kamalasti, mikä on aivan järjetöntä koska ensinnäkin siitä on niin kauan eikä kukaan muu kuitenkaan edes muista! Noh. siinä lukio ikäisenä aloin juomaan ja samalla sitten saamaan kavereita kun uskalsin humalassa puhuakin. Tai näin jälkikäteen ajateltuna minun humalahakuisuuteni oli varmaan vaan jotain kontaktinhakua toisiin. Sitä kännissä sai uusia kavereita ja sitten pikkuhiljaa uskalsi niille selvinpäinkin puhua 🙂 Tulipa nuita huumeitakin käytettyä (texiä, piriä..) ja kiinnikin niistä jäin. Eipä ne mun juttu ollutkaan ja siihen ne sitten jäikin kun täytin 18 ja pääsin muuttamaan pois kotikaupungista muualle ja huumeporukka jäi sinne. Lukion pääsin jotenkin ihmeessä läpi, vaikkei yhtään kiinnostanut. Uudet kaverit sai kännäämällä.
Lopulta tilanne oli niinhin ihana että olin jopa 3 viikkoa putkeen humalassa ja niitä muisti-pois-iltoja oli yhä enemmän. Ai niin ja minulta löytyi C-hepatiitti vielä kaupan päälle. Siihen loppui juominen kun lääkityksen yhteydessä ei saanut juopotella. Ei auttanut kuin nöyrtyä ja aloittaa sitten ammattiin opiskelu (taas uudella paikkakunnalla) että joskus saisin töitäkin (Tässä vaiheessa elämää en ole edes ajatellut, että minulla olisi joku sosiaalisten tilanteiden pelko ja olin hakenut apua masennukseen, mutta minulle sanottiin vaan että ei sulla mitään masenna ei tartte tulla tänne enää..). Joo eipä sitä sitten uskaltanut ottaa kontaktia kehenkään ja koko ammattikoulutus (2v) meni sitten niin etten puhunut yhtään kellekkään siellä koulussa.. Yksikseni hiippailin koko koulutusajan ja lintsasin paljon kun ajatus kouluun menemisestä tuntui niin kamalalta (ajatus yksistään hiippailusta hävettää vieläkin hirveästi enkä kehtaisi nähdä sen aikaisia opiskelutovereita). Onneksi olin silloin jo vakaassa suhteessa ja järki pysyi päässä (?). Vuosi meni hepatiittihoidoissa ja kun hoidot loppui niin arvatkaas vaan mikä alkoi 🙂 Ei se kuitenkaan niin pahaksi enää äitynyt. Ammattikoulussa alkoi varmaan myös paremmuuden ja pätemisen tarve kun huomasin olevani kerrankin hyvä jossain (niin sitten pitää tietysti olla paras kaikessa..).

Nyt kahden vuoden sisällä olen vihdoin älynnyt että minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko (miten ihmeessä en aikaisemmin ole hoksannut 😳) ja olen siitä yrittänyt puolisolleni kertoa, mutta hänen mielestään olen vain vähän ujo tai jotain. Ei hän ota tätä vakavasti ollenkaan. Aika ihme kuitenkin ettei hän tajua koska olemme niin kauan olleet yhedessä. Juominen minulla loppui kokonaan, kun menetin yhden ystävän ja tajusin että juominen on minulle vain helpompi keino hallita sosiaalisia suhteita. Ja olen muutenkin aivan kamala kännissä. Nyt on yritettävä hoitaa kaikki selvin ajatuksin.

Minusta on kamalaa soittaa ihmisille tuntemattomille/tutuille. Kaupassa käyminen tai muu asiointi ei ole enää ollenkaan vaikeaa, kun siitä yleensä selviää hymyilemällä tm. kunhan vaan ei tarvi juttelemaan ruveta kenenkään kanssa. Työtäänhän ne vaan tekee siellä. Jos täytyy soittaa jollekin esim. uusi kone menee rikki ja pitäisi soittaa takuuseen niin mielummin pitäisin sen koneen romuna kuin soittaisin sinne takuuseen. Ja sitten kun pitäisi kavereita tai sukulaisia (omia tai puolison) nähdä niin jännittää hirveästi. On niin kamala tarve todistaa niille jotain (olevansa hyvä tai en oikein tiedä jotain?). Iltaisin tulee valvottua monta tuntia sängyssä kun ajattelee kaikkia nolostuttavia asioita elämässään..voi sitä häpeän määrää.

Nyt pelkään että menetän kaikki loputkin harvat ystäväni sen takia etten uskalla ottaa heihin yhteyttä (ettei vaan nolostuisi mitenkään). Olen yrittänyt alkaa purkamaan tätä vyyhtiä niin, että ensin ne joille jännittää puhua vähiten. Noh enpä ole pitkälle päässyt, tällä hetkellä äitini ja puolisoni kanssa vaan olen pitkään aikaan jutellut. Mutta luulisi tämän olevan paras tai ainakin hyvä keino? Ja sitten ne purkaukset! Voi elämä ne on niin nolostuttavia! Kerrankin kaupassa aloin itkeä kun puoliso vähän tiuskasi... Onko muilla tällaisia kohtauksia? Että ne kyyneleet vaan tulee vaikka kuinka yrittäis pitää pokkaa.. Varsinkin kun on muita läsnä.

Noh..enpäs tämän enempää teitä kyllästytä, oli kiva purkautua kerrankin elämässään 😀