Hei,

Mullakin on jäänyt kirjoittaminen tänne viime aikoina vähiin. Nyt pohdin jo pitäisikö opiskelut lopettaa ( jo toisen kerran), tilanne tuntuu niin pahalta. 😭 En edes tiedä kiinnostaako koko ala.. Toisaalta haluan yrittää, mutta en halua epäonnistua enkä tuottaa toisille pettymystä. Teemme paljon ryhmätöitä, mitä muut sanovat jos kerron heille etten voi tulla esittämään työtämme?

Otin yhteyttä opettajaan ja kysyin voinko suorittaa kurssin itsenäisesti. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta hänelle sopii että jätän esiintymiset väliin mikäli se sopii ryhmälle.. Eli nyt mun pitäis kertoa jännittämisestä muille. En tunne ryhmäläisiä, paria heistä moikkaan mutta eipä muuta.

Muutenkin on jotenkin usko omaan itseen mennyt, tuntuu ettei kukaan halua oikein tutustua muhun tai ottaa vaikka töihin. Nykytyöelämä on yhtä kilpailua ja pitäisi vain tehdä vaikutus ja myydä itsensä työnantajille. En osaa kehua itseäni ja epävarmuuteni näkyy. Olen myös liikaa yksin, ei ole ystäviä täällä joille puhua. Sekin auttaisi paljon ettei tarvitse kuunnella vain omia ajatuksia.

Yritänkö liikaa ja vaadinko itseltäni liikaa? Milloin tämä painajaismainen pelko oikein loppuu??!

Maa, olisin kiinnostunut kuulemaan sun ja muidenkin esiintymisistä? Onko ollut tilanteita, jolloin esiintyminen tuntui ihan mahdottomalta? Pakotitko itsesi siihen vai auttoiko aika asiaan? Kertokaa, hyvät ihmiset.. 😯🗯️

Hei!

Itse ainakin koen esiintymistilanteet erittäin vaikeina.. Entisessä koulussa pidin esitelmää luokalle parin kanssa ja siitä ei tullut yhtään mitään. Tilannetta pahensi myös se, että yleisö teki esitelmän aikana havaintoja ja analysoivat. Sain negatiivista palautetta esiintymisestä: mm. puheestani ei saanut selvää (änkytin ja ääni hiljeni), katsekontakti oli huono, tärisin, ja muutenkin yleisöllä oli hieman vaivalloista seurata esitystä. Parini osalta esitys meni hyvin. Se oli elämäni hirvein ilmaisutaidon tunti.. 😞 Hämmästyin, koska aiemmin en pelännyt esiintymistä. Se vaan tuli yhtäkkiä. 😮 Se oli kamala kokemus.

Olen saanut lääkityksen tähän ongelmaan ja se on helpottanut oireita.🙂 Uskoisin, että tämä sosiaalisten tilanteiden pelko on monien sattumien summa.

Minua on kiusattu esikoulusta asti jatkuen koko peruskoulun ajan. Olin ala-asteella tosi ujo ja epävarma. Minut laitettiin lasten psykiatriselle osastolle, jossa sain käydä koulua rauhassa. Yläasteella en ollut enää niin ujo, kuin ala-asteella. Sain jopa muutaman ystävän. En kuitenkaan ollut kovin suosittu, koska olin kiusattu. Tyttöporukka otti minut silmätikuksi ja alkoivat kiusaamaan. Kiusaaminen oli enemmän henkistä, mutta myös fyysistäkin. Opettajat onneksi puuttuivat siihen ja sain käydä peruskoulun rauhassa loppuun. Muutin eri paikkakunnalle ja aloitin uuden elämän 16-vuotiaana. Tutustuin uusiin ihmisiin.

Täytettyäni 18-vuotta epävarmuuskausi alkoi. Huomasin jännittäväni mitä oudoimmissa tilanteissa esimerkiksi kaupungilla käveleminen, kaupassa käynti, bussiin meno. Aloin vihata itseäni, koska en halunnut olla sellainen. Halusin olla se, mitä haluan olla! Eli itsevarma ja sosiaalinen. Uskalsin olla oma itseni vain parin läheisen ystävän seurassa. Otin rohkeasti puhelimen käteen ja soitin terveyskeskukseen. Siellä sitten lääkäri totesi minun sairastavan vaikeaa masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Sain lääkkeet, joista on ollut paljon apua. En enää tärise tai änkytä, mutta inhoan vieläkin esiintymistä.😀 Mutta täytyy kuitenkin huomioida se, että ne eivät lopeta jännittämistä. Vain oireisiin niistä on apua. Harkitsen myös ammattiauttajalle menoa. Avomies ei tiedä tästä minun jännittämisestä. Kerron hänelle, kun olen siihen valmis.

Nyt opiskelen ammattia, jossa joutuu olemaan paljon esillä ja täytyy osata esiintyä. Läpäisin pääsykokeet, joten olen kykenevä opiskelemaan tätä alaa. Tämä sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa jonkin verran elämää lääkityksestä huolimatta. Pelottaa ilmoittautua koulun kursseille, jossa on tuntemattomia tyyppejä. Lisäksi minua kiinnostaisi tosi paljon saada uusia ystäviä. Tiedän, että saisin, jos uskaltaisin. Jutellessani jonkun kanssa mietin, mistä ja mitä puhua. Pelkään antavani tyhmän vaikutelman itsestäni.😳 Entinen työkaveri huomasi hiljaisen olemukseni ja sanoi: "Annan sinulle tärkeän neuvon: sä pärjäät työelämässä huomattavasti paremmin, kunhan vaan uskallat puhua reippaalla äänella muille työkavereille ja olet rohkea". Pitänee sitten yrittää esittää rohkeampaa mitä on..

Olen kyllästynyt ihmisten huomautuksiin, kuten: "Älä oo noin ujo, ei kannata pelätä, miks oot noin hiljainen.." Tuollaiset kommentit vaan pahentavat tilannetta.🙄 Vaikka pelkään sosiaalisia tilanteita, kaipaan myös huomiota. Tykkään, kun ihmiset kyselevät kuulumisia ja kehuvat. Ne antavat voimia.🙂

Lumikki! Et kyllä luovuta sen koulun suhteen tämän ongelman vuoksi. Oletko hakenut/saanut ammattiapua?

Esiintymisestä: Itsekin kammoan esiintymistä. Nyt kuitenkin positiivisten esiintymiskokemusten, lääkityksen ja terapian myötä olen saanut uutta varmuutta. Ne tilanteet ei tunnu enää niin kauheilta. Varsinkin se helpottaa, kun tietää ettei jännitys näy ulospäin.

Tuntuu, että vaikeampi juttu mulle on ihan "perus" jokapäiväinen kanssakäyminen ihmisten kanssa. Mulle sattu tässä kuluneella viikolla ikävä flashback-kokemus. En uskaltanut mennä puolituttujen ihmisten kanssa syömään. Ahdistuin jo pelkästään näiden ihmisten näkemisestä, enkä uskaltanut mennä tyrkyttämään itseäni niiden seuraan. 😭 Onkohan mulla joku hylätyksi/torjutuksi tulemisen pelko? Tai oikeastaan pelkkä tieto siitä, että joku saattaisi karsastaa mun seuraa ahdistaa, siksi on helpompi paeta yksinäisyyteen.

Miten tässä nyt näin kävi? Luulin edistyneeni ettei näitä tilanteita enää tulisi! Hemmetti että harmittaa oma saamattomuus.

Lumikki3, onko sinulla kokemuksia, jotka olisivat esiintymisjännityksesi taustalla? Opiskeletko nyt juuri sitä alaa, jolla haluaisit työskennellä? Älä etenkään silloin anna pelkojesi estää sinua etenemästä opinnoissasi!! On toki hienoa, että jännityksestäsi huolimatta olet jatkanut koulunkäyntiä tähän saakka!! Tunnetko, että jos epäonnistuisit, niin olisit muita huonompi ihmisenä? Ihmisyys on elämäntapa - paljon enemmän kuin esilläolo. Oletko pystynyt puhumaan ryhmällesi tunteistasi?

Pelokas, kiusaaminen voimisti minunkin sosiaalista jännitystäni. Ehkä arkuuteni tekikin minusta helpon kiusaamisen kohteen - en osannut puolustautua. Aikuisten maailmassa saan yhä toisinaan kritiikkiä ujouteni ilmenemismuodoista. Koska olen hiukan epävarma, se sattuu. Kuitenkin tiedän, että olemme paljon muutakin kuin ujoutemme. Koen esimerkiksi hienotunteisuuden vahvuudeksemme.

Tässä muuten linkki hyvään esiintymispelosta kertovaan kirjoitukseen: http://www.nicehouse.fi/tyohuone/evaat/jobline/esiint.htm

Hei kaikki!

Maa, kyllä käyn terapiassa ja lääkekin on, tosin hyvin pieni annos. Onneksi sulla esiintymiset sujuu hyvin. Mulle ne oli ainakin aiemmassa koulussa ihan hirveitä. Ryhmähenkemmekin oli tosi huono, ja kuulin usein kun selän takana haukuttiin toisia. On mullakin joskus jotain omia kuvitelmia että ei nuo varmaan halua syödä mun kans ja sit syön yksin.. Luultavasti mullakin on torjutuksi tulemisen pelko. Niin monet asiat vaikuttaa tähän, sen oon terapiassa huomannut! Aika hassu tämä pelko loppujen lopuksi!! Ketään tuskin hirveästi kiinnostaa.. Aivan ku kaikkien elämä pyörisi mun ympärillä!

Eläväinen, Onhan niitä kokemuksia taustalla aika paljonkin, mm. silmätikuksi ottamista, selän takana puhumista, ei ole voinut luottaa oikein kehenkään lapsuudessa ja nuoruudessa (edes äitiin) ja vaikka mitä. En ole ihan varma opiskelenko oikeaa alaa mutta olisipa sitten jokin tutkinto olemassa... Järkisyillä tässä aika pitkälti mennään. Kerroin ryhmälleni jännittämisesstä, ja kaksi ainakin vastasi ettei haittaa etten voi esiintyä ja etten petä heitä mitenkään. Se oli niin kiva kuulla. Yritän toki osallistua esitykseenkin. Oisko se ihan hassua jos menisin ryhmän mukana vaan seisomaan sinne eteen (totuttelemaan) enkä sanois mitään..?

Luin ketjua aika monta sivua, ja voi kuinka iloinen olenkaan miten täällä autetaan ja tsempataan toisia. Esimerkiksi Eläväinen on vastannut jokaiselle jotain täällä. Toivottavasti itsekin voin jotenkin olla avuksi teille täällä! 🙂🌻

Luulen, että joskus paras tapa tukea on osoittaa ymmärtävänsä toisia. On helpottavaa jakaa ajatuksia ja tunteita saman kokeneiden kanssa. Samalla yhteenkuuluvuudentunteemme voimistuu. Vaikka en ole tavannut ketään teistä, onkin ryhmämme tullut minulle tärkeäksi.

Lumikki3, voin ymmärtää pelkosi. Kun on kerta toisensa jälkeen joutunut pettymään ihmisiin, vie luottamuksen kehittäminen toisiin aikansa. Uskoisin, että sinulla on ollut vain huonoa tuuria. Yritä nähdä uusi koulusi uutena mahdollisuutena, vaikka se vaikeaa olisikin. On hienoa, että ryhmäsi suhtautui esiintymispelkoosi niinkin hyvin. Miltä itsestäsi tuntuu: Seisoisitko mieluiten ryhmäsi mukana tai sanoisitko jopa pari sanaa? Loppujen lopuksi pelkosi on henkilökohtainen, siksi sinun täytyy käsitellä sitä omaa tahtiasi.

Maa, minullakin jokapäiväiset tilanteet ovat haastavimpia. Pelkään torjutuksi tulemista. Minun on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin, joita en tunne kovin hyvin. Olen iloinen siitä, että aloitettuani jälleen opinnot olen kyennyt olemaan koulun kahviossa yhdessä luokkatovereideni kanssa. Luokassamme on ystävällinen henki; voin tuntea oloni turvalliseksi. Kuitenkin olen jopa tällaisessa seurassa hiukan ujo. Älä unohda, että sinulla on JO onnistumiskokemuksia kontaktinotossa ihmisiin. Jos olet aiemmin pystynyt puhumaan puolitutuille, niin pystyt vastakin. Anna itsellesi anteeksi takapakit; kaikki me olemme vain ihmisiä.

Olen huomannut itsessäni piirteen, joka osaltaan selittää pelkojani. Olen todella herkkä epäystävällisyydelle. Työskentelen kaupan alalla ja tein juuri päivän töitä keski-ikäisen naisen kanssa, joka vähän väliä tiuski minulle. Jouduin miettimään, kehtaisinko pyytää häntä ruuhka-avukseni kassalle; niin elämäänsä kyllästyneeltä hän vaikutti. Päivän jäljiltä olen aivan uupunut! Miten te muut kestätte ihmisiä, jotka kohtelevat teitä tylysti? Kuinka voisin olla ottamatta epäystävällisyyttä itseeni?

Heipä hei Eläväinen.

Olen huomannut saman, herkkyys epäystävällisyydelle nimittäin. Tähän omalle kohdalleni lisään vielä muiden miellyttämisen tarpeen, yliherkkyyden kielteiselle arvostelulle ja kritiikille. Taustalla muiden miellyttämiselle on varmasti se, etten tahdo olla huonoissa väleissä ihmisten kanssa, ja joustan aina itse saadakseni hyväksyntää. Juuri siksi itsekin palan aina loppuun. Näinä aikona valittelen terapeutilleni sitä, että miten saan itseni uskomaan, etten olisi yliherkkä tällaiselle arvostelulle vaan antaisin palaa enkä ottaisi kaikkea syyllisyyttä itseeni. Tyly kohtelu laukaisee aina itsessäni sellaisia tunteita, että en riitä tällaisena kuin olen. Empatiani on liiallista, ja muiden hyväksi pitää aina tehdä uhrauksia, sillä tahdon minimoida kielteiselle arvostelulle joutumisen alttiutta.

En varmaankaan osaa mitään vinkkiä antaa. Mutta omalla kohdalla toivon, että asia kirkastuu itselleni ymmärryksen ja terapeuttini kanssa käymien keskustelujen kautta. Toivon, että tekin saatte tästä jotain irti 🙂. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Voimia ja hyvää vielä meneillään olevaa ystävänpäivää 🙂🎂 !!!!

Blohy kirjoitti 14.2.2010 22:43

Heipä hei Eläväinen.

Olen huomannut saman, herkkyys epäystävällisyydelle nimittäin. Tähän omalle kohdalleni lisään vielä muiden miellyttämisen tarpeen, yliherkkyyden kielteiselle arvostelulle ja kritiikille. Taustalla muiden miellyttämiselle on varmasti se, etten tahdo olla huonoissa väleissä ihmisten kanssa, ja joustan aina itse saadakseni hyväksyntää. Juuri siksi itsekin palan aina loppuun. Näinä aikona valittelen terapeutilleni sitä, että miten saan itseni uskomaan, etten olisi yliherkkä tällaiselle arvostelulle vaan antaisin palaa enkä ottaisi kaikkea syyllisyyttä itseeni. Tyly kohtelu laukaisee aina itsessäni sellaisia tunteita, että en riitä tällaisena kuin olen. Empatiani on liiallista, ja muiden hyväksi pitää aina tehdä uhrauksia, sillä tahdon minimoida kielteiselle arvostelulle joutumisen alttiutta.

En varmaankaan osaa mitään vinkkiä antaa. Mutta omalla kohdalla toivon, että asia kirkastuu itselleni ymmärryksen ja terapeuttini kanssa käymien keskustelujen kautta. Toivon, että tekin saatte tästä jotain irti 🙂. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Voimia ja hyvää vielä meneillään olevaa ystävänpäivää 🙂🎂 !!!!

Kiitos, Blohy, vastauksestasi! Nyt jälkikäteen ajateltuna reagoin turhan voimakkaasti ikävään työpäivääni. Minulla on mahdollisuus valita, milloin ja missä työskentelen, eli ei tarvitse tavata samaista henkilöä uudestaan. 🙂 Kuitenkin toivoisin itselleni kykyä suhtautua huonoon kohteluun rauhallisemmin. Luultavasti itseluottamukseni vahvistuessa myös tuo kyky kasvaisi. Kaikki huono käytös ei todellakaan johdu meistä; joskus ihmisillä vain on huono päivä meistä riippumattomista syistä. Tekeekö ainainen uhrautumisesi arvostelun pelossa sinut onnelliseksi? Tai onko vaikutus päinvastainen? Luulisin, että jos tekee valintansa muiden odotusten perusteella, on myös vaarassa vieraantua itsestään. Koska viimeksi kysyit itseltäsi, mitä SINÄ haluat?

Eläväinen, ehkä saatoin hieman liioitellakin edellisessä viestissä tuntemuksiani. Ei se niin absoluuttista ole niinkuin sanoin, mutta paljon perää ja totuuttakin siinä on. Täytyy pysytellä miellyttämiskysymysten kanssa itse varuillaan, jotta manitsemasi uhka itsensähukkaamisesta pysyttelisi mahdollisimman kaukana. Mutta kyllähän te varmasti nämä jutut tiedätte: empatia, vanhempien, yhteiskunnan ja muiden yhteisöjen asettamat paineet ja odotukset. Ei ole helppo taistella niiden asioiden kanssa. Ainakin itse koen niin. Mutta yhä enemmän saavutan sitä "omaa juttua". Tiedän jopa mitä se voisi olla. Tämä kysymys oli hyvä "Tekeekö ainainen uhrautumisesi arvostelun pelossa sinut onnelliseksi?". Jään miettimään sitä. Ehkä kysymys on siitä, kuinka monta läheistä ihmistä ihminen tarvitsee, joiden kanssa voi olla ehdoitta oma itsensä. Ehkä sietokyky kritiikille kasvaa, kun tietää saavansa purkaa hyviä ja huonoja kokemuksia jossain luottamuksellisesti.

Itselläni on alkanut kulkemaan elämä hieman paremmin. Hoitohenkilöni sanoi, että opiskeluiden uudelleen aloitus voi viedä ainakin 3-6kk. No, nyt se aika on mennyt ja tunnen, että olisin tottunut opiskelurytmiin. Olen suorastaan onnellinen, että saan opintoviikkoja toivottavasti tänä keväänä joistakin aineista. Ottaen huomioon sen, että kouluni on oikeasti aika vaikea, niin jonkusen välivuoden jälkeen palaaminen on onnistunut, mutta tehtävää vielä riittää.

Ja muutenkin ihmisten kanssa oleminen sujuu. Omat perinteiset sairauden aiheuttamat ajatukset ovat antaneet myöten vähitellen ja elämäni on hieman helpottunut. Varmasti tähän kaikkeen on syynä tai ansiona uusi terapeuttini, jonka kanssa olemme työlistäneet tilannettani noin vuoden, kiitos hänelle siitä. Lääkettä joudun käyttämään, mutta pääasia, että elämä sujuu ihan jota kuinkin hyvin tällä hetkellä.

HEi!

Ajattelin kertoa oman "tarinan" koska lueskelin tän ketjun läpi ja oli upeeta kuulla että en oo ainoo kuka tästä kärsii.

Eli siis tätä sairastettu noin 6 vuotta.Aluks ihemttelin mitä tää on kunnes joskus bongasin netistä wikipedian linkin ja hogasin samanatien että mistä on kyse.Alkuun ei ollut niin paha,jotkut tilanteet vaan jännitti enemmän.Mutta äitini kuoleman jälkee se paheni niin paljon että kaupassa,koulussa yms käyminen oli helvettiä.Armeija oli hyvää aikaa koska sielä pystyin olemaan normaali,ehkä jopa normaalia avoimempi ja sosiaalisempi.Mutta armeijan jälkeen kaikki paheni.Olen melkeen siitä asti ollut vaan majottuneena kotiini,
koska jopa kavereidne näkönen on niin tuskallista.Vihaan peilikuvaani,tuntuu todella epävarmalta ja siltä että onpas mullä ryysyset vaatteet vaikka kulutan niihin todella paljon rahaa.Keskityn liikaa siihenm itä muut ajattelee.
Kaupassa käyminen helvettiä varsinkin jos about mun ikänen tyttö myymässä.
Katon aina kauppaan mennessä kuka on myymässä ja sen mukaan teen ostokset.
Jos siis nuori tyttö ni en osta ehkä mtn vaikka sekin niin ahdistavaa kävellä kassojen läpi kun kaikki tuijottaa kun et osta mitään.Saatan ostaa kurkkupastilleja vaikka olin menossa ostamaan illaksi vähän limua ja karkkia.

Yks pahimmista tilanteista on se kun pitäis ostaa alkoholia/tupakkaa.Olen 21v mutta todella nuorenäköinen ja jotenki siinä kassalla oon aina ihan paniikissa et klysyykö paperit vai ei.Yksin se ei ole niin paha mutta esim nuoremman kaverin kanssa joka menee ekana kassalle ja häneltä ei kysytä papereita mutta multa kysytään, niin se on hemmetin tuskallinen tilanne.Mulla on vieläkin muistissa yks tämmönen tapahtuma 2vuoden takaa.

Mutta juu eli sain haettua vihdoin apua.3 vuotta meni siihen ku hoin itelleni että "soitan sit ens maanantaina".Yks aamupäivä olin kotona ja mietiskelin taas että vois soittaa vaikka alitajunnassa tiesin etten oo mihinkää soittamassa.Siitä sit extempore otin puhelimen kouraan ja soitin.meinasin kokoajan lopettaa ja olin uskomattoman hermostunut.Sitten kun lääkäri vastas ja kysy että mihin haen apua niin tuli itku ja en meinannut saada sanaa suustani.Jotenkin kiprustelin sen ulos ja sain ajan.
Eka lääkäri oli mukava mutta ei tajunnu mitään.ohitti kokonaan tän sos.tilanteiden pelon ja väitti että oon vaan niin stressaantunu.Sain kinua siltä lääkkeitä jotka se sit määräskin.Mutta jotain helvetin mirtatsapiiniä.Noh olin innoissani ja hain lääkkeet mutta ku lueskelin juttua lääkkestä ja vedin sitä 3 viikkoa ni ei mtn positiivistä.
Helv väsyny vaan.Sain myös lapun mis oli numero mist voin soittaa uuden ajan.
Noh yllätys sinänsä etten soittanu.Sit yks pvä töissä tauolla joku toinen lääkäri soitti mulel ja sano et mul ois uus aika.SInne meno ei sinänsä jännittäny koska en ajatellu asiaa.Menin vaa bussiin ja olinki jo sielä ni en ehtiny ees jännittää🙂Puhuin todella avoimesti kaikesta mikä on ennenkuulumatonta.En oo ikinä pystyny puhumaan kellekkään mistään oikeestaan.Kerroin et oon perehtyny asiaan ja haluisin cipralex kuurin ja lääkäri sen mulle antokin.Me jopa yhessä vähän naurahdettiin sille ku kerroin et tuntuu aina bussipysäkillä yms että kaikki tuijottaa vaikka järki sanoo että ei.Nyt pidän viikon karenssin ku lopetin ton mirtatsapiinin ja sit alotan cipralexin eka 5mg viikko ja siit sit 10mg.Vähä huolestuttaa toi hinta ku sitä mirtatsapiiniä menin ostaa samantien 100kpl boxin msitä soin vajaan levyn.Mutta odotukset on korkeella,ehkä liiankin.

lääkäri sano että havaitsee että oon selvästi masentunu mutta kerroin et kaikki johtuu tästä koska tää rajoittaa mua elämästä.En voi tehä asioitam istä pidän.
Joskus ennen tätä nautin suuresti kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä.
extempore reissu joidenkin tuntemattomien kanssa jonnekkin oli mahtavaa.
Saatoin vaan lähteä kotoota jonnekkin ja tutustuinki aina uusiin tyyppeihin.
Nykysin lähinnä ne on niitä nistejä ketkä istuu bussissa viereen eikä tiiä mitä tekis ettei ne käy kimppuun ni koittaa olla kiltti.Sitä mä on muutenki ku en uskalla pitää puoliani.Pääsee helpommalla ku on ovimattona ja ei ala kinaamaan.

Onko muilla tullu samaa että on alkanu kiinnittää ihan liikaa huomiota silmiinkatsomisesta puhuessa`?ite keskityn siihen aina aivan liikaa ja jotenki ku katseet kohtaa ihan jopa parhaiden kavereiden kanssa ni nään selvästi sen kiusallisuuden tunteen sen silmistä.Ja tiiän itekki mitä se on ku joku ei kato ikinä silmiin puhuessa mut sit katseet kohtaa.Jotenki tosi kiusallinen tilanne.
Siit on tullu mulle liian iso asia ja keskityn vaan siihe et tapitan silmiin vaik kokoaja tekis mieli siirtää katsetta🙂

Kello on jo åpaljon ja kirjotan suoraan vaa ajatuksista joten kirj.virheitä varmaan on kun en tätä tarkista.Pahoittelen tekstiasua ja kielenkäyttöä ja kirjottelen huomenissa tai myöhemmin vähän enemmn ja paremmin vähän virkeempänä.

Nyt vaan positiiviisin mielin kohti kevättä ja katsotaan jos tänä kesänä saisin jtn aihetta olla iloinen eikä kaikki kivat jutut ajotu siihen kun olen ollu juomassa.
Seurustelu suhde on ollu mun haaveena jo kauan ja en voi kuvailla paljon haluisin tyttöystävän.Mut täl hetkellä se ei tuu kuuloonkaan koska pahimmat oireet tulee just tyttöjen lähettyvissä🙂

Random1988, usko tai älä, mutta ujoudestani huolimatta työskentelen kassana!! Olen itsekin hämmästynyt tästä. Ajattelisin, että se, mitä kaupasta ostat, on sinulle paljon merkityksellisempää kuin kassaneidille. Hän tapaa työssään niin monia asiakkaita, että jälkikäteen tuskin muistaa ostoksiasi. Olisiko tunteesi siitä, että kaikki tuijottavat sinua, enemmän yhteydessä pelkoihisi kuin todellisuuteen?

Minuakin luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi nuoren ulkonäköni vuoksi. Nuori toki olenkin. Olen yli 20, ja olikin hämmentävää, että lipunmyyjä kysyi, olenko jo 17! Tällaista tapahtuu harvoin...

Silmiin katsomisesta vielä. Se, että pystyn katsekontaktiin jonkun kanssa, jota en tunne hyvin, vaatii minulta jatkuvaa työskentelyä. Siitä, että tuijottaisin jotakuta, tuskin on vaaraa - pikemminkin päinvastoin. Saatan saada toisen tuntemaan, että en kuuntele, mitä hän minulle sanoo. Nyt oloni kuitenkin on toiveikas; kykenen toisinaan katsomaan silmiin. Kun aiemmin olen kokenut katsekontaktin aina kovin tungettelevaksi, on tuo tunne hiukan helpottunut.

Tsemppiä teille kaikille!

Olen huomannut että olen alkanut kiinnittämään siihen jatkuvasti huomiota.
Ennen se meni luonnostaan mutta nykysin se pyörii kokoaja mielessä jos juttelen toiselle.
Toissä se menee hyvin, katson aina asiakkaita silmiin.Ja kyllä minäkin olen asiakaspalvelu työssä🙂Töissä on paljon helpompaa ja otinkin tämän työn koska ajattelin sen auttavan tähän sairauteen.Ei se kyllä pahemmin ole auttanut.Välillä työpäivän jälkeen on aika itsevarma olo ja ei bussiin meno kauhistuta mutta seuraavana päivänä on jo samat ongelmat.

Voi hemmetti, tänään pitäis alottaa cipralex kuuri mutta rahaa on 4euroa☹️
Kai jotenki saan lainattua koska tuo 5mg 14kpl ei maksa kun alle 10euroa.
Olen kyllä huomannut että kun lopetin mirtatsapiinin niin olo on ollut nyt pari päivää aika alakuloinen.Eilinen meni melkeen kokonaan sängyssä maaten nukkuen.
Tulis se aurinko ja lämpö niin ehkä se hymyki paljastuis tän pitkän talven jälkeen.
Aloin tässä eilen miettimään vähän elämääni ja hoksasin että en ole ollut selvinpäin kavereitten kanssa missään melkeen puoleen vuoteen.Eli siis olen vaan käynyt töissä tai ollut kotona.Sillon tällön olen ollut juhlimassa koska se on se ainoa pakokeino näitä pelkotiloja vastaan.Krapulat ja varsinki morkkikset on hirveitä.Tekis mieli kadota maan päältä.Sen taki en juokkaan enää pahemmin.Mutta kun kaikki sosiaalinen elämä pyörii sen ympärillä enkä pysty olemaan edes kavereiden kanssa ilman tuskaista ja vaivaantunutta oloa ja se on ainoa asia mikä saa mut irti arjesta,stressistä ja näistä peloista ja "jarruista".Jos olisin terve en varmaan joisi ollenkaan.

Ihailen kyllä syvästi niitä ihmisiä ketkä menevät selvinpäin baariin.pari kertaa joutunu hakemaan passin tai takin baarista selvinpäin ja se oli aivan helvetin tuskallista ja epämukavaa.Meinas paniikkihäiriö iskeä ku kävelin jonon ohi ja toivoin ettei ketää tuttua ole siinä enkä luonu katsekontaktia keneenkään ja halusin vaan nopeasti takkini ja lähteä pois.En kyllä enään jätä mitään ees vahingossa narikkaan.

Toisaalta monet mun omat luulot johtuu tosta ku oon kännissä niin sosiaalinen ja spontaani vitsiveikko ja selvinpäin lähinnä arka ja hiljainen.Siis riippuu seurasta.
Mutta jotenki tuntuu että ihmiset olettaa että oon samanlainen ja kun ne huomaa et en ookkaa niin tulee fiilis et oonki vaa joku ovimatto.Sen takia en haluu nähä näitä kännituttuja koska haluun pitää yllä kulissia että olen oikeesti samanlainen.
Ja ennen olinkin ja sisimmässäni oonki.Muistelen haikeena sitä ku kaikki läpätki lens spontaanisti ja jokasta sanomista ei tarvinnu miettiä.Muutenki sitä kun oli todella sosiaalinen ja nautin uusista ihmisistä ja tilanteista.Se oli vaan niin hienoa palloilla esim festareilla yksin ja loppujen lopuks puole leirintäaluetta oli tuttua porukkaa.
enää se ei onnistu ilman litraa viinaa 🙂

Heh tästä alkaa tulee kohta joku mun avautumis kerho mutta enpä oikee muuallekkaa voi purkaa.Helpottaa oloa kirjottaa ja ku pääsenki näytön ääreen ni tulee tekstiä sujuvana lenkkinä päästä mikä kans kertoo siitä kuinka sulkeutunu oon näitten juttujeni kanssa.Hienoa että jotkut jaksavat kommentoida.Se saa mut hetkeks ajattelemaan että ehkä mäkin oon vaan normaali ihminen enkä se kaikkien silmätikku,läski rumilus jonka yli kävellään niin halutessaan..

Random1988, tottahan toki olet ihminen siinä missä me muutkin!! Miksi kenelläkään olisi syytä katsoa sinua alaspäin? Sinullahan on juuri niitä hyviä puolia, jotka joltakulta toiselta puuttuu ja päinvastoin. 🙂 Töissä kieltämättä on helpompaa, asiakkaiden kanssa ainakin. Tunnen roolini selkeyden helpottavan työelämääni. Valitettavasti en voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omaa suhtautumistani sosiaaliseen jännitykseeni.