Kiitos vastauksestasi, Eläväinen.
Jep, olen turvallisuushakuinen. Onneksi en nykyään kuitenkaan niin pahasti kuin ennen. En tarvitse enää ihmistä (kaveria) vierelle, johon ripustautua. Tarvitsen tosiaan vähän aikaa ja sitä, että mut otetaan vastaan. Olen usein liian passiivinen tässä muihin tutustumisessa. Ehkä ne kurssit oli sellaisia, joissa ihmisiin oli helppo ottaa kontaktia. Heti, kun joudun pelkille luennoille, olen enempi yksin, koska ei tule helposti mitään syytä keskustella muiden kanssa. Pitäisi varmaan napata tuttujen naamojen hihasta ja tehdä vaikka tikusta asiaa.

Kuuntelen paljon itseäni ja tunteitani, joskus tuntuu että liikaakin. Murehdin asioita ja niiden tekemistä, mutten saa aikaan mitään. On tosiaan vaikea keskittyä yhteen asiaan. Keskitys herpaantuu ja sinkoilen joka suuntaan niin, että kaikki jää lopulta kesken.

Täytyisi laatia selvemmin aikatauluja/suunnitelmia ja varata aikaa. Olen tiiviissä parisuhteessa, ja mies ei aina tajua, että mullakin on opiskeltavaa. Eli kirjastoon täytyy varmaan hakeutua.

Maa, hienoa, että vaikka itselläsikin on stressiä, niin olet täällä tsempannut meitä muita!

Vaaditko ehkä, että sen, mitä sanot, pitäisi aina olla syvällistä ja mielenkiintoista? Estäisikö se osaltaan sinua ottamasta kontaktia muihin? Oletko huomannut, etteivät muidenkaan sanat ole aina syvämietteisiä? Olen ymmärtänyt, että sinulla on ongelmia itseluottamuksesi kanssa, ei sen suhteen, kuinka suhtaudut toisiin. Sinussa on herkkyyttä ja empatiaa - ominaisuuksia, joita ihmisten välisissä suhteissa tarvitaan. Sinulla varmasti on annettavaa muille! Jokaisella on! Tärkeää on vain, että olet oikeassa paikassa oikealla hetkellä.

Ota rauhallisesti! Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea samalla hetkellä. Pienikin askel on eteenpäin.

Maa, muista, että ansaitset lepoakin kaiken kiireen keskellä! Löysin netistä artikkelin, jossa annettiin vinkkejä stressin lieventämiseen. Tässä siis linkki kirjoitukseen: http://www.nyyti.fi/linkit_ja_artikkelit/artikkelit/masennus_ja_stressi.htm Tsemppiä!

Hei,

Jatkan entistä kertomaani. Opiskeluni ovat sujuneet yllättävän hyvin siihen nähden, että epäilin, ettei opinnoistani tule yhtään mitään. Tänään oli kuitenkin erittäin vaikea luento. Kun kaikki opettajat tuntevat etenkin lähes kaikki oppilaat - ainakin vanhemmat kuten minä, huomasin, että oli "pikkulinnut laulaneet" taas kuten sanonta kuuluu. Vastaavaa tunnetta ja realiteettia ei ole ollut pitkään aikaan, ei moneen vuoteen. Mutta tänään oli, ja koko luokka nauroi aika kovasti ja jutun aiheet, kun kuuntelin suht' tarkkaan, myötäilivät puheitani ja kertomiani asioita aika justiinsa. Tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta. Tuntuu, etteivät he paljoa välitä siitä, kun se on huumoria olevinaan.

Tällaisissa tilanteissa ja niiden jälkeen on todella vaikeaa ottaa kontaktia keneenkään ks. ryhmässä, vaikkakin sain puhealoitusta vierestäni, mutta olin hyvin raivoissani - se ei varmaan näkynyt ulospäin. Omasta mielestäni vika ei ollut missään nimessä minun, olen kertonut ja käyttäytynyt ihan normaalisti, mutta tämä oli liikaa. On sellainenkin sanonta jotain siihen suuntaan, että mikään ei ole niin vakavaa, etteikö siitä voisi huumoria heittää. Ja tällä tyylillä nämä osa toimivat.

Someone38, törkeää! En ollenkaan ihmettele, että saamasi kohtelu raivostutti sinua. Aikuisilla ihmisillä luulisi olevan kyky vitsailla ketään loukkaamatta. Hienoa, että ymmärrät, että vika ei ollut sinun. Se kertoo, että olet vahvempi kuin olit tajunnutkaan. Vastaavassa tilanteessa luultavasti alkaisin virheellisesti etsiä vikaa itsestäni. Niin tärkeää kuin sinun onkin saada tukea, niin kenelle tahansa sinun ei kannata avautua. Ihmisen kuin ihmisen täytyy osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. Mielestäni merkittävää on, miten puhuu toisista etenkin silloin, kun nämä eivät ole paikalla. Jaksamisia!

Eläväinen kirjoitti 3.11.2009 9:53

--Miksi et halua paljastaa edes kavereillesi syytä siihen, että välttelet koulun ruokailuja? Jos he tosiaan ovat ystäviä, niin eivät he sinua sen vuoksi hylkäisi. Olet TÄYSIJÄRKINEN, ja siksi koetkin pelkosi liioitelluksi.

Mulla ei oikeastaan ole niin hyviä ystäviä, että kykenisin kertomaan. En usko että kovinkaan moni ymmärtäis, vaikka auttaishan se tilannetta omalta osaltaan.

Uskalsin vasta nyt sanoa asian ääneen koulun psykologillekin, ja helpotti oloa kun se ei yhtään katsonu oudosti tai pitäny mua outona!

Eläväinen kirjoitti 20.11.2009 10:50

Someone38, törkeää! En ollenkaan ihmettele, että saamasi kohtelu raivostutti sinua. Aikuisilla ihmisillä luulisi olevan kyky vitsailla ketään loukkaamatta. Hienoa, että ymmärrät, että vika ei ollut sinun. Se kertoo, että olet vahvempi kuin olit tajunnutkaan. Vastaavassa tilanteessa luultavasti alkaisin virheellisesti etsiä vikaa itsestäni. Niin tärkeää kuin sinun onkin saada tukea, niin kenelle tahansa sinun ei kannata avautua. Ihmisen kuin ihmisen täytyy osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. Mielestäni merkittävää on, miten puhuu toisista etenkin silloin, kun nämä eivät ole paikalla. Jaksamisia!

Kiitos, Eläväinen. Voi toki olla, että olin herkkä kuten yleensä. Mutta kuuntelin ja tarkkailin huolellisesti toisten käyttäytymistä ja etenkin opettajan. Hänen käytöksensä oli ahdistavaa ja loukkaavaa ja etenkin ylimielistä. Luultavasti koulussani kaikki eivät ole psyykkisesti herkkiä, mutta löytyyhän niitä. Sitten seuraavaan, ymmärtävätkö kaikki opettajat ja ihmiset laitoksella tällaisia sairauksia? Voi olla, että ei läheskään kaikki. Tuo opettajan loruilu oli juuri näitä sisäpiirintietoja käsittääkseni ja kertoo sen, ettei hänellä ole käsitystä tilanteestani. Auttaisiko jos lääkäri lähettäisi tiedotteen koululle, etten pysty aivan samaan suoritukseen kuin muut oppilaat? Siinä on se riski, että sitä joko ymmärretään tai sitten ei. Jos ei, niin voi herättää opettajakunnassa osittain hämmennystä ja jotain silmien pyörittelyä jne.

Hei vain kaikille.

On surullista miten vaikeaa sos.tilanteiden pelon diagnosoiminen lääkäreille näköjään on. Meillä se tarkoitti sitä, että rakkaan poikani elämä oli vuodesta toiseen yhä vaikeampaa, vaikka ammattilaisten luona juostiin useita kertoja vuodessa. Nyt 17-vuotias poikani kärsi alakoulun viimeiset luokat ja koko yläkoulun vaikeiden oireidensa kanssa, jotka tulkittiin vain ujoudeksi sekä oppimisvaikeuksiksi. Valehtelematta kymmenissä palavereissa lääkäreiden ja koulun henkilökunnan kanssa äidin esittämä huoli pojan vaikeudesta olla toisten seurassa ohitettiin. POjan käytös oli silmiinpistävän erikoista ja kontaktien vältteleminen voimakasta. Lopulta tilanne meni sellaiseksi, että poika ei kyennyt menemään kouluun, julkisissa kulkeminen oli mahdotonta ja läheistenkin kanssa oleminen oli vaikeaa. Silmiin katsominen oli ollut aiemmin hankalaa, nyt se oli aivan mahdotonta. Poika paloi aivan loppuun, jolloinka ymmärsin viheltää pelin poikki sekä hain hänelle keskeytystä koulussa.

Varasin noin sadannen ajan lääkärille ja löin nyrkin pöytään. Psykiatrin juttusilla tyrmäsin kaikki puheet murrosiästä ja kuntoutuksesta - vaadin pojalle oikeaa apua ja kokeiltavaksi mielialalääkettä. Lääkäri suostui pitkin hampain. Nyt n. puoli vuotta myöhemmin poika käy säännöllisesti koulussa ja sai juuri viimeisimmästä työharjoittelustaan kiitettävän arvostelun. Poika kertoo kuulumisiaan ja tuntemuksiaan, mitä ei ole tapahtunut vuosiin. Hän on ruvennut viettämään aikaa kavereiden kanssa ja lähtee mielellään ihmisten ilmoille. Yllätyin, kun poika kertoi selittäneensä vanhoille kavereilleen, että mahdollinen erikoinen käytös on johtunut tällaisesta sairaudesta. Halusi selittää, jotta kavereilla ei olisi sellainen tunne, että heissä on ollut jotakin vikaa. Hän suunnittelee tulevaisuutta ja tietää, että olemme kaikessa tukena hänelle.
Nyt kun lääke on helpottunut toisten seurassa olemista, poika itse on halunnut myös käydä ammattilaisen kanssa juttelemassa asioistaan.

Vanhempana on jäänyt katkera tunne sitä, että kukaan ei ottanut todesta huolia joita toimme esille. Oppimisvaikeuksiin tuijotettiin liian sokeasti. Tuntuu ikävältä, että pojan yläkoulu meni aivan penkin alle ja etenkin se, miten raskasta se kaikki hänelle oli.

Toivoisin kaikille voimia ja sitkeyttä vaatia itselleen ja lähimmilleen apua. Lääkärit näkevät ihmistä vain pienen hetken kerrallaan, jotenka sen pohjalta tulee vääriä päätelmiä. Mikä kamalinta, ihmisen kärsimys jatkuu ja pahenee.

Noire, tosi hyvä, että uskaltauduit avautumaan koulupsykologille! Miten niin tämä tapahtui "vasta nyt"?? Jotkut jännittäjät häpeävät pulmiaan siinä määrin, etteivät koskaan hae apua. Miksi psykologi olisi kummeksunut pulmiasi?? Hän on työssään nähnyt monenlaisia ihmisiä, varmasti myös sosiaalisista peloista kärsiviä.

Someone38, minullekin on kertynyt jonkin verran ikäviä kokemuksia opettajista ja muista ihmisistä. Olen läpi vuosien saanut kuulla, miten hiljainen olenkaan. Kun saa tarpeeksi arvostelua osakseen, ei ehkä uskallakaan ottaa kontaktia toisiin vaan vetäytyy. Tosin arvostelemalla meitä, joilla on sosiaalista jännitystä, toiset paljastavat oman ymmärtämättömyytensä. Onneksi itselläni on edes pari ihmistä, joita voi kutsua ystävikseni. Siihen nähden, että he eivät koe samoja tunteita kuin minä, he ymmärtävät minua yllättävän hyvin. Erilaisten kokemustemme takia en tunne voivani jakaa heidän kanssaan kaikkea. Kuitenkin he ovat empaattisia ja herkkiä. He ovat tarpeeksi syvällisiä ymmärtääkseen, että ihminen on muutakin kuin ulkokuori.

Hei!

Olen jo jonkin aikaa lukenut tätä viestiketjua ja rohkenenpa itsekin tänne nyt kirjoittaa.
Olen lähes kolmekymppinen ja kärsinyt vaihtelevasti jännittämisestä ja "kahvikuppineuroosista" jo lähes kymmenen vuotta. Lukion alkuaikana jännittäminen vaikutti hieman mm. ruokailutilanteisiin ja kaupassa ostoksia pakatessa saattoi ruveta koko keho tärisemään. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, etten asiaa sillon niin paljon murehtinut ja tilanne paranikin. Ammattikorkeaopinnot aloitettuani tilanne paheni sen verran, että jatkuvien esitelmien takia meinasin lopettaa koko koulun. Menin kuitenkin lääkäriin ja sain betasalpaajat, joiden avulla esitelmätkin sujuivat. Kouluruokalassa en tosin syönyt 1. vuoden jälkeen kertaakaan ja kahvitauot tutussa porukassa oli joskus tosi tuskallisia. Pystyin kuitenkin asian kanssa elämään ja sen joskus jopa unohtamaankin.

Tämän vuoden aikana tilanne jostain syystä on taas huonontunut. Ruokailutilanteen vaikeutuivat taas ja jännitin tätä jopa ystävien/läheisten seurassa. Seuraavaksi huomasin jännittäväni jopa bussiin menoa. Tunsin itseni tosi epäonnistuneeksi; minunhan pitäisi olla jo siinä iässä, että osaan asiani hoitaa! Murehdin asiaa niin, ettei maailmaani muuta mahtunutkaan ja saatoin itkeskellä jopa töissä. Yhtäkkiä olinkin sitten koko ajan hermostunut ja ahdistunut. Aamulla bussipysäkille meno jännitti, töissä tunsin itseni tosi säikyksi ja mieltäni kalvoi koko ajan tunne, että olen tehnyt jonkin virheen. Kaupassa käyminenkin tuntui yhtäkkiä mahdottomalta! Tunsin että en pysty asiaa enää sivuuttamaan ja "unohtamaan" niin kuin aiemmin oli käynyt. Osittain tämänkin palstan rohkaisemana hakeuduin lääkäriin, joka määräsi minulle Cipralexin. Muutaman päivän olen jo pientä annosta ottanut ja olo helpottui melkein heti. Tunnen olevani melko huoleton ja olen saanut kommentteja, että olen hyväntuulisempi. Jännittävät tilanteet vaatii kuitenkin vielä ennakkomiettimistä ja hermostuttavat hieman. Toisaalta olen tyytyväinen, että pientä jännittyneisyyttä edelleen on, enhän muuten olisi minä itse😐 Jostain syystä nyt tuntuu, etten "ansaitse" tätä, ettei pelkoni ollut tarpeeksi voimakasta tämmöisen lääkekuurin saamiseen. Jos olen jo näin pienellä annoksella omasta mielestänikin hyväntuulisempi niin menenkö "hukkaan"? Ja mitä sitten kun lääkitys lopetetaan? Onko kenellekkään muulle tullut syyllinen olo lääkityksen takia?

Itselläni on käytössä lääkitys jo monen vuoden ajalta. Niistä on ollut apua, mutta myös haittaa. Tällä hetkellä menee Serdolect. Se vaikuttaa tehokkaalta lääkkeeltä. Alkuoireina oli lihasjäykkyyttää mm. Nyt on ollut ajoittain nuhaisuutta ja kaikkein kiusallisin on huimaus. Uskon sen vahvasti johtuvan lääkkeestä! Perustelut: itse olen käyttänyt lääkkeitä monta vuotta, on aina jännittänyt välillä hirveästi, mutta ikinä ei ole ollut huimausta - paitsi tämän lääkkeen vuoden käytön jälkeen, kun määrää nostettiin. Sitten on myös muitakin oireita. Mutta typerintä tässä on se, etteivät hoitohenkilökunta hyvillä puheillaan myönnä sitä, vaikkakin olen eri mieltä asiasta.

Välillä tunnen itseni epäaidoksi, eli en tunne olevani sillä hetkellä siinä missä olen. Sairautta varmasti taas on se, että olen välillä rasittuneempi, jos vaikka on tällainen esitelmä, joka oli tänään ja johon en mennyt perustelluin syin. Jännitin lähes viikon sitä kovasti. Itse en voi käyttää varsinaisia oikeita alituisia jännityslääkkeitä. Itselläni on sairaus, joka on hieman monimutkaisempi, ja sen takia siihen pitää suhtautua erilailla. En toki halua vähätellä toisia jännittäjiä, mutta toin vain esille, että itse en ole tavallinen kova jännittäjä.

Hei taas pitkästä aikaa. En ole oikein jaksanut tulla tänne kirjoittelemaan, vaikka asiaa olisikin ollut.

Kiitos eläväinen viestistäsi. Luultavasti se on niin, että vaadin itseltäni liikaa. On tosiaan vaikeaa luottaa itseeni. Ennen tilanne oli vielä pahempi, kun suorastaan halveksuin itseäni ja ajattelin, etteihän kukaan minuun haluaisi edes tutustua, kun olen niin tylsä.

Se on kyllä aivan ihana tunne, kun huomaa, että nauttii ihmisten seurasta. 🙂

Minulla oli tässä tällä viikolla yksi esiintymistilanne. En ollut jaksanut valmistella sitä esitystä ja tiesin, että siinä "estradilla" se jännitys vasta iskee. (Jostain syystä en muiden kiireiden vuoksi jaksanut jännittää tuota niin paljoa etukäteen ja olihan mulla ollut ihan positiivisia esiintymiskokemuksia tässä lähiaikoina). Noh, päätin sitten kuitenkin vähän fuskata ja otin rauhoittavan lääkkeen ennen esitystä. Esitys meni hyvin. Lääke auttoi, vaikka siitä tulikin hieman huono omatunto. Olisi pitänyt valmistella esitelmäni paremmin, ettei olisi tarvinnut turvautua lääkkeeseen. Mutta kai minä sain tehdä niin..

Äh, muutenkin tuntuu välillä, että pidän liian korkeaa rimaa itselleni. En aina osaa antaa itselleni anteeksi. Onneksi se on parantumaan päin. Olen huomannut, ettei kukaan ole täydellinen, miksi minunkaan pitäisi?

Ainiin, tässä viime viikolla tuntematon ihminen kysyi multa reittiä. Kerrankin en mennyt paniikkiin vaan neuvoin ja oikein "innokkaasti". 😀

Tässä pari viestiä taaksepäin oli noista lääkkeistä puhetta. Itsekin lääkkeidenottamisen alussa olin vähän empiväinen. Olen kuitenkin ymmärtänyt tämän asian niin, ettei elämä(ni) pelkojen, jännityksen ja muun kauhun vallassa ole elämisen arvoista ollenkaan. Ansaitsen sen, ettei tarvitse pelätä. Kovasti tietysti mietin omaa persoonaani, millainen todella olen. Millainen olisin jos voisin olla sellainen kuin haluan? Ehkä lääkkeet ja terapia antaa mulle voimaa olla juuri sellainen. 😉

Joulutunnelmaa toivotellen, 🙂🌻

Oliivi, tottahan toki ansaitset kaiken tarvitsemasi avun! Tiedän hyvin, että jännitys voi häiritä elämää. Ongelmasi ovat aivan yhtä tärkeitä kuin meidän muidenkin. Hienoa todella, että olet pystynyt jatkamaan normaalielämää. Pahimmillaan sosiaalinen jännitys eristää kaikesta, ja siitä luonnollisesti seuraa lisää yksinäisyyttä. Tunnetko saavasi myös lähipiiristäsi tukea?

Maa, tunnistan itsessänikin pelon virheitä kohtaan. Työpäivieni aikana saatan miettiä, olenko huomaamattani tehnyt jonkin virheen. Tällaiset mietteeni aiheuttavat stressiä! Kuitenkaan virheitä ei pidä pelätä, vaan niistä voi ottaa opikseen. Mehän olemme nuoria, ja kehittyä voi aina!

Kirjoitittekin vähän aikaa sitten lääkkeistä. Kun on tarpeeksi kauan kärsinyt jännityksestä, voi ajatus elämästä ilman sitä tuntua lähes pelottavalta. Ajattelisin kuitenkin, että kova jännitys saattaa estää meitä rentoutumasta ja olemasta omia itsejämme. Silloin toiset eivät opi tuntemaan todellista luonnettamme! Siksi jos lääkkeet lievittävät jännitystä, on niiden käyttö hyvä juttu.

Hyvää alkanutta vuotta!

Olen pitänyt hiljaiseloa tämän palstan (keskustelun) suhteen, kuten näköjään moni muukin.

Terapiassa käyn kaksi kertaa viikossa. Siellä on ihan kiva jutustella. Jotenkin tuntuu, että siellä on tässä vaiheessa vielä paljon pelkkää yksinpuhelua. Minä puhun ja terapeutti kuuntelee. Olen myös huomannut ärsyttäviä piirteitä terapeutissa. Hän on aika vanhanaikainen esim. alkoholin käytön suhteen. Nyt ei tehnyt itse mieli edes kertoa viikonloppuisesta baari-illasta. 😳

Mulla on nyt koulussa meneillään yksi seminaarijuttu. Tekisi mieli kertoa sille ohjaajalle, että kärsin tällaisista peloista. En tiedä mitä tästä hyötyisin. Jotenkin haluaisin kertoa. Mitä olette mieltä?

Joo, hyvää alkanutta vuotta 2010 teille kaikille!

Kiva kuulla sinustakin, Maa, pitkästä aikaa! 🙂 Ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, jos avaudut ohjaajallesi. Mitä useammalle LUOTETTAVALLE ihmiselle kerrot peloistasi, sitä enemmän tukea saat! Kunpa voisit unohtaa ajatuksen siitä, että toiset arvioivat sinua kielteisesti seminaarissa! Toisetkin voivat jännittää omaa suoritustaan.