Someone38, minun mielestäni on hienoa, että sairaudestasi ja ahdistuksestasi huolimatta pystyt opiskelemaan! Jos ne vaikuttavat jotenkin käytökseesi, niin onhan toisten niistä hyvä tietää. Mitä vähemmän toista tuntee, niin sitä vaikeampi häntä on ymmärtää. Tsemppiä opintoihisi! Hienoa, että et ole luovuttanut. 🙂👍

Eläväinen kirjoitti 14.10.2009 11:19

Someone38, minun mielestäni on hienoa, että sairaudestasi ja ahdistuksestasi huolimatta pystyt opiskelemaan! Jos ne vaikuttavat jotenkin käytökseesi, niin onhan toisten niistä hyvä tietää. Mitä vähemmän toista tuntee, niin sitä vaikeampi häntä on ymmärtää. Tsemppiä opintoihisi! Hienoa, että et ole luovuttanut. 🙂👍

Kiitos, helppoa ei ole ollut kylläkään. Eli, tarkoitatko, että voisin jollekin kertoa sairaudestani tuossa koulussa? Esimerkiksi joku luotettava ja asiallinen luokkatoveri tai sitten opettaja? Olen täysin samaa mieltä kanssa, jos toinen/toiset eivät tiedä mikä on ongelma ja onkaan sellaista, niin on vaikeampi ymmärtää toista. Olen miettinyt jonkusen kerran, jos kertoisin tilanteestani, mutta on jotkut terapeutit ovat suositelleet olla kertomatta. Kaikkiin ei voi luottaa ja kaikki eivät välttämättä ymmärrä tätä sairautta. Aikuinenkin ihminen voi olla hyvin hankala.

Heips, kuulumisia täältäkin taas vaihteeksi.

Elämä on ollut helpompaa kuin vuosiin. Olen ehkä pakostakin joutunut ihmisten kanssa kursseilla enemmän tekemisiin. Lisäksi käyn vapaa-ajallakin yhdessä ryhmässä, jossa pääsen kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan heidän kanssaan. Minun on ollut lähiaikoina helpompi ja helpompi puhua muille. Olen nykyään jopa innokas kertomaan mielipiteeni. Koulussakin uskallan viitata.

Olen saanut uutta varmuutta esiintymiseen kurssilla jolla on ollut pakko esiintyä. En olisi ennen uskonut, että musta voi tuntua tältä. Pienellä hiomisella tulen vielä timantiksi. 🙂

Mä en pelkää muiden asenteita (tai siis nyt ainakin tuntuu siltä). Minä olen jännitykseni kanssa ihan yhtä arvokas kuin muutkin, ellen jopa arvokkaampi! Jos joku nauraisi mun jännitykselle, se tyhmä ihminen. Muutenkin mua ärsyttää nykyään erityisen paljon ihmiset, jotka jyrää puheellaan meidät vähän aremmat. Meilläkin on sanottavaa, saisivat välillä hiljentyä kuuntelemaan!

Ei meillä jännittäjillä ole mitään syytä hävetä. Me ollaan usein empaattisempia ja järkevämpiä kuin suulaat ihmiset, jotka puhuu (=huutaa) lämpimikseen.

Maa, olet ollut vahva, kun olet käynyt noita aika ajoin ahdistaviakin kursseja! Hienoa, että olet saanut niistä apua! Minulle apua on ollut kaupallisesta koulutuksestani. Mietin aluksi, pystyisinkö laisinkaan käymään kouluani loppuun. Tärkeä syy tähän oli se, että minulla oli aiempaa enemmän esityksiä ja että ahdistuin niistä. Tiesin kuitenkin, että minun olisi tarpeen totuttautua esilläoloon. Vähitellen esitelmien pito ahdisti vähemmän ja vähemmän. Tänä päivänä teen asiakaspalvelutyötä ja voin sanoa pitäväni työstäni edes vähän. Olen yhä melkoinen jännittäjä, mutta olen mennyt elämässäni eteenpäin.

Someone38, kaikki ihmiset eivät tosiaan ansaitse luottamustasi. Kunpa vain osaisit suhtautua itseesi myönteisemmin! Ahdistuksesi ei ole sinun vikasi eikä tee sinusta muita huonompaa. Tiedätkö, että todelliset ystävät eivät tuomitse ulkonäön perusteella?

Maa kirjoitti 15.10.2009 8:10

Heips, kuulumisia täältäkin taas vaihteeksi.

Elämä on ollut helpompaa kuin vuosiin. Olen ehkä pakostakin joutunut ihmisten kanssa kursseilla enemmän tekemisiin. Lisäksi käyn vapaa-ajallakin yhdessä ryhmässä, jossa pääsen kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan heidän kanssaan. Minun on ollut lähiaikoina helpompi ja helpompi puhua muille. Olen nykyään jopa innokas kertomaan mielipiteeni. Koulussakin uskallan viitata.

Olen saanut uutta varmuutta esiintymiseen kurssilla jolla on ollut pakko esiintyä. En olisi ennen uskonut, että musta voi tuntua tältä. Pienellä hiomisella tulen vielä timantiksi. 🙂

Mä en pelkää muiden asenteita (tai siis nyt ainakin tuntuu siltä). Minä olen jännitykseni kanssa ihan yhtä arvokas kuin muutkin, ellen jopa arvokkaampi! Jos joku nauraisi mun jännitykselle, se tyhmä ihminen. Muutenkin mua ärsyttää nykyään erityisen paljon ihmiset, jotka jyrää puheellaan meidät vähän aremmat. Meilläkin on sanottavaa, saisivat välillä hiljentyä kuuntelemaan!

Ei meillä jännittäjillä ole mitään syytä hävetä. Me ollaan usein empaattisempia ja järkevämpiä kuin suulaat ihmiset, jotka puhuu (=huutaa) lämpimikseen.

Olen samaa mieltä, jännittäjät ovat monesti empaattisempia ja järkevämpiä kuin yli-sosiaalliset, jos sillä nimellä voi heitä kutsua. Itse inhoan kaiken näköistä virnuilua ja suurta jopa ylimieliseltä tuntuvaa itsevarmuutta. Silloin itseäni alkaa usein jännittämään. Ja sekin, jos joku tai toinen nauraa etenkin minulle, sellaisenkin tapauksen olen nähnyt tässä menneenä kk:lla. Huomenna on tärkeä ja vaikea päivä minulle opiskeluissa. Viimeksi, kun oli samanlainen kerta, niin itselläni oli hyvin ahdistavaa olla muiden joukossa. Olisi mielenkiintoista tietää, jännittikö muita niin paljoa - tuskin ei kaikkia. Huominen päivä huolestaa - saa nähdä miten käy. Toivottavasti en olisi kovin raato sen jälkeen.

Hyvä maa! 🙂 Asenne oikea. Minullakin on ollut täällä keskustelupalstalla vähän hiljaista, kun on mennyt ihan ok. Samanlaisia rohkaistumisen tuntemuksia siis minullakin on ollut 🙂 uskallan viitata, puhua, keskustella, väitellä, elää hetkessä jne 🙂

Someone38, älä vertaa itseäsi tovereihisi, sillä sinä olet SINÄ omine kokemuksinesi! Helpommin sanottu kuin tehty, mutta elämä on oppimista. Miksi häpeät sitä, että joku toinen on tehnyt pilaa kustannuksellasi? Ei ole sinun vikasi, jos hän ei ole ollut sovussa itsensä kanssa ja jos HÄN on loukannut muita! Et ole tehnyt mitään väärää. 🙂

Eläväinen kirjoitti 16.10.2009 10:59

Someone38, älä vertaa itseäsi tovereihisi, sillä sinä olet SINÄ omine kokemuksinesi! Helpommin sanottu kuin tehty, mutta elämä on oppimista. Miksi häpeät sitä, että joku toinen on tehnyt pilaa kustannuksellasi? Ei ole sinun vikasi, jos hän ei ole ollut sovussa itsensä kanssa ja jos HÄN on loukannut muita! Et ole tehnyt mitään väärää. 🙂

Toivottavasti olet oikeassa. Elämä on toisinaan vaikeaa ja hankalaa. Toisesta en tiedä, onko sovussa itsensä kanssa, mutta itselläni on välillä sen verran omia ongelmia, että niiden korjaaminen vie energiaa. On välillä todella vaikea olla maltillinen ja rauhallinen. Sen tiedän, että itselläni on hyvä ja puhdas omatunto. Toisten käytös toisinaan ahdistaa.

Someone38, en itsekään ole sovussa itseni kanssa. Asiaa vaikeuttaa se, että yhä uudelleen saan kokea, että minua ei ymmärretä...

Olen ollut työelämässä reilun vuoden. Tunsin päässeeni elämässäni eteenpäin, kunnes vähän aikaa sitten tuli takaisku. Sain tietää, että "työtoverini" olivat valittaneet esimiehelleni, että minun pitäisi katsoa silmiin. Teen keikkaa, joten minulle ei yleensä suoraa palautetta annetakaan. Kunpa "työtoverini" olisivat puhuneet asiasta ennemmin minulle, ehkä olisin uskaltautunut kertomaan pulman todellisen syyn. Mitä enemmän asioista puhutaan, sitä vähemmän tapahtuu väärinymmärryksiä. En ole ylimielinen, usein olen vain ollut niin lukossa, että en ole pystynyt katsekontaktiin, vaikka olisin halunnut. Toisaalta harmittaa, miksi ei riitä, että olen tunnollinen työntekijä. Mietin, miksi meidän on niin vaikea hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme. Miksi muodostamme toisistamme negatiivisia mielipiteitä, vaikka emme edes tuntisi toisiamme?

Eläväinen, ikävää että työpaikallasi kävi noin. Se on vaan hassua, että ihmisillä on näitä "kirjoittamattomia" sääntöjä, että silmiin pitää katsoa puhuessa yms. Se ei ole aina helppoa katsoa silmiin. Muistan itse, miten olin 18-vuotiaana aivan paniikissa yhdessä työhönottotilanteessa. Pomo katsoi minua niin syvälle silmiin, että tuntui aivan kuin hän voisi nähdä minun läpi. Se tuntui jopa tungettelevalta. Koska arastelin hänen syvää tuijotustaan, pomo päätti sitten vielä hankaloittaa tilannettani päästämällä suustaan "Ai, taidat olla vähän ujo!" 😳

Tiedän itse nyt miltä se tuntuu, kun joku ei katso silmiin. Se tuntuu epäkohteliaalta, loukkaavalta, siltä ettei se toinen ole läsnä, etten minä tai minun sanomiseni merkitse hänelle mitään. Yritän rohkaista sinua ja kaikkia katsomaan silmiin, vaikka se vaikeaa onkin. Ei tarvitse sitä paitsi sanoa sitten asioita niin paljon, koska viesti menee perille katseen avulla, luulisin. 😉

Sitten omaa napaa: Sain eilen myönteisen päätöksen kelalta. Terapiaa vuodeksi. En ole kyllä niin tyytyväinen kuin voisin olla. Syy on se, että aion kuitenkin vaihtaakin tuota terapeuttia. Nyt en ole jaksanut kuitenkaan hoidella näitä käytännönasioita ja uuteen terapeuttiin tutustuminen on vielä edessä. Voi huoh.

Mietin näitä muitakin käytännönjärjestelyitä. Harmittaa, kun on niin paljon opiskeluita yms. sitten vielä terapiakin nappaa ison palan vapaa-ajasta. Miten minä selviän tästä elämän palapelistä? Ajankäyttöä pitäisi opetella.

Minulla toisten ihmisten silmiin katsominen ei ole tuottanut aivan hirveitä vaikeuksia, mutta ennen oli sellaista, että pitempään katsominen tuotti vaikeuksia. Tuli kahvikuppi-neuroosi, eli pää tärisi inhottavasti ja pelkäsin, että muut näkevät sen. No, sittemmin olen tutkimisen ja terapeuteiltani kyselyjen perusteella tullut tulokseen, että aika harva näkee minusta mm. jännitysoireita. Toivon Eläväinen, että pystyt ratkaisemaan tuon ongelmasi. 🙂
Itselläni on tullut ongelmaksi erikoinen ahdistuskohtaus. Hoitopaikasta ovat sen sanoneet olevan jonkinlainen hyperventilaatiota. Eli tulee jonkinlainen raskaammin hengittämiskohtaus ja sitten erilaisia aistiharhoja. Siihen ei kuole, mutta haittaa ja on kivualinen oire. Onko kenellekään muulla samanlaista??

Heippa!

Kirjottelin nuorten puolelle jo peloistani mutta täällä on ilmeisesti enemmän kohtalotovereita🙂

Olen jo vuosia kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja luulin jo selättäneeni sen...kunnes aloitin vuoden tauon jälkeen opinnot ammattikorkeassa. Jännitän kauheasti uusissa tilanteissa, kun luokassa pitää puhua ja olla vieraiden ihmisten keskellä. Alkujännitys meni nopeasti ohi, ja pystynkin olemaan rennoissa tilanteissa hyvin ihmisten kanssa vaikka ujo ja hiljanen oonkin. Eniten mieltä painaa ns. kahvikuppineuroosi, koulun ruokalassa eikä vastaavissa voi syödä ilman tärinää ja paniikkia.

Kahvikuppineuroosi tuli kuvoihin yläasteella, joskin lievänä..ja pahentui sitten lukiossa. Viime vuonna pääsin siitä jotenkin eroon, mutta nyt se tuli takas entistä pahempana. Masennuskin alkaa saada otetta, tuntuu vaan niin hirveeltä olla tällanen friikki! Miten mä ikinä pääsen tästä eroon? Humalatila ja vahvat rauhottavat tietty toimii, mutta jotenkin ei huvita ajatus olla aina lääkkeissä...:/

Noire, tosi kiva, että päädyit kirjoittamaan tänne! Hienoa myös, että olet pysynyt kiinni normaaliarjessa! Itse pystyn olemaan koulussa kahvitauolla muiden kanssa, mutta työpäivieni tauot haluaisin aina pitää yksin. Työssäni tapaan jatkuvasti uusia "työtovereita" - jo ennen kuin olen ehtinyt tottua edellisiin. Miksi et halua paljastaa edes kavereillesi syytä siihen, että välttelet koulun ruokailuja? Jos he tosiaan ovat ystäviä, niin eivät he sinua sen vuoksi hylkäisi. Olet TÄYSIJÄRKINEN, ja siksi koetkin pelkosi liioitelluksi.

Hei.

Tämä syksy alkoi niin hyvin. Ja nyt, pienen loman jälkeen huomasin taas koulussa ajautuvani vanhoihin kaavoihin. Kuinka helppo onkaan vältellä ihmisiä ja sosiaalisuutta? En tajua mikä tässä taas on. En pidä muutoksista. Heti, kun jouduin uusille kursseille ja eri ihmisten pariin, tilanne on taas ikävä. Ei nyt varsinaista paniikkia tule, mutta melkein.

Sain muuten kelalta terapiapäätöksen ja tapasin myös tulevan terapeuttini (eri ihminen kuin jolla aiemmin kävin. Kova sitoutuminen on edessä. Kaksi kertaa viikossa. Mietin miten tämä muuttaa mua sitten ihmisenä? Terapeutti oli sitä mieltä, että ihminen eheytyy ja tuntee itsensä paremmin sitten.

Jännää. Mielenkiinnolla odottelen mitä tapahtuu. Pitäisi varmaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen, että tiedän mihin panostan tässä. En tosiaan voi revetä moneen suuntaan tässä, kun terapiakin vie oman aikansa.

Maa kirjoitti 7.11.2009 21:50

Hei.

Tämä syksy alkoi niin hyvin. Ja nyt, pienen loman jälkeen huomasin taas koulussa ajautuvani vanhoihin kaavoihin. Kuinka helppo onkaan vältellä ihmisiä ja sosiaalisuutta? En tajua mikä tässä taas on. En pidä muutoksista. Heti, kun jouduin uusille kursseille ja eri ihmisten pariin, tilanne on taas ikävä. Ei nyt varsinaista paniikkia tule, mutta melkein.

Sain muuten kelalta terapiapäätöksen ja tapasin myös tulevan terapeuttini (eri ihminen kuin jolla aiemmin kävin. Kova sitoutuminen on edessä. Kaksi kertaa viikossa. Mietin miten tämä muuttaa mua sitten ihmisenä? Terapeutti oli sitä mieltä, että ihminen eheytyy ja tuntee itsensä paremmin sitten.

Jännää. Mielenkiinnolla odottelen mitä tapahtuu. Pitäisi varmaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen, että tiedän mihin panostan tässä. En tosiaan voi revetä moneen suuntaan tässä, kun terapiakin vie oman aikansa.

Maa, voin hyvin ymmärtää tunteesi! Taidat olla turvallisuushakuinen kuten minäkin; olet rentoutunein tutussa ympäristössä tuttujen ihmisten seurassa. Kunpa pystyisit hyväksymään itsessäsi sen, että tarvitset hiukan aikaa tottua uusiin ihmisiin! Mikä sinua auttoi sopeutumaan edelliseen ryhmääsi?

On hyvä, että kuuntelet itseäsi ja tunteitasi. Minusta tuntuu, että kaikkialla on ihmisiä, joilla on niin kiire, etteivät ehdi ajatella. Samalla he eivät ehkä näe, missä heidän tai heidän läheistensä rajat kulkevat. Tuntuuko sinusta, että elämäsi olisi jatkuvaa suorittamista? Pystytkö keskittymään yhteen asiaan kerrallaan sen sijaan, että murehtisit aikataulusi kiireellisyyttä?