Heipsan! Kuulumisia multakin pitkästä aikaa. Kesä on takana. Syksy käsillä. Koulukin alkoi juuri. On vähän helpompaa, ei pelota ihan niin paljon kuin aiemmin, mutta tarkkailen silti itseäni liikaa.

Oman alani puolesta olisin kiinnostunut hakeutumaan tietyille "kursseille", mutten usko, että henkiset rahkeeni riittävät. Se harmittaa. Täytyy nyt itse pistää terapiahakemukseen vauhtia. En ole jaksanut sitä käytännönpuolta hoitaa.

Mietin nyt kovasti viime syksyä. Viime syksynähän aloin hahmottaa tätä ongelmaa ja etsiydyin vertaisryhmää. Taisin kuitenkin jotenkin entistä enemmän eristäytyä omista opiskelutovereista tuolloin, koska velloin vain omissa asioissani.

Olen huomannut, että tavallaan kuitenkin nautin ihmisten seurassa olemisesta. Miksi sitten olen niin "huono" siinä ja saan tuntea itseni usein ulkopuoliseksi?

terppa, sairaanhoitaja voi keskustella tilanteestasi syvällisemmin ja hänellä on varmasti enemmän aikaa juuri sinulle. Sairaanhoitaja voi tehdä masennustestejä yms. Mene vaan reippaasti sinne vastaanotolle, mukavia ihmisiä nämä hoitajat yleensä. 🙂

Minä uskon, että juuri ne kurssit, jotka vähääkään kiinnostavat tai kiehtovat, ovat ne oikeat. Mutta on myös helppoa kiertää ne, koska ne sisältävät haasteita😉 Ihmissuhdeammatissa ei kuitenkaan tule vastaan mitään, mikä ei kiinnostavuudessaan päihittäisi vaativuuden, mennentullen. Kaikki eivät ole päässeet siihen kouluun, jossa sinä opiskelet, mutta sinä olet ja kaikki kurssit ovat sinun ulottuvillasi. Sano vain itsellesi että kyllä pystyt.

Mitä se tarkoittaa, kun sanot että olet huono ihmisten kanssa olemisessa? Yksi asia on takuuvarma opettaja: tanssikurssi. Se on niin hyvä juttu, kun joutuu olemaan lähellä monia ihmisiä ja punnitsemaan omia ajatuksiaan siitä. Oppii olemaan luonteva ja iloitsemaan toisesta ja yhdessä tekemisestä. Oppii ilkikurisuutta. Jos vain haluaa nähdä asian niin. Voihan ajatella sitenkin, että tuo toinen vaan lääppii ja läähättää ja komentelee. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, jos omat ajatukseni ovat viattomat ja puhtoiset😀 ja innostuneet.

No itse asiassa kyse ei ole kursseista, vaan työharjotteluista. Voivat sisältää sellaisia rankkoja juttuja, joihin minulla ei nyt riitä voimavarat. Olen itsekin sen verran kovilla tämän oman juttuni kanssa ja minulla on tähän päälle vielä psyykkisesti sairas omainen. Ihan kaikkea en minäkään jaksa. Ehkä sitten, kun olen itsekin vähän eheämpi.

Olen huono tulemaan juttuun monen ihmisen kanssa. Kahden kesken vielä menee, mutta heti jos on kyse ryhmästä, jään helposti syrjään. Muutenkin mun on niin helppo jättäytyä syrjään. Ihmiset taitaa jo muistaa, että minä olen se, jolla ei aina ole sanottavaa. Menen helposti lukkoon! On niin vaikea tuoda itseään tykö. En ole yhtään sellainen "tunkeileva" ihminen, joka valloittaa heti toiset kavereikseen.

Voih, tämä syksy on muutenkin täynnä monenlaista haastetta. Huomaan, että noista lääkkeistä on vähän apua. En ole näiden haasteiden parissa niin kovilla, kun voisin olla. Silti on helppo mennä sitä tuttua kaavaa. Pääkoppa tahtoo muistuttaa "Muistithan jännittää?", "Ethän luule, että tämä on näin helppoa?", "Olet tässäkin huonompi kuin muut ja kaikki tietää sen.." 😝

Onneksi tämä lukuvuosi on silti alkanut jotenkin suhteessa helpommin kuin aikaisemmat opiskeluvuodet. Mottonani on: "Minä voin ja minä uskallan, kaikesta huolimatta."

Anteeksi jos kuulostin inhottavan besserwisseriltä. Olet oikeassa siinä, että vain sinä tiedät oman jaksamisesi rajat. Mutta joskus tulevaisuudessa noista mielenkiinnon pilkahduksista saattaa tulla sinulle tärkeitä johtolankoja elämän valinnoissa. Halusinkin vain sanoa, että ethän unohda kuunnella itseäsi🙂🌻.

Ihana tuo sinun mottosi. Minulla on vähän samanlainen tiivistetyssä muodossa:
"Shit happens". Se helpottaa🙂

assiina, minä tarvitsen kyllä välillä vähän tsemppaustakin. Ihan hyvä vaan jos joku vähän kyseenalaistaakin tätä mun epäilyäni.

Ihan järjettömän työntäyteinen syksy! Paljon esiintymistä yms. Mulla on sellainen pieni paniikki koulussa melkein jatkuvasti päällä. 😀 Mutta tuskin olen ainoa. Täytyy vaan oppia relaamaan, ainakin vapaa-ajalla sitten. Toivottavasti onnistun nyt näillä kursseilla saamaan uusia ystäviä. 🙂

Välillä tämä on kyllä yhtä tarpomista, mutta kai tästä elämästä selviytyy?

Maa, se, kuinka kirjoitit työharjoittelujesi ahdistavuudesta, toi mieleeni kevätlukukauden 2008 harjoitteluni. Olin työharjoittelussa isossa tilitoimistossa ja siellä jatkuvasti ahdistunut. Pelkäsin kahvitaukoja, joina kahvihuone täyttyi työntekijöistä. Ahdistuin jo siitä, jos joku esitti minulle normaalin kysymyksen. Minun oli mahdoton katsoa toisia silmiin. Tunnen yhä oloni ahdistuneeksi ihmisryhmässä. Nykyisen työnkuvani takia saan usein viettää taukoni yksin. Se on minulle helpotus, kuitenkin kaipaan ja toivon läheisyyttä. Hankala yhtälö! Toivon sinulle paljon voimia kestää opiskelun ja muun elämän haasteet. Et ole yksin.

Onko muita, joille puhelinkeskustelut olisivat jonkinlainen kynnys? Kun puhun puhelimessa hyvän tutun kanssa, voisin keskustella pitkäänkin. Muutoin tilanne on täysin toinen. Virallisissa asioissa niin vastaaminen kuin soittaminenkin tuottavat vaikeuksia. Jos itse joudun soittamaan, saatan miettiä hyvinkin kauan, uskaltaako soittaa vaiko ei. Sitten koko puhelinkeskustelun ajan olen jännittynyt. Tämä johtuu varmaankin siitä, että tiedostan puhelinääneni huonoksi...

Hei eläväinen, kuulostaapa tutulta. Itse opiskelin muutama vuosi sitten eri alaa. Olin ko. alan työharjoittelussa. En silloin vielä ymmärtänyt, miksi olin niin paniikissa ihan tavallisissa tehtävissä. Se harjoittelu meni kohdaltani aivan penkin alle ja sain ohjaajilta neg. palautetta käytöksestäni. Olin jatkuvasti lukossa jne. Jouduin oikein erityiseksi silmätikuksi ja neg. palaute kasvoi jopa lopulta niin, että ihan perättömiäkin juttua ohjaajat kertoivat palautekeskustelussa. Myöhemmin tietysti hoksasin, etten olekaan ihan "terve". Vaihdoin kumminkin alaa tuon järkyttävän harjoittelun jälkeen.

Nyt olen "omalla alallani" ja tietysti pelkään, että ikävä kokemus toistuu. Olen toki innokas, mutten tiedä kestäisinkö vastaavaa rääkkiä tämän suhteen. Ne harjoittelut, joista nyt puhun sisältävät myös omanlaisia haasteita ihan "normaaleillekin" opiskelijoille. Mutta se tuo varmuutta, että tiedän tämän olevan oma alani ja ihmiset tällä alalla ovat armollisempia, toivottavasti. 🙂 Nyt tiedän myös, että voin jo aluksi kertoa mahd. ohjaajilleni tästä pelosta yms.

Minäkin inhoan puhelimessa asiointia (ihan kavereidenkin kanssa joskus). Jotenkin siihenkin vaan tottuu, kun tarpeeksi usein soittelee. Minua ainakin lohduttaa, ettei langan toisessa päässä oleva ihminen näe minua, emmekä välttämättä edes tapaa koskaan.

Tsemppiä vaan, kyllä se siitä. Asioiden hoitaminen puhelimella on huomattavasti nopeampaa kuin esim. maililla tai tapaamalla. Yleensä mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä helpompi sitä vihreää luuria on painaa. 🙂 Ajattelenkin aina "nyt tai ei koskaan!" aivan kuin koko elämä riippuisi siitä puhelusta.

ronja81 kirjoitti 6.5.2008 18:18

Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?

Hei!
Aikaisemmin minäkin kärsin sosiaalisten tilanteiden peloista, mutta olen päässyt niistä eroon iän myötä. Tietenkin asia on vaatinut harjoittelua ja itsensä hyväksymistä. aloin myös harrastaa liikuntaa ja joogaa, millä kompensoin tilannetta ja tavallaan sain pahat ajatukset kääntymään hyviksi. Lisäksi harrastan henkisiä asioita kuten kirjallisuutta, kulttuuria ja uskontoa. yritän nähdä asioista valoisammat puolet ja pidän yhteyttä vain niihin ihmisiin, joiden tiedän aidosti pitävän minusta ja jotka eivät koko ajan arvostele muita tai ole kateellisia. Näin olen rajoittanut myös sukulaisissa käyntiä. Sinulla on oikeus olla oma itsesi ja juuri sellainen kuin olet. Kun sen huomaat ja tajuat, myös sinun pelkosi vähenevät. Mene vain rohkeasti mukaan kaikkiin tapahtumiin ja ole ystävä niille jotka ovat sinun ystäviäsi. Unohda pelkosi! Hyvää jatkoa sinulle. Elämällä on sekä valoisat että nurjat puolensa eihän se muuten olisi elämää. Kaikilla meillä on oikeus elää ja olla täällä maan päällä.

Hei,

Kerronpa vähän omiakin kuulumisia pitkästä aikaa 🙂 Työntäyteinen syksy minullakin ja ainakin yksi esiintyminen olisi tiedossa, muut olen pystynyt välttämään.. Sain toissapäivänä tietää tuosta esiintymisestä ja olen jo nyt ihan paniikissa! En saa nukuttua ja mietin asiaa koko ajan vaikka esitykseen on melkein 2 kuukautta aikaa!! Minusta ei ole oikein että joudun kärsimään näistä peloista tuon kaksi kuukautta ja ajattelinkin ottaa yhteyttä kurssin opettajaan etten yksinkertaisesti pysty esiintymiseen tällä hetkellä. Olenhan aiemmin lopettanut koulun käynnin tuon takia ja nyt käyn terapiassa, paranemisprosessi on vasta alussa.

Ärsyttää ettei voi tehdä asioita niin kuin muut ihmiset ja aina pitää jännittää. Tai ei pitäis mutta jännittää silti ja ahdistaa.. vaikka miten ajattelen ettei ole mitään syytä niin eipä se auta. Mielestäni olen kuitenkin aika rohkea jos kerron ongelmasta opettajalle.. Tietenkin joku kurssikaveri kysyy milloin on mun esitys.. 😮

Mullakin on tuo maan mainitsema jatkuva paniikki päällä jo ihan muutenkin, ilman mitään esiintymisiä. Kun pääsen siitä eroon niin silloin voisi ehkä alkaa vasta harkita esiintymistä.. Nyt on vain liikaa jännittämistä tuossa opiskelussa ja koulun käynnissä sinänsä että se riittää mulle. Uskon että tiedän omat rajani ja aion toimia niiden mukaan.

Eläväinen, mulle puhelikeskustelut ovat kauheita, varsinkin jos täytyy itse soittaa jonnekin. Onneksi se on jo paljon helpottanut mutta en vieläkään voi soittaa jos joku kuulee.

Punanenä, kiitos ihanista sanoista! Minua ainakin lohdutti kovasti.🙂🌻

Minun tarinani: Minä, terve ihminen joka on elämänsä aikana ottanut ehkä pari kolme antibiootikuuria, otan tällä hetkellä masennus ja ahdistuslääkkeitä.
Työpaikka menee alta työskennellyt siellä yli 30v, saatiin onneksi apua työpaikan lääkärin kautta. Pitkään mietin menenkö psygologin puheille, no kerran pari voin käydä katsomassa mitä se on. Ensin sain 3 kertaa ajan, mutta nyt tulos on että ainakin 7 lisäkertaa on tulossa. Miten se näin meni,,työpaikan uusi hakeminen alkoi yhtäkkiä jännittää ihan hitosti?? olinhan ennenki hakenut töitä miksi nyt tälläinen olo..
Psyg. juttusilla juteltiin ja nyt käsitellään asioita jotka on 40v vanhoja mutta vaikuttaa minun työpaikka hakuun tulevaisuudessa. Jännittäminen on kovaa, kurssit on jäänyt kesken kun en ole saanut itseäni ylös sohvalta.
Juttelun lisäksi lääkäri kirjoitti cipralex ihan vaan puolikas alkuun ja beetasalpaajaa tarvittaessa, eli jos on joku meno mitä jännitän. Kova oli kynnys ottaa eka pillerin puolikas mutta en tahdo että elämän laatu on ihanpihalla.

Toivotan teille ihan kaikille tsemppiä ja parempaa huomista,
t.pirppa 48v 🙂🌻

Maa, harjoittelun ohjaajaksi ei pitäisikään kelpuuttaa ketä tahansa. Hänen pitäisi olla henkilö, jonka kanssa on helppo keskustella vaikeistakin asioista. Harjoittelussa kuuluukin antaa rakentavaa kritiikkiä, mutta se, miten palautetta annetaan, on hyvin tärkeää. Tärkeää olisi auttaa harjoittelijaa kehittymään, ei lannistaa häntä. Pelkoani puhelinkeskusteluja kohtaan voimisti juuri puolentoista vuoden takainen harjoitteluni. Minulle sanottiin, että puhun kuin lapsi ja että minun pitäisi mennä puheterapiaan! Minua siis kiellettiin puhumasta puhelimeen. Ehkä jännitykseni muutti puhettanikin. Teen toisaalla asiakaspalvelua, eikä työnantajani ole huomauttanut kertaakaan puhetavastani. Kuitenkin puhelimessa puhuminen on yhä kynnys minulle.

Hienoa, että tunnet olevasi omalla alallasi ja että pystyt katsomaan elämässäsi eteenpäin. Toivon sinulle korvaavia kokemuksia. Siitä tosiaankin on apua, että jännityksestään uskaltaa puhua myös muille. Silloin ei enää tarvitse pelätä jännityksensä paljastumista, saa kannustusta ja huomaa muidenkin jännittävän. Joskus ymmärrystä voi löytää sieltä, mistä sitä ei uskoisi saavansa. Työnantajani on varma, rauhallinen ja ulospäin suuntautunut nainen. Kun paljastin hänelle työelämässä ilmenevästä jännityksestäni, hän oli kuitenkin yllättävän ymmärtäväinen ja rohkaiseva...

Lumikki3, kiitos vastauksestasi! Mitä opiskeluusi tulee, niin kurssitoverisi tuskin ovat niin lapsellisia, että tekisivät pilaa jännityksestäsi. Jos tekisivät, niin vika mielestäni olisi heissä, ei sinussa. Aikuisuutta on myös kyky empatiaan. Todellakin olet rohkea, jos kerrot opettajallesi jännittäväsi. Tiedän, että kipeistä asioista ei ole helppo puhua. Ne voivat herättää häpeän tunteita mutta aivan syyttä. Mieleni tekisi ehdottaa sinulle Ben Furmanin teosta Perhosia vatsassa. Se voisi auttaa sinua suhtautumaan pelkoihisi. Toivon todella, ettei kova jännityksesi estäisi sinua toimimasta tulevaisuutesi hyväksi. Paljon, paljon tsemppiä opintoihisi ja muuhun elämääsi!

Pirppa48, voimia kestää työpaikan menetys ja masennus! Kunpa pystyisit myöntämään, että et ole muita huonompi.

En ole lukenut tätä ketjua, mutta päätin vastata otsikkoon, koska se koskee myös minuakin.

Olen ollut aina heikko sosiaallisissa tilanteissa. Ryhmissä olo tuottaa vaikeuksia edelleen ja on ollut jokunen kerta, jotka ovat olleet todella vaikeita minulle. Olin sen kerran jälkeen hyvin ahdistunut, väsynyt ja jännittynyt. Varmasti oli naama jotenkin punertava, mutta sitä en tiedä näkivätkö muut. Jos on luottamista terapeutteihini, niin ei näkynyt. Olen ollut yhdessä terapiaharjoitusryhmässä, jonka mukaan olen ihan normaali, vaikkakaan en ihan usko sitä.

Entä aikuiset. Ainoa ehkä yksi asia, johon he alentuvat ehkä, on olevinaan olo. Tämä on tietysti ajatuksiani, mutta uskon aikuisten ihmisten kykenevän tuohon. Itse reagoin aika voimakkaasta toisen käytökseen: onko energinen jne. Se varmasti vaikuttaa siihen, etten viihdy sosiaallisissa tilanteissa kovin hyvin.

Heippa Someone38,

tervetuloa tänne joukkoon!! Tunnet olevasi ainut, joka kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta. Ei asia kuitenkaan niin ole, siitä on osoituksena tämä viestiketjukin.

Sinulta tuntuu menevän valtavasti energiaa sen pelkäämiseen, että ahdistuksesi välittyisi muillekin? Mitä niin hävettävää tunteissasi on? Jokaisella meistä on pelkonsa, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Sosiaalinen ahdistuksesi ei myöskään tarkoita, että et pitäisi toisista ihmisistä. Mitä kamalaa voisi tapahtua, jos jännityksesi paljastuisi muille? Älä pelkää; vain kylmä ja kova ihminen voisi tehdä pilaa ahdistuksestasi.

Joskus jotkut aikuiset ehkä ovatkin "olevinaan", mutta en usko, että kyse on alentumisesta. Itse jos kohtaisin kovin ujon ihmisen, en tekisi hänen arkuudestaan numeroa vaan kohtelisin häntä reilusti. Jännitimmepä tai emme, niin kaikki me olemme ihmisiä ja haluamme itseämme kohdeltavan arvokkaasti. Sitä paitsi meitä jännittäjiä on paljon - jopa aikuisten keskuudessa.

Eläväinen kirjoitti 13.10.2009 13:32

Heippa Someone38,

tervetuloa tänne joukkoon!! Tunnet olevasi ainut, joka kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta. Ei asia kuitenkaan niin ole, siitä on osoituksena tämä viestiketjukin.

Sinulta tuntuu menevän valtavasti energiaa sen pelkäämiseen, että ahdistuksesi välittyisi muillekin? Mitä niin hävettävää tunteissasi on? Jokaisella meistä on pelkonsa, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Sosiaalinen ahdistuksesi ei myöskään tarkoita, että et pitäisi toisista ihmisistä. Mitä kamalaa voisi tapahtua, jos jännityksesi paljastuisi muille? Älä pelkää; vain kylmä ja kova ihminen voisi tehdä pilaa ahdistuksestasi.

Joskus jotkut aikuiset ehkä ovatkin "olevinaan", mutta en usko, että kyse on alentumisesta. Itse jos kohtaisin kovin ujon ihmisen, en tekisi hänen arkuudestaan numeroa vaan kohtelisin häntä reilusti. Jännitimmepä tai emme, niin kaikki me olemme ihmisiä ja haluamme itseämme kohdeltavan arvokkaasti. Sitä paitsi meitä jännittäjiä on paljon - jopa aikuisten keskuudessa.

Olet oikeassa, jännittäjiä kyllä löytyy. Pelkään todella, että muut näkevät arkuuteni ja etenkin sitä, jos he jotenkin ylenkatsovat sitä. Itse olen tuntemattomien kanssa aika hiljainen, jos porukan koko on suuri. Joka päivä opiskeluissa on oma harjoituksensa totutella tällaisiin tilanteisiin. Terapeuttini mukaan menee aikaa uuteen tilanteeseen totutteluun noin 3-6 kk. Eli ei siinä mielessä minulla mitään hätää ole. Inhoan kaiken näköistä läpän heittoa, joka on tyypillistä joillekin aikuisille. No, itsekin pientä vitsiä heitän, mutta jos tätä tiedon määrää on paljon, niin silloin olen aika ahdistunut. Väsymys vaikuttaa monesti myös asiaan ja myös sairauteni, olen bipolaarista mts:ta sairastava ihminen. Sitä en ole kovinkaan monelle maininnut, tuskin kenellekään tuossa koulussa. Tekisi mieli avautua, mutta en tiedä sitten.