Onnitteluut morganas! 🙂 Sinultahan kävi soittaminen. Itse pahimmillaan vaikeroin
ennakkoajatusten kanssa soittamisesta ja ennen kaikkea ensimmäisestä käynnistäni
terapeutilla. Ne ennakkoajatukset olivat musertavia, mutta ei itse toimiminen (eli
puhuminen puhelimessa ja ensimmäisellä käynnillä puhuminen). Ainkin jälkeenpäin
muistelisin, että näin se meni. Veikkaan, että saat olla luottavaisin mielin ensimmäisen
tapaamisen suhteen, vaikka nyt ei välttämättä siltä tunnukaan 🙂🌻

Kiitos Blohy! Minun ensimmäinen terapiakertani ei kyllä ollut helppo. Olin tosi vaivaantunut ja ahdistunut. Jännitti ihan kamalasti ja en pystynyt kunnolla avautumaan, mutta viikon päästä on taas uusi aika ja toivottavasti kaikki on jo helpompaa. Tiesin, että en pysty kertomaan kovin paljoa ainakaan ensimmäisellä kerralla, minä vain olen sellainen, tarvitsen aikaa...Pitää yrittää uudestaan, minä en luovuta vielä...😉

Voih, minäkin muistan miten ensimmäiset avautumiset oli vaikeita, nyt voinkin laulaa sitten elämäni julki kelle vaan hoitohenkilölle. 😉 Menneisyydestä puhuminen on helpompaa, mutta nykyisyydestä puhuminen ahdistaa.

Huomenna tapaan taas psykiatrini kesätauon jälkeen. Alamme tehdä B-todistusta terapiaa varten.

Pöh ja pah. Yritän tässä nyt tutustua yhteen uuteen ihmiseen. Muistin taas miten vaikeaa se minulle on. On se vaan niin ihana kehä pelätä ihmisiä, mutta samalla kärsiä yksinäisyydestä. 😭

Minä elän muuten vakituisessa parisuhteessa. Mieheni on kovin erakkomainen luonteeltaan, ei edes kaipaa ihmisiä ympärilleen, paitsi hyvin satunnaisesti. Minusta tuntuu, että miehenkin suhtautuminen "ulkopuolisiin" ihmisiin vaikeuttaa omien ystävyyssuhteideni muodostumista. Mies ei halua esim. että meille tulee vieraita kotiin jne. Harmittaa. 😞

Voi Maa, tiedän tunteen kun poikaystävä/mies on erakko! Mulla on samanlainen =) Haluaisin kutsua meille ja itsekin mennä ja tutustua esim. poikkiksen työkavereihin, mutta hän ei tee asialle mitään.. Tuntuu joskus että jo minä olen liikaa, ja että hän olisi mielummin ihan itsekseen.. 😑❓ Toinen pitää vain hyväksyä sellaisena, tiedän kuitenkin että hän välittää musta. Toivon kuitenkin että itse tutustuisin uusiin ihmisiin ja saisin ystäviä täältä missä nykyään asun.

Lumikki, kylläpäs sattui, että sullakin on samanlainen mies!

Voih, mulla oli noin viikon verran masentava olo. Torstaina oli tosiaan se psykiatrin käynti. Juteltiin vähän kuulumisia ja psykiatri jäi töihin B-lausuntoa tekemään. Päätettiin nostaa vähän mun lääkitystä taas, koska mulla oli niin surku olo. Nyt onkin jo parempi olla. Tiedä sitten mistä johtuu..

Tapasin viikonloppuna sen uuden ihmisen. Oli tosi mukavaa, tultiin hyvin juttuun. Aivan mielettömän ihana fiilis. 🙂 Tajusin, että minä todella rakastan ihmisten kanssa olemista, vaikka se onkin välillä niin kovin hankalaa.

Niin tuosta parisuhteesta vielä. Kyllä minä olen sen hyväksynyt, että mies on tuollainen "jörö". Aion kyllä itse järjestää omaa elämääni, haluan laajentaa sosiaalisia kuvioitani.

Eilen mulla oli todella toiveikas olo. Mieleeni tuli jostain syystä Hanna Pakarisen levy/kappale "When I Become Me". Vaikka kyse on täysin tyhjänpäiväisestä poppikipaleesta, noissa sanoissa on jotain, jotka kolahtaa muhun tällä hetkellä. Musta on tulossa minä. 😳

Hei taas,

Mullakin on nyt tosi surkea olo, olen päivät yksin ja iltaisinkin poikaystävä tekee omia juttujaan. Yritin eilen jutella hänen kanssaan tästä olosta ja mainitsin kyllästyneenä yksinoloon, että kohta kyllä muutan (vaikka en sitä tarkoittanut). Poikaystävä totesi siihen, että täytyy sitten erota. Itkin illan ja melkein koko yönkin vaikkei mitään eropäätöstä tehtykään. Hänen sanansa vaan jäivät kummittelemaan mieleeni: "Musta tuntuu, ettet sä oo mun kans tyytyväinen oikein mihinkään etkä meidän elämään yhessä. Kun alettiin seurustella niin sulla on menny kaikki niin huonosti ja pitää terapiassakin käydä."

Tuo lause sattui syvälle sydämeen, ehkä juuri siksi, että se taitaa olla totta... Nyt mietin olisinko onneton ilman häntä vai vieläkin onnettomampi? Tällä hetkellä en vain osaa ajatella tuota järkevästi. Ehkä odotan liikaa häneltä, kaipaan enemmän huomiota ja vakuuttelua että hän haluaa olla kanssani. Sekin sattuu, että jos harkitsen muuttoa niin hän on heti valmis eroamaan eikä mulle todellisuudessa jää vaihtoehtoja. 😭

Voi Lumikki, jaksamisia sinne.

Parisuhteessa on kyllä hankalaa, kun on omatkin ongelmat. Sitten ne heijastuu parisuhteeseen ja päinvastoin.

Sanoit miehelle provosoivasti muuttavasi pois. Se on aika kova "uhkaus" ja mies puolustautui sanomalla samat sanat takaisin. Tuo on hankala tilanne. Oli myös todella loukkaavaa mieheltä mainita sun terapiasta tuossa yhteydessä. Ehkä sun pitäisi tehdä selvemmäksi, ettei terapia liity teidän suhteeseen.

Olen kyllä itsekin kuullut mieheltäni monta kertaa, etten ole ikinä tyytyväinen mihinkään. Myönnän kyllä, etten aina tiedä milta tuntuu olla onnellinen, tai edes tyytyväinen. Mulle ne on sellasia lyhyitä pieniä hetkiä. Mutta niin, puhukaa, älkää riidelkö ja syytelkö. Kyllä se siitä. 🙂🌻

Omaa napaa: Mä kävin tällä viikolla koululla. Voi luoja. Sosiaaliset tilanteet ja tuttuihin törmääminen ei ehkä ahdista niinkään, mutta se fiilis, joka siellä koululla herää. Tulee mieleen ne ahdistavat olotilat, joita olen siellä kokenut ja yksinäisyys. 😞

Kas kummaa, jälleen pohdimme samoja asioita. Jos ei puhuta suoranaisesta
pelokkuudesta, asiat koskevat joko parisuhdeasioita tai uravalintakysymyksiä. Nämä
ovatkin tosi tärkeitä juttuja ihmiselle, ja niistä on hyvä varmasti puhua. 🙂 Mutta siis on
jälleen kerran huojentavaa huomata, että samat teemat meillä pyörivät mielessä. Oma
parisuhdetilanteeni on täysin erilainen kuin teillä: olen mies ja sinkku. Voisi myöskin
sanoa, että kärsin siitä myös. Oma elämäni on tosin täysin auki, en tiedä lähdenkö
kohta vaihto-oppilaaksi, vaihdanko opiskelupaikkakuntaa tai mitä haasteita itselleni nyt
keksinkään. Myöskin se, että voisin "näyttää kynteni" vasta sitten, kun elämäntilanne
on siihen itseni kannalta parempi. Tarkoitan, etten tyytyisi helpoimpaan ratkaisuun ja
pystyisin tehokkaammin kilpailuttamaan itseäni naisten silmissä. Millaisia iskuvinkkejä
naispuoliset voisitte antaa minulle? Vihaan baarielämää, ja olen muissa ympäristöissä
onnistunut saamaan naisen kiinnostuksen. Ainakin eleillään ja olemuksellaan hän
antaa niin ymmärtää, niin voinko omassa keskeneräisyydessäni ehdottaa pelkkää
seksisuhdetta?? Millaisena seksisuhde näyttäytyy naiselle? Onko se puhdasta miehen
sikamaisuutta vai sallittu keskustelunaihe naisellekin? Nainen ja ennenkaikkea hänen
seksuaalisuutensa on minulle täysin mysteeri.

Parisuhdekysymyksen kanssa olen jotenkin niin eri tilanteessa kuin suurin osa teistä
muista. Siispä yritän tuoda miehistä näkökulmaa asiaan, vaikka parisuhteessa en ole
koskaan elänytkään.. mitä nyt sanoisin... Ihmiset kokevat aina toisen (etenkin
läheisen) ihmisessä tapahtuvan muutoksen jonkinlaisena uhkana, sillä he joutuvat
itsekin muuttumaan siinä itsekin tai ainakin näkemään vaivaa asiaan tottuakseen.
JOTEN, pitäkää puolenne ja puhukaa asioista avoimesti!

Moi kaikille.

Ajattelin itsekkin kertoa tänne oman elämän tarinani, kun tätä keskustelua on tullut jo seurattu jotain 8 kuukautta, noin 6 kuukautta sitten lopetin terapian. On ollut todella paljon apua!

Eli olen mies ja kärsin sos.fobiasta 28 vuotta. Itse koin elämän hyvin epäreiluksi ja tiesin että kaikki ei ole kunnossa, koska olihan mulla noita sos.fobian piirteitä, mutta 20 iän tienoilla se kärsistyi tosi pahaksi, mutta en pystynyt antamaan periksi tai myöntämään ongelmaani ja kysyin itseltäni miten annoin tämän tapahtua. Elämä on epäreilua ja paskaa siinä oli syy tehdä yhtä sun toista hölmöä, kuten päihteidenkäyttö. Join joskus viikkoja joskus monia kuukausia päivittäin sitten olin taas selvinpäin kuukausia. 1 tyypin alkoholismi. Niin meni vuodet. Noh, se sitten johtikin sairaalaan ja niin ironista kun se onkin se oli parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Hain apua ja myönsin ongelmani ja pystyin puhumaan lääkärille, joka varasi ajan mielenterveys laitokseen. Jälkeenpäin tätä on niin vaikeata tajuta miten se puhuminen oli niin vaikeata, ei vaikeata vaan mahdotonta. Mulla liikunta on ollut hirvee voimavara, jotenkin se rentouttaa ja sitä unohtaa kaiken, pääkoppa relaa, eikä mieti liikoja ja loppu päivä menee vähän kun ois horroksessa. Oikeita ystäviä mulla ei ole ollut, jonkun verran selkääntaputtelijoita, mutta ilman niitä elämäni olisi varmaan ollut hyvin erillaista. Molemmat vanhempani ovat elossa, mutta emme ole kovin sosiaalinen perhe, hyvin boheemi, en ole saanut mitään huippu kasvatusta. Onneksi pysyin työelämässä vaikka joskus olikin vaikeata. Se oli mielestäni tärkeätä ja on edelleenkin, koska amattitaitoni karttui ja sitä myöten itsetuntonikin. Vaikein fobia oli ehdottomasti vastakkainen sukupuoli siihen auttoi taas alkoholi, mutta siitäkin olen selvinnyt. Jotenkin sitä on vaan kasvettu rohkeammaksi ja itsenäisemmäksi. Mielestäni siihen täytyisi pyrkiä. Olemme selvästi muita alakynnessä. Ei saa antaa periksi. Ainakin siltä se tuntuu. Noh, kaikillahan tässä maailmassa ongelmia on, kait. On sitä vaikeata tajuta miten sos.fobia otti musta joskus niskalenkin, esim torikammo hyvä että uskalsi hengittää jos oli liikaa ihmisiä ympärillä montako kertaa halusin paikalta pois, tai festarit, tai joskus miten paljon vaivauduin yleisillä paikoilla syömisestä tai naisen vieressä. 28 vuotta pitää sairautta luoteeenpiirteenä ja sit se selviää et se onkin oikeasti sairautta ja häviää viellä poiskin. Kumpa olisin tiennyt tämän mitä nyt tiedän nuorempana. Kai tässä vielläkin on joku prosessi käynnissä ymmärtää miten tämä elämä nyt menikään, kun tota alkoholiakin tuli juotua. Todella paljon ristiriitaisi tunteita, mutta kyllä tässä tuntuu että pahin helvetti on ohi.Jjuon vielläkin päivän tai kaksi kuukaudessa mutta ei mitään mitä se oli nuorempana. Noh, kyllä ainakin nyt näyttää et tää sos.fobia alkaa antamaan periksi, jos alkaa vähänkään arastelemaan niin ei kun paita pois ja rannalle, joka mulla ainakin toimii. On tässä kyllä paljon viellä miettimistä, mutta jos alkoholi alkaa maistumaan liikaa sitten lääkärille ja haen lääkkeitä on se ehdottomasti parempi vaihtoehto.

Tämmöstä täällä. Ei kannata lähteä samalle tielle kuin minä. Tsemppiä teille!

Hei Leppäkert! 🙂 Mahtavaa saada jonkun toisenkin miehen näkökulmaa.

Bongasin teksistäsi urheilun tärkeyden. Se muuten on totta. Vieläkin (ja aina tulee
elämässä olemaan) on vaikeita päiviä, ja kunnon tuskalenkki saa minut tuntemaan itseni
uudestisyntyneeksi.

Toinenkin yhteinen juttu löytyi. Vaikea ja pelottava suhtautuminen vastakkaiseen
sukupuoleen. Minä en käyttänyt vaikeisiin juttuihin alkoholia vaan rauhottavia lääkkeitä.
Nyt olen niistäkin pääsemässä eroon 🙂

Mitenkäs muut? 🙂

No. Olisihan se ihan mahtavaa kuulla, millä tavalla se kanssakäyminen vastakkaisen sukupolven kanssa kehkeytyy helpommaksi ja mukavammaksi🙂

assiina kirjoitti 2.9.2009 19:50

No. Olisihan se ihan mahtavaa kuulla, millä tavalla se kanssakäyminen vastakkaisen sukupolven kanssa kehkeytyy helpommaksi ja mukavammaksi🙂

Mä en olen varmaan kyllä oikea henkilö sanomaan mitään.

Mulla ainakin nuorempana epäonnistumisen pelko oli suurin jos tulee pakit. Yhdestä amerikkalaisesta kokeesta luin kans että sos-fobiaa sairastavat jollain tavalla ottaa kaiken negatiivisin paljon herkemmin. Johtuu ilmeisesti joku osa aivoista on laajempi kuin muilla. Omalle kohdalla toi on kyllä totta. Jotenkin vaan pistää korvaan jos joku alkaa haukkumaan toista tai mua.

Ei siinä oikeestaan muu auta kun rohkeesti vaan koittamaan ja katsoo mitä tapahtu.

Kun oon lukenu noita teidän ihmisuhde juttuja niin jotenkin helpottaa että ei ole tarvinnut itse käydä semmoista läpi, kun ei ole kunnon ystäviä ja pari tyttö kaveriakin tietää että emmä halua sitoutua ja eikä mulla ole mitään ongelmia tehdä yhden yön juttuja, sekin joskus nuorempana tuntui väärältä. Niin kyllähän mä pelkään vielläkin sitoutua puhumattakaan rakastua. Tuskin mä tuun koskaan menemään naimisiin tai hankimaan lapsia.

jep menen sanattomaksi kun joku vahvempi sukkela on niin sanavalmis
väsyneenä uupuneena ja pelokkaana en ole aina kuin kala vedessä sos tilanteissä iso koulu luokka ja vahvoja jotka saattaa jyrätä kommenteilla lannistaa

miten kehitän teflon pintaa ja itsetuntoakin
2 v terppa takan ja loppui kesken ei varaa mennä enää

vsaik kuin rauhallisesti ottaisi loukkaannun kommnteista

ronja81 kirjoitti 6.5.2008 18:18

Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?

Mi olen ihan varma, että jos päättää katsoa ihmisiä silmiin sen sijaan, että pälyilee minne sattuu, riittää hyväksui aluksi. Toinen vaihe on se, että kuuntelee sitä mitä toinen sanoo. Luopuu itsensä tarkkailusta ja kiinnostuu toisista. Kunnioittavalla tavalla.

Toisesta ei tarvitse olla mitään mieltä, ei tarvitse inhota eikä rakastaa, ei tarvitse ajatella hänen puolestaan tai uumoilla hänen aikomuksiaan ja ajatuksiaan. Ei tarvitse tulkita ilmeitä, eleitä, sanoja...tarvitsee vain kuunnella. Ja hymyillä.

Itsestään voi ottaa selvää monin eri tavoin. Teemoja, joita itsestään voi kaivella on loputtomasti. Sitä todellakin luulee, että tuntee itsensä. Se, ettei ole oikein minkäänlaista käsitystä itsestään, tekee epävarmaksi muiden edessä. Varmat ja selkeät ihmiset ovat ehkä sen työn jo tehneet. He ovat ehkä harrastaneet asioita, joissa ovat olleet esiintyjinä. Heidän vanhempansa ovat ehkä jo kapaloissa työntäneet heidät naapuriin hoitoon. Meidän vanhempamme taas ovat hyvää hyvyyttään suojanneet meitä sekä sosiaalistumiselta että liialliselta itsevarmuudelta.

Kannattaa alkaa kelata sitä, mikä on minun intohimoni. Mitkä mun arvot on oikeasti? Onko millään mitään väliä? Halveksinko toisia silloin, kun pitäsisi olla raivoissaan? Väistelenkö mielelläni tunnepitoisia kokemuksia? Missä on itseni arvostus? Missä on lapsen innostukseni? Osaanko surra ja itkeä? Olenko pehmeä, avoin, hienovarainen, lempeä ja joustava? Milloin olen hilpeä ja myötätuntoinen? Olenko koskaan utelias?

Skeematerapia hakusanaksi ja tyhjentämään omaa päätä toisten antamista ajatuksista ja pukkaamaan omaa tilalle😀

Ehkä löytyy itseltäkin tämä juttu. Pari vuotta on ollut pahimmillaan melkoista rämpimistä, kun ei oikein osaa olla ihmisten kanssa ilman hirveitä tärinöitä ja pelkoja. Kauan meni ihmetellessä, että mikäköhän on vikana kun ahdistaa kovin. Jotenkin sitä vaan ajatteli, että kai sitä on vaan niin ujo luonteeltaan. Noh, satuin sitten lukemaan jonkun artikkelin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja kaikessa oli yhtäkkiä järkeä.

Pari viikkoa sitten uskalsin viimein ottaa yhteyttä lääkäriin. Selitin sitten mitä epäilen (tai noh, lapulle kirjoitin asiat kun meinasin että menen vastaanotolla ihan lukkoon). Jonkun masennuskaavakkeen täytin myös ja vissiin merkkejä näkyi siitäkin. Paroxetinia kirjoitti reseptin ja lähetteen psykiatrian sairaanhoitajalle. Vielä en ole noista pillereistä apua saanut, sen sijaan pari ensimmäistä päivää olin tosi jännittynyt. En tiedä aiheuttiko lääke sen, vai pelkoni mahdollisista sivuvaikutuksista. Parin ensimmäisen viikon päivä-annos on tosin vain puoli pilleriä, huomenna otan ensimmäisen kokonaisen. Noissahan kuitenkin voi mennä parikin kuukautta ennen kuin alkaa parantamaan oloa?

Onkohan jollain jotain käryä, että mitä tuolla sairaanhoitajalla sitten tapahtuu? Keskusteluavusta tuo omalääkäri puhui ja että tuo hoitaja voi katsoa tuota masennusjuttuakin, kun kuulemma asiantuntija on. Mutta eihän sairaanhoitaja voi tehdä edes diagnoosia? Tuo omalääkärikään ei nimittäin mitään varsinaista sellaista tehnyt.