Sosiaalisten tilanteiden pelko

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Käyttäjä ronja81 aloittanut aikaan 06.05.2008 klo 18:18 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä ronja81 kirjoittanut 06.05.2008 klo 18:18

Ajattelin aloittaa uuden viestiketjun sosiaalisten tilanteiden pelosta, vaikka siitä jotain onkin jo aiemmin kirjoitettu. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, miten samasta ongelmasta kärsineet ovat voittaneet pelkonsa? Minua ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden pelot vaivanneet jo noin kymmenen vuotta, mutta viimeisen kahden vuoden aikana pelkoni ovat pahentuneet niin paljon, että niitä ei voi enää sivuuttaa. Tällä hetkellä työssä oleminen tuntuu hyvin raskaalta ja kaikki siihen liittyvät sosiaaliset kanssakäymiset. Itseluottamukseni on täysin nollissa tämän asian takia, enkä tiedä miten tulen selviämään, kun olen pian aloittamassa työnhakua enkä tällä hetkellä usko itsekään, että minusta saisi pätevää työntekijää. En jaksaisi enää kärsiä tästä piinaavasta pelosta. Kertokaa ihmiset, onko tästä mahdollista parantua ja onko esim. lääkkeistä ollut teille apua?

Käyttäjä maria00 kirjoittanut 18.05.2008 klo 21:43

Itseäni vaivaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Mitään en ole asialle vielä tehnyt, mutta pitäisi vissiin jaksaa yrittää.. Poden siis vakavaa masennustakin, jolle en ole mitään tehnyt. Kenellekkään en ole puhunut, koska en uskalla. Nykyään en käy juuri missään, pysyttelen vain kotona. Jos menen jonnekkin, niin yleensä viikonloppuna ja alkoholin merkeissä. Silloin estot häviää, uskaltaa jopa puhua kavereille. Koulu on aivan tuskaa, lukiossa siis olen. Lintsaankin paljon ja toivon vain, että se olisi jo ohi. Kaupassa asioiminen on kamalaa. Jopa sukulaisille puhuminen on vaikeaa, puhelimessakin. Kyllähän tämä elämään vaikuttaa ja olenkin monesti pohtinut, miten tulen tulevaisuudessa saamaan mitään työpaikkaa kun en mihinkään työhaastatteluihin uskalla mennä. Olen aivan loppu..

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 20.05.2008 klo 12:50

Hyvä Maria,

Kerroit käyväsi lukiota, ota siis pikaisesti yhteys kouluterveydenhoitajaan! Pääsette työstämään tilannettasi ja miettimään jatkoa. Mikäli päästät asian pahenemaan, on tulevaisuudessasi yhä ongelmallisempaa esim. jatko-opintojen suhteen. Omassa aikuisoppilaitoksessani tulee vastaan aina silloin tällöin opiskelijoita, jotka eivät voi kirjoittaa yo-kirjoituksia samassa tilassa muiden kanssa, tunneille tulo on äärimmäisen vaikeaa - helpompi on jäärä kotiin jne... Omat sukulaiset taitavat olla liian lähellä - saattavat jopa mitätöidä, "että mikäs sinulla terve tyttö..." Ulkopuolinen ammattilainen on nähnyt ja kuullut niin paljon, että hänestä saat tukea. Lukiolaisena saatat vielä päästät nopeammin lääkärille tai muihin tarvittaviin tukitoimiin - riippuen paikkakunnasta jossa asut. Serkullani oli lukiossa tuo sama mm. mieletön esitelmien pitokammo. Nyt hän jatkaa opiskeluja ja käsittääkesi on saanut tilanteen hallintaan.

Tartu ongelmaan, älä jää yksin. Jopa opettajatkin ovat ymmärtäväisempiä kuin joskus luulisi. 🙂🌻

maria00 kirjoitti 18.5.2008 21:43

Itseäni vaivaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Mitään en ole asialle vielä tehnyt, mutta pitäisi vissiin jaksaa yrittää.. Poden siis vakavaa masennustakin, jolle en ole mitään tehnyt. Kenellekkään en ole puhunut, koska en uskalla. Nykyään en käy juuri missään, pysyttelen vain kotona. Jos menen jonnekkin, niin yleensä viikonloppuna ja alkoholin merkeissä. Silloin estot häviää, uskaltaa jopa puhua kavereille. Koulu on aivan tuskaa, lukiossa siis olen. Lintsaankin paljon ja toivon vain, että se olisi jo ohi. Kaupassa asioiminen on kamalaa. Jopa sukulaisille puhuminen on vaikeaa, puhelimessakin. Kyllähän tämä elämään vaikuttaa ja olenkin monesti pohtinut, miten tulen tulevaisuudessa saamaan mitään työpaikkaa kun en mihinkään työhaastatteluihin uskalla mennä. Olen aivan loppu..

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 20.05.2008 klo 18:37

hyvät ihmiset!

Olen käynyt kanssanne samat asiat läpi ja selvinnyt niistä! Helmikuussa minulle diagnostisoitiin kohtalainen masennus ja paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Itse en koskaan kuvitellut ja uskonut selviäväni niistä. Siksi koen kutsumuksena ja sydämen asiana kertoa jotain, jos siitä on jollekin apua.

Ymmärrän erittäin hyvin, kuinka vaikeaa on tehdä aloite esim. kouluterveydenhoitajalle asiasta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että oli vaikeaa nöyrtyä puhumaan itselleni vaikeista asioista.

Rohkaisen kaikkia, sillä sosiaalisten tilanteiden pelkoa voidaan hoitaa. Oma tarinani etenee näin: kouluterveydenhoitajalta sain psykiatrille ajan (huom. ei kannata mennä esim. yleislääkärille). Psykiatri määräsi minulle cipralex-nimistä lääkettä ja lisäksi sain vapinakohtauksiini jotain beetasalpaajaa. Alkuun tuli cipralexista lieviä sivuoireita, mutta ne häipyivät parissa päivässä. Noin kuukauden kuluuttua alkoi tuntua, että lääke toimii ja siitä lähtien elämäni on ollut pelkkää ylämäkeä. Nyt sairaudestani on jäljellä vain rippeet, mutta nekin toivon mukaan häipyvät, kun terapiani alkaa.

Toivotan kaikille rohkeutta, ja toivon että tekstistäni oli hyötyä. Vastaan mielelläni kysymyksiinne eli jos haluatte kysyä jotain siitä vain jatkamaan tätä viestiketjua.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 21.05.2008 klo 10:17

Entäpäs sitten semmonen ajatus, että hakisi ammatin, koulupaikan jne siten ettei tarvisikaan olla pahemmin sos.suhteissa. Kuten minulle on todettu ettei lääkitys eika terapia mitään auta, minulla on hyvä olla lähes pelkästään ilman sos.suhteista. En kokonaan ole ilman, minulla on suku joiden kanssa olen tekimisissä.

Mutta kyllä silloin kun todetaan että on liian monimutkaista jotain ihmistä saada terveeksi sos.suhteisiin, niin saa apua päivittäisiin toimintoihin yhteiskunnaltakin. Minä kirjotin yo-kirjotukset omassa tilassa, nytkin opiskelen ammattia yksityisesti jne.

Tämä minun juttuni oli vaan tämmöinen ajatus mutta yrittäkää te vaan parantua. Mutta ikäänkuin tuon semmoisen näkökannan tähän juttuun ettei kannata olla kovin epätoivoinen. Jos aina vaan pelko säilyy, siltikin sitä pärjää elämässä,

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 21.05.2008 klo 19:20

hei maanvaiva! Kuinka montaa esim. lääkitystä olet yrittänyt? On vaikea uskoa, ettei mikään tepsi. Puhummeko sos tilanteiden pelosta ilman masennusta, masennuksen kanssa vai siitä, että et kaipaa ympärillesi ihmisiä? Jos tahdot kokea ympärilläsi olevat ihmiset voimavarana, uskoisin, että se on mahdollista.

Käyttäjä byllerö kirjoittanut 22.05.2008 klo 00:01

Täälläkin elellään kauheiden pelkojen takana, kotona lähinnä suljettuna. Tai siis yksin en minnekkään uskalla lähteä ja hirveä ahdistus päällä. Olisi hienoa selvitä 4 vuoden jälkeen tästä kaikesta,mutta jotenkin olen kyllä jo luovuttanut. 4 vuotta syönyt lääkkeitä, setralinia masennukseen, busparia ahdistukseen ja silloin tällöin tarvittaessa libraksia mutta apua en koe savani lääkkeistä,enkä myöskään terapiasta jossa yritän käydä kerran viikossa,mutta joskus joudun perumaan pahan olon vuoksi. Joskus menee paremmin, mutta nyt on tää huono kausi menossa ja tosiaan tuntuu siltä ettei kauan enään kestä 😭

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 22.05.2008 klo 11:48

Blohy kirjoitti 21.5.2008 19:20

hei maanvaiva! Kuinka montaa esim. lääkitystä olet yrittänyt? On vaikea uskoa, ettei mikään tepsi. Puhummeko sos tilanteiden pelosta ilman masennusta, masennuksen kanssa vai siitä, että et kaipaa ympärillesi ihmisiä? Jos tahdot kokea ympärilläsi olevat ihmiset voimavarana, uskoisin, että se on mahdollista.

Minulla on kokeiltu kahta eri lääkettä, niistä molemmista olen puhunut tuolla nuorten foorumilla. Ja aluksi minusta tuntuikin, että se viimeinen auttaa ja jos minä nyt oikein muistan, niin sen lääkkeen aikana kykenin käymään koulussa vähän aikaa. Sitten sen vaikutus kaia loppui tai jotain muuta tapahtui, koska en vaan enää lähtenyt kouluun tai mihinkään muuhunkaan.

Kyllä minä jatkuvasti kaipaan luokkakavereitani jollain tapaan, en osaa selittää millä tavalla. Tulee vaan hetkiä, kun olen yksin netissä ja teen tehtäviä, mieleen mitähän ne nyt koulussa tekee jne. Sitten saan kutsuja yhteisiin koulujuttuihin ja lähes aina innokkaana alan suunnittelemaan mitä paan päälle, millä sinne menen jne. sitten tulee se päivä ja en lähde minnekään ja kiroan itseni kuinka paskamainen olen.

En minä kyllä ole mikään oikeanlainen sos.tilanteiden pelkoihminen, en sitä kyllä väitäkään. Suurimmaksi osaa aikaa minä viihdyn näin ja olen tyytyväinen elämääni.
Enemmän minua rasitti elämä, kun söin lääkkeen, lähdin kouluun jossa mulla oli koulunkäyntiavustajakin joka auttoi juuri noissa tilanteissa mitkä olivat vaikeita, esmes ruokailu, välitunnit, yleensä rasitti kaikki muu kouluun kuuluva paitsi ei ne itse tunnit joissa oppi uutta.

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 22.05.2008 klo 18:02

Oletteko kaikki käyneet varmasti pätevällä asiantuntijalääkärillä? Itse tein aluksi sen virheen, että menin ihan yleislääkärille ja kerroin kaikesta mutta ehkä en riittävän rehellisesti. Sain yleislääkäriltä pelkkiä beetasalpaajia (propral), jotka auttoivat hieman. Kaikki vapina, tärinä, tykytys rintakehässä jne. loppui, ja oli helpottavaa tiedostaa se, ettei kyseisiä oireita enää tulisikaan, kunhan jaksaisin popsia kyseistä lääkettä lääkärin ohjeistuksen mukaisesti.

Aivot eivät kuitenkaan alkaneet toimia, ja sisäisesti kaikki jatkui kaaoksena. Näihin aikoihin aloitin jatko-opiskelut ammattikorkeakoulussa ja voin sanoa, että aluksi kaikki oli todella vaikeaa. Oli aivan pakko lähteä kunnolla panostamaan avun hakemiseen. Vasta noin kaksi kuukautta cipralexin syömisen jälkeen olo alkoi todella jo tuntua hyvältä. Siinä ohessa koulun ryhmätyöt, esitelmät ja koulukaverit alkoivat toimia erinomaisena siedätyshoitona sosiaalisiin tilanteisiin. Minulla oli yksi läheinen terapeutti, jolle sain purettua omaa taakkaani ja hän sai minut uskomaan paremmasta tulevaisuudesta. Kävin hänen luonaan kerran kolmessa viikossa, mutta tiiviimpi kognitiivinen terapia alkaa kesäkuussa.

Ylipäätänsä kaikkia sosiaalisia pelkoja voin sanoa kestäneen minulla yli 4 vuottaa, ja olin jo menettämäisilläni toivoni kaiken suhteen. Olen itse selviytynyt sosiaalisten tilanteiden suhteen niin syvältä suosta, että oikeasti uskon lääkäreihin, lääkkeisiin terapiaan. Ja uskon teidänkin paranemiseen, jos teillä on energiaa ja halua edes puhua jollekin ymmärtäväiselle ihmiselle. Itseltäni ei luottohenkilöä lähipiirissä ole, joten onneksi sain viimeisillä voimillani otettua yhteyttä asiaantuntevaan henkilöön, jolla onneksi oli aito halu auttaa minua.

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 22.05.2008 klo 18:13

maanvaiva kirjoitti 22.5.2008 11:48

Kyllä minä jatkuvasti kaipaan luokkakavereitani jollain tapaan, en osaa selittää millä tavalla. Tulee vaan hetkiä, kun olen yksin netissä ja teen tehtäviä, mieleen mitähän ne nyt koulussa tekee jne. Sitten saan kutsuja yhteisiin koulujuttuihin ja lähes aina innokkaana alan suunnittelemaan mitä paan päälle, millä sinne menen jne. sitten tulee se päivä ja en lähde minnekään ja kiroan itseni kuinka paskamainen olen.

Olen kokenut täysin saman. Sinulla on todella halu edes jossain määrin olla ihmisten kanssa, jos suunnittelet meneväsi johonkin. Minullakin meni pupu pöksyyn aina viime hetkellä, ja siitähän se paska fiilis vasta tuli.

Mikset kysy lääkäriltäsi cipralexia. Sitä on kovasti kehuttu.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 23.05.2008 klo 11:18

Terve taas, minulla on ollut ongelmia munuaisten kanssa koko tämän vuoden ja olen joutunut syömään kaikenlaisia lääkkeitä siihen asiaan ja siksi on jätetty kaikki ei-niin tärkeä lääkitys pois. Ehkä taas kun olen nyt kunnossa ,palataankin takaisin johonkin lääkitykseen, en tiedä vielä mutta kesän kyllä aion vaan oleskella kotona ja nauttia luonnosta, enkä ota paineita sos.tilanteissa.

Nuo koulujutut olisi kyllä kiva käydä läpi muiden kanssa, lisäksi toivoisin pystyväni keskustelemaan puhelimessa ihmisten kanssa. Kun tuntuu, että menee taju jännityksen vuoksi vaikka puhuisin oman äitini kanssa.
Minua on kyllä tosi paljon auttanut tukinetin liveryhmä, kun huomaa, että kykenee aika hyvin seuraamaan muiden kirjottajien puhetta ja itsekin osaa vastailla. Ja kun joku toinen sitten vastaa mun kirjotukseen, tulee tunne, että on sosiaalisessa suhteessa ihmisten kanssa.

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 23.05.2008 klo 16:22

Taas sanon, että olen ollut täysin samanlaisessa tilanteessa noiden puheinsoittojen suhteen. Uskon, että live-tukiryhmässä on hieno olla, kun tuntee aivojensa pelaavan edes jotenkin. Minulla aikoinani tuntui siltä, että jos ihmiset puhuivat jotain ympärilläni, se oli pelkkää sorinaa korvissani eikä minulla ollut mitään osaa missään. Looginen ajattelu toimi vain, kun oli yksin. Vähitellen onnistuin kyseenalaistamaan omat ajatuskuvioni: miksi aivoni eivät toimisi toisen läsnäollessa. Tällöin lääkityksen alkamisesta oli kulunut noin kuukausi. Samaan aikaisesti ja edelleen pakotan itseni altistumaan sosiaalisille tilanteille, eikä se vieläkään ole helppoa. Mutta ehdottomasti itselläni on nyt varmuus siitä, että nyt menee jo huimasti paremmin: myönteisiä kokemuksia kertyy ja nyt jopa sosiaalisista tilanteista nauttiminenkin jo pilkottaa päätään. Tämä on ollut vuosien prosessi minulla ja todella olen ollut masentunut kaiken näiden asioiden suhteen. Nyt kuitenkin menee hyvin, tein tänään 15 minuuttia kestävän seminaariesitelmän koulussa luokan edessä, enkä KOSKAAN olisi kuvitellut pystyväni tekemään mitään sellaista.

jatketaan keskustelua 🙂

Käyttäjä ronja81 kirjoittanut 23.05.2008 klo 21:23

Ihanaa kuulla Blohy, että sulla on tilanne jo helpottanut ja cipralexista on ollut apua. Sain itse käytyä psykiatrin vastaanotolla viikko sitten ja aloitin myös saman lääkityksen ja toivon kovasti, että se helpottaisi oloa. Vielä en ole huomannut oikein mitään muutosta mihinkään suuntaan, mutta pitää kai olla kärsivällinen ja odottaa. Haluaisin lisäksi aloittaa terapian, mutten oikein tiedä mitä kautta sinne pitäisi hakeutua. Onkohan mahdollista saada lähetettä terapiaan ihan terveyskeskuksen yleislääkäriltä? Vai mitä kautta Blohy hakeuduit terapiaan? Voimia ja jaksamisia kaikille!

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 24.05.2008 klo 16:42

heinoa Ronja, että olet päässyt jo tuohon pisteen, joka minulle oli vuosien prosessi. Siis että olet käynyt psykiatrilla. Viikossa vaikutukset eivät todellakaan ala näkyä. Lääkeohjeessa sanottin, että vaikutus alkaa parin viikon jälkeen. Itse huomasin kaiken menevän paremmin noin kuukauden päästä aloittamisesta. Alotin helmikuun alussa ja jossain välissä lääkkeen tehostusta nostettiin (cipralex 10mg -> cipralex 15mg). Kuukaudenkaan kuluuttua olo ei ollut sitä mitä se nyt on. Mutta vähitellen olo paranee ja paranee, kun pienen hetken jaksaa pysytellä sitkeänä. Sanoisin, että sinulla alkaa cipralexin sivuoireiden suhteen olemaan pahimmat ajat takana. KÄytkö itse koulussa tai töissä samanaikaisesti? Kuinka suuri annostus cipralexia sinulla on käytössäsi?

Minulla ei ole tietoa onko yleislääkärillä mahdollisuutta vaikuttaa terapia-asiaan. Kannattaa kysäistä. Itelläni hankin terapeutin itse soittamalla hänelle, taisin bongata hänet osoitteesta http://www.kognitiivinenpsykoterapia.org. Psykiatrin osuus tässä asiassa on se, että hän voi kirjoittaa kelalle hakemuksen siitä, että saisit terapiasta kelakorvauksen. En tiedä näistä asioista kovinkaan paljon, sillä itselläni kun rahatilanne on ihan hyvä, olen yksityisten tahojen kautta lähtenyt omia asioitani viemään eteenpäin. Voisin kuitenkin sanoa, että yleislääkärillä on melko huonot avut näihin asioihin, itse suosittelisin asiantuntevaa tahoa. Toki yleislääkäri on kyllin pätevä ohjeistamaan eteenpäin, joten siitä vain🙂.

Toivottavasti sait apuja, jatketaan keskustelua!

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 25.05.2008 klo 06:42

Eikö ole olemassa lääkettä jonka ottaisi pari tuntia ennen kun tietää joutuvansa sos.tilanteeseen? En oikein ymmärrä miksi minä söisin lääkettä koko ajan, jos kuitenki olen pääasiassa omissa oloissani?

Lisäksi haluaisin tietää milloin teillä alkoi tämä tilanne, että oliko teillä jokin selvä juttu, että se puhkeisi päälle. (toivottavasti, ette jo ole kertoneet, enkä ainakaan sitä osannut hahmottaa). Koska mulla tämä on selkeesti alkanut 16v, kun äitini teki itsarin. sitä ennenkin olin paljon yksin mutta kävin koulua aika normaalisti. Paitsi, että olin karsea häirikkö mutta sitäkin, kun on käyty teroan kanssa esille, niin on vähän tultu siihen tulokseen, että minä häiritsin siksi, koska oli niin huono olo etten tiennyt miten selviän koulupäivästä. Ehkä jo silloin oli sos.pelkoa mutta sitä ei vaan kukaan tajunnut, koska en silloin ollut nettimaailmassa enkä terapiassa, enkä ollut koskaan kuullut koko diagnoosia.
Tai kävinhän minä koulukurattorin luona lähes joka päivä ja sossun lastensuojelussa mutta minua vaan pidettiin häirikkönuorena.

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 26.05.2008 klo 16:08

maanvaiva, minkälaisiin oireisiin kaipaat lääkettä? Minulle beetasalpaaja (propral 40mg) toi suuren avun, kun popsin niitä puolta tuntia ennen sosiaalista tilannetta, kaikki fyysiset oireeni (vapina, äänen tärinä, tykytys rintakehässä jne) loppuivat ja siitä sai varmuutta kun tiesi ettei kyseisiä oireita tarvinut enää pelätä tulevankaan. Vaikka juttusilleni olisi tullut salaa rakastamani henkilö tai minulla olisi ollut esitelmä koulussa, minulla oli tietoisuus itselläni siitä, ettei mitään fysiologisia oireita olisi missään tapauksessa tulossa. Beetasalpaaja on näihin juttuihin ihana apu, pystyy olemaan melko rentona. Kuitenkin minua ärsytti se, että aivoni eivät vieläkään toimineet, vaikka tietynlaista varmuutta beetasalapaaja toi. Aivoni ovat alkaneet toimia cipralexilla, joka on aivan uskomaton apu minulle.

Olen vähän erialisessa tilanteessa kuin sinä maanvaiva. Itse olen alituisessa päivittäisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa työ- ja opiskeluelämässä, ja tämä kyllä toimii näinkin. En ole psykiatri enkä tiedä oikein tilanteestasi, mutta ainakin haluan rohkaista tarttumaan ongelmiin. Luotettava ja avoin suhde johonkin ammattiauttajaan esim. terapeuttiin on kaiken lähtökohta.

siitä mistä kaikki kohdallani alkoi en ole vielä itsekään oikein saanut selvyyttä. Nyt mietin, että pahinta oli se, että pidin kaikki minulle vaikeat asiat sisälläni. LÄhinnä nämä olivat kohtuuttomaan jännittämiseen liittyviä juttuja, mutta se paisui masennukseen ja pahaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon.