Sosiaalisten tilanteiden pelko.
Minä en voi sietää mitään juhlia, missä on paljon porukkaa tai mitään vastaavia tilaisuuksia. Vähän aikaa sitten kävin eräissä juhlissa ja kyllä ahdisti. Tuli kaikki vanhat muistot mieleen. Kouluajat, kun ihmiset olivat ilkeitä. Sitten mietin että miten voin elää tätä elämää, kun kammoan sosiaalisia tilanteita? Tai silloin kun on tuttua porukkaa, niin ei ahdista. Tai jos tapaan ystävän, niin ei sekään ahdista. Mutta sitten kun on vieraita ihmisiä tai muuten vähän vihamielisiä (ainakin minusta joskus tuntuu siltä) niin silloin ahdistaa aivan järjettömästi. Silloin on pakko lähteä pois. Elämästä on tullut erittäin hankalaa, juuri tuon ahdistuksen takia. Kai se on osaksi trauma-peräistä ahdistusta. En vaan oikein sovi mihinkään porukkaan. Elämästä on tullut taakka. En jaksa olla sosiaalinen. Mutta miten tätä elämää voi sitten elää, jos ei jaksa olla sosiaalinen? Ei kotonakaan voi koko ajan kyhjöttää. En voi rauhoittaviakaan käyttää, koska niihin jää sitten koukkuun. Lääkäri vielä kaiken lisäksi sanoi, että rauhoittavat voivat pitkässä juoksussa olla hengenvaarallisia. Vaikka toki se sama lääkäri mulle niitä kirjoitti. En nyt kuitenkaan niitä viitsi käyttää, vaikka lääkäri olisikin väärässä. Mikä tähän ongelmaan on sitten ratkaisu? Onko muilla tällaista ollut? Kun en voi elää ihmisten parissa, niin miten sitten voin elää? En jaksa olla koko ajan yksinkään. Tätä tämä nyt on sitten ollut jo monta vuotta. En pysty menemään treffeille. En pysty menemään mihinkään juhliin. Jne. En minä tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 5 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 5 kuukautta sitten. Syy: lisää tekstiä
Samanlaisia mietteitä. Välillä on pystynyt olemaan reipas ja menemään ties minne, mutta lopulta huomaa aina kuitenkin olevansa se ulkopuolinen kummajainen. Se tuntuu niin raskaalta, että en ole pitkään aikaan jaksanut mennä minnekään ja sitten olen vain yksin, mikä saa ajatukset synkkenemään entisestään. Lopulta on sellaisessa pimeässä kuopassa, mistä ei enää pääse ylös. Kuin haudassa.
Sinulla siis on ystäviä, joiden seurassa pystyt olemaan. Eihän sinun siis tarvitse olla jatkuvasti yksin?
Voisiko tuossa auttaa hidas eteneminen ja avoimuus? Eli voisit tutustua uuteen ihmiseen ensin vaikka viestitellen, kertoa hänelle sosiaalisten tilanteiden pelostasi ja sitten vähitellen etenisitte siihen, että tapaatte. Ensin lyhyesti ja niin, että on jotakin tekemistä kuten vaikka elokuvissa käynti. Et suinkaan ole ainoa tuosta ongelmasta kärsivä, joten ehkä voisit alkaa tutustua jonkun toisen samasta ongelmasta kärsivän kanssa. Näin voisit saada ymmärrystä toiselta ja tietäisit myös, minkälaista lähestymistapaa toinenkin voisi kaivata