Heippa,

minulla ei ole virallista diagnoosia sosiaalisten tilanteiden pelosta,mutta sen suuntaisia oireita,joskus menee elämä sen suhteen paremmin ja joskus huonommin..

mutta minulle tuli mieleen sinun kirjoituksestasi,oletko menossa yksin juhliin? Jos olet,olisiko mitään mahdollisuutta että voisit mennä jonkun kanssa sinne? Itseä vähän helpottaa se että ei tarvitse mennä yksin vaan ihmisen kanssa joka tietää mun ahdistuksen ja jännittämisen.

Onko sinulla käytössä mitään lääkkeitä tarvittavana? Mulla on propral jännitykseen, se auttaa aika hyvin käsien tärinään ja sydämen hakkaamis tuntemukseen. Ja myös oxaminia käytön jos on aivan uusi,vieras ja jännittävä tilanne.
Ja sitten aivan se ajattelu että mä saan olla juuri sellainen kuin olen,sitä yritän joskus hokea itselleni yleisillä paikoille mennessä kun jännittää,joskus auttaa vähän ja joskus ei.
Tämä ei nyt varmaan niin oikein ole mikään apu keino,mutta itse käytän sellaista yleisillä paikoilla etten katso toisia ihmisiä vaan vien huomion muihin näkyviin asioihin tai maahan,näin vältyn näkemästä jos mielestäni joku katsoisi mua oudosti tai muuten pahalla, joskus pelkään mennä nuoriso ym joukkojen ohitse,sieltä usein saattaa tulla jos minkälaista naurua millon kenellekkin syystä tai toisesta,olen yrittänyt kääntää niissä huomioni itseeni sisään ja koittaa sulkea äänet ulkopuolelta,se ei varmaan ole edes mahdollista sulkea tahdonomaisesti korviaan,mutta vähän ehkä olen pystynyt olemaan sillä tavoin huomioimatta kaikkia ääniä ympärilläni.

en tiedä oliko tästä sinulle mitään konkreettista apua,mutta halusin kirjoittaa jotakin ja jollakin tavalla ymmärrän miltä susta tuntuu. Toivon kuitenkin että uskaltaudut menemään sinne häihin,oletko ennen ollut? Mä oon ollut elämässäni yhden kerran,vuosi sitten,jännitin tosi kovin... muutenkin kaikki juhlat on mulle todella vaikeita kun jännitän muita niin paljon aina. Joten ajatukset - miten voisin kieltäytyä- on hyvin tuttuja myös mulle.

Itsellä oli sama tilanne vuosi sitten. Tuli hää kutsu 700km päähän. Nooh se oli elämäni hirveimpiä viikonloppuja. Paniikkia pelkoa ja ahdistusta semmoset kolme vuorokautta putkeen mutta selvisin. En vaan vähässä kummassa halua kokeilla uudestaan.

Tuttu tunne tuollainen että kun on juhlat tulossa alkaa ahdistamaan jo valmiiksi. Minua ei ne ihmiset ahdista mutta usein juhlissa kun ihmiset kertovat mitä ovat elämässään tehneet tulee tunne olen huononpi. Sitten kun muut ovat siellä poikaystävänsä kanssa tulee olo että en saavuta mitään. Toki häissä olisin onnellinen hääparin puolesta.

Minulla melkeinpä samanlainen tilanne, mutta olen menossa häihin avecina ja mieheni on vielä sulhasen bestman.. Sosiaalistafobiaa ja tuntemattomia ihmisiä, loistavaa! Itse kuitenkin pyrin ajattelemaan, että ne ihmiset tuskin kiinnittävät minuun huomiota, enhän minä ole juhlakaluna ja häissä nyt on muutenkin paljon ohjelmaa ja ainahan pois voi lähteä, jos siltä tuntuu! Voithan kirkossa istuessa olla takana ja käydä pikaisesti kahvit juomassa, jos pitkä läsnäolo tuntuu vaikealta?

Minulla on toivottavasti häissä juokseminen ohi vähäksi aikaa. Kun vielä muutama vuosi sitten olin avoliitossa sosiaalisen mieheni kanssa, tuntui että niitä hänen ystäviään ropsahteli naimisiin tämän tästä. Nykyään elämänpiiriini ei pitäisi kuulua ketään, joka kutsuisi minut häihinsä.

Häpeän itseäni tuollaisissa tilanteissa ihan suunnattomasti. En osaa pukeutua tyylikkäästi - tai ok, myönnän, etten halua panostaa kovin paljoa yhden käyttökerran vaateparteen - ja tuntuu että aina kun sanon jotain, niin suustani tulee jotakin tökeröä. Sen lisäksi elämäni on kuolettavan tylsää, minulla ei ole kertoa mitään kiinnostavia juttuja.

Olen huomannut yhdeksi hyväksi keinoksi sen, että koettaa olla ajoissa paikalla, mihin sitten ikinä onkaan menossa. On aivan kamalaa kävellä sinne ihmisjoukon keskelle viimeisten joukossa. Ehkä sitä voisi myös koettaa miettiä etukäteen joitain toimivia puheenaiheita, kun itselläni pää humahtaa tuollaisissa tilanteissa aina tyhjäksi. Eniten pelkään sitä, että huomio kääntyy minuun. Yleisistä asioista vielä juttelen, mutta ne "mitäs sinulle kuuluu nykyään" -kysymykset ovat niitä hirveimpiä. En edes ikinä muista yhtään mitä kukakin ihminen minusta ylipäätään tietää tai koska olemme viimeksi nähneet.

Joskus huomaan joistain toisista ihmisistä sen, että mitkään jutut eivät tule heiltä luontevasti ja tuntuu kuin heidän kommunikointitaidoissaan olisi jotain häikkää. Oivallan aina, että juuri sellainen olen itsekin ja sen vuoksi muiden kanssa jutteleminen on omituisen nihkeää ja toisten reaktiot omiin sanomisiini mielestäni outoja.