Sosiaalinen tilanteet ja niiden aiheuttamat ongelmat elämässä
Hei,
Tässä juuri tätä aloittaessani tajusin että en ole koskaan kirjoittanut mitään netissä, jota joku muukin voisi lukea ja olen kuitenkin viettänyt viimeiset 20 vuotta koneen ääressä (masentavaa). Se voi varmaan osaltaan selittää sen miksi tämä viesti on niin sekava, pahoitteluni siitä.
No mikäs sai sitten minut nyt kirjoittamaan, kenties se että uskoisin täältä lyötäväni henkilöitä jotka ovat kenties kokeneet saman kun minä tai edes osaavat ymmärtää minua. Pari sanaa minusta ja historiastani. Lapsuus meni väkivaltaisen veljen uhrina, joka päiväisen hakkaamisen ja henkisen nöyryyttämisen kohteena. Koulussa minua haukuttiin ja kiusattiin, ihan korkeakouluun asti, jossa ihme kyllä sain suht normaalisti käydä koulua. Ystäviä ei kauhasti ollut, onneksi yksi on elänyt rinnallani lapsuudesta asti, vaikka ei me aina toimeen tultukkaan. Vanhemmat ”vihasivat” minua, en oikeastaaan tiedä miten he minuun suhtautuivat kun sain elää sellaisen lapsuuden. En oikein koskaan ole saanut heiltä minkäänlaista vastausta. Parisuhde elämät ovat nykyistä lukuun ottamat aina kaatunut siihen että ihmiset eivät jaksa minua, koska haen naisista tukea omiin ongelmiini. Nykyinen parisuhteeni on kestänyt kohta ihmeelliset 6 vuotta, vaikka tämä ollut yhtä vuoristorataa kokoajan, mutta siitä lisää myöhemmin.
Voiko ihminen joka ei uskalla olla muiden ihmisten keskuudessa oikeasti elää missään suhteessa normaalia elämää? Tähän suht yksinkertaiseen kysymykseen haluaisin nyt löytää vastauksen. Vai voiko ihminen joka ei ole koskaan uskaltanut luottaa kenenkään luottaa vielä toiseen ihmiseen?
Nyt siis seurustelen naisen kanssa joka aluksi tuntui täydelliseltä naiselta (vaikka sellaista ei taida olla olemassakaan), mutta viimeiset vuodet ovat olleet oikeasti yhtä vuoristorataa, ja suurin ongelma taitaa olla se että en voi puhua hänelle ongelmistani tai ilmaista itseäni, koska en oikeasti osaa ilmaista itseäni ja muutenkin hänen läheisyys suorastaa kauhistuttaa minua.
Muiden ihmisten kanssa käyminen jää yleensä minulta kokematta, koska en uskalla lähteä kotoa, jollei ole ihan pakko. Kaupassa joutuu silloin tällöin käymään, jossei halua syödä valoa jääkaapista.
Nyt olen ollut yli vuoden lomautettuna ja työnhakeminenkin on vaikeaa kun ei uskalla hakea töitä, siinä pelossa että sieltä tulee kielteisiä vastauksia.
Olen käynyt yli kaksi vuotta terapissa, ja olen kokeillut kaikennäköisiä lääkkeitä, mutta mikään ei auta. Elämä tuntuu vaan nykyää yhdeltä puurolta, päivät ovat samanlaisia, olen koneen ääressä päivästä toiseen. Tyttöystävän kanssa emme juuri edes keskustele, ja no muu elämä on jo unohdettu.
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, kun tuntuu siltä että kaikki seinät kaatuvat samaan aikaan niskaan.
Hei,
Mikä on pahinta mitä sinulle voisi tapahtua?
Heips!
Minulla on ollu samanlaisia mietteitä sosiaalisista suhteista. Minun on aina ollut vaikea saada ystäviä ja olen pahimmillaan ollut 6v. täysin ilman ystäviä teiniässä. Usein ystävät joita olen saanut ovat " hylänneet" minut n. vuoden tai viimeistään parin vuoden päästä. Minua on myös kiusattu koulussa ala- ja yläasteella. Mietinkin, että onkohan minussa jtn. sellaisia ominaisuuksia mitä ihmiset eivät siedä niin, että tutustuttuaan minuun paremmin ja nuo ominaisuudet lopulta huomatessaan he juoksevat karkuun kuin tuli hännän alla. Vai karkotanko minä itse tiedostamattani ihmiset luotani tuon tietyn ajan jälkeen. 😭 Omaan huonon itsetunnon ja olen huomannut, että tahtomattani saatan alkaa määräilemään läheisiäni, mikä ehkä johtuu siitä, että äitini on juuri sellainen määräilijä. Isältäni taas olen saanut perinnöksi yliherkkyyden ja äkkipikaisuuden. 😀 Minulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko mutta pitkällinenkään terapia ei ole sitä kokonaan poistanut. Seuraavaksi varmaan täytyy harkita lääkehoitoa. Olen myös perehtynyt psykologiseen kirjallisuuteen ja ryhtynyt tarkkailemaan ajatuskulkujani ja tunteitani ja sitä miten kohtelen ihmisiä. Luulenpa että minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni.