Hei.
Minulla on vähän samantyyppistä ongelmaa havaittavissa. Tunnen monia ihmisiä jotka ovat erittäin sosiaalisia ja tykkäävät höpötellä koko ajan ja kommentoivat jokaista asiaa. Ei sinänsä minua haittaa, mutta kun. Itse jännityn tälläisessä keskustelussa kokonaan kun he löytävät sitä jutunjuurta koko ajan lisää ja tuovat mielipiteensä julki hyvinkin "räväkästi" kuten itsekin sanoit. Tuntuu että pää jäätyy kokonaan enkä tiedä mitä sanoa tälläsessä tilanteessa. Kaikki ajatukset jotenkin kaikkoaa päästä enkä tiedä omia mielipiteitänikään. Silloin juuri rupean myöskin häsläämään, tilannetta pahentaen. Jos joku tällöin kysyisi minulta jotain, mitä luultavammin mutisen vaan jotain "öö...". Minua jännittää puhua ihmisille ja pelkään koko ajan että suusta tulee jotain ihan muuta mitä tarkoitin. Siksi yleensä pysyn hiljaa ryhmässä. Istun yksinkertaisesti tuppisuuna ja kuuntelen mitä muut puhuu. Harmittaa, kun ei oikein pääse keskusteluun mukaan, olisihan minullakin mielipiteitä, mutta jännitys vaan vie ne mennessään...

Jotain tälle pitäisi keksiä!

"Olen monta kertaa musertunut kasvavan paineen alle ja lähtenyt tilanteesta pois, mutta olen myös vakuuttunut siitä, että jotain pitäisi tehdä. On paljon sellaisia ihmisiä joiden seurassa jännitän, mutta kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen."

Ei meidän tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen!!! Meidän elämä on sen verran arvokasta, ettei sitä pidä tuhlata sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on epämukavaa! Itse koen samalla tavalla kuin sinä monessa tilanteessa, mutta jätän sellaiset ihmiset sen jälkeen omaan arvoonsa. Pelkään myös vahvoja ihmisiä ja monethan loukkaavat sanoilla ajattelelmattomuuttaan tai smooltookkina. Itse ainakin vahvistun sitten toisenlaisten ihmisten kanssa ja saan siitä vahvuutta kohdat ohimennen niitäkin, joiden kanssa en tule toimeen, mutta en mene niiden lähelle. Silloin kun minulla menee huonosti, niin vetäydyn yksinäisyyteen ja erakoidun.

Arvostakaamme itseämme!

Minullakin sosiaalinen jännittäminen on usein kuvioissa. Töissä, kun olen kuiten sosiaalialalla, tulee jännitettyä joskus niin paljon, että saattaa hieman pyörryttää ja heikottaa. Onneksi en ole kertaakaan pyörtynyt työpäivän aikana.

Omassa siviilielämässä jännitän tilanteissa joissa en tunne ihmistä kunnolla. Silloin kun olen ns. parempien ystävien kanssa tekemisissä, voisin sanoa olevani kuin papupata. Eli siis eri tilanteissa käyttäydyn aivan eri tavoin.

Torikammo ja puoliksi tuntematon ihminen tekee minun oloni niin pahaksi, että saatan joutua juoksemaan kotiin ottamaan pamin tai pari.

Minulla oli aikoinaan sellainen ystävä, jonka seurassa minulle tuli huonoja oloja ja tuntemuksia, joten oman henkisen hyvinvointini takia pistin elämäni pisimman kaverisuhteen poikki. ☹️

hei!

Oletko miettinyt löydätkö jotain yhteistä näissä ihmisissä, jotka saavat sinut jännittämään? Tunnetko mielihyvää heidän seurassaan vai vihaatko erityisesti juuri heitä, ovatko he kaikki mielestäsi kauniita taikka hyviä ihmisiä jne? En tarkoita välttämättä mitään seksuaalista ihastumista vaan ihan sellaista normaalia ihailua.

Minulla ainakin on joidenkin ihmisten kanssa tällaisia tapauksia. Muutun selvästi hiljaisemmaksi eräänlaisesta kunnioituksesta heitä kohtaan, vaikkei sille olisi tarvettakaan. Joskus se on todella ärsyttävää, kun itselläni olisi paljonkin sanottavaa, mutta kynnys on korkeampi ja sitä miettii mitä suustaan päästää..

Nuorempana tämä oli minulle paljon vaikeampi asia. Näin aikuisiällä ei enää niin paha.

Hei!
Ei kaikkien ihmisten kanssa tarvitse tulla, eikä oikeastaan voikaan tulla toimeen.
Esimerkiksi hyvin ivallisten/pilkallisten seuraa kannattaakin välttää, jos mahdollista.
Ja sitten on niitä "tuomareita" jotka tietävät kaikki asiat paremmin, kuin kukaan muu.
Nimim. kokemusta on!

Itse pelkään jo etukäteen jos joudun tilanteeseen, jossa näitä ihmisiä on mukana.

Paras poistua silloin takavasemmalle,
kunnes löytyy joku asiallinen keksutelukumppani.🙂

Minä olen ollut sosiaalinen jännitäjä koko ikäni. Tai oikeastaa "mielemkiintoinrn" tapaus siinä suteessa, että ulkospäin olen näyttänyt vahvalta, itsetietoiselta ja kaikkea mahdollista sellaiseen "vanhanaikiseen" menestymiseen. Samalla minussa on asunut yksinäisyys ja epävarmuus.

Nyt noin 50 v voin vain todeta muutos vahvasta, itsenäisestä lipui vhitellen 25 -30 vuoden ajassa melkein Zombiena elävään erakoituneeseenn ihmiseen, joka oli agressiivinen ja luonteeltan negatiivinen. Ei yhteyttä enää kovin moneen ihmiseen.
Elämä oli yhtä suorittamista ja joittenkin korviketoimintojen etsimistä (suurella vaihteella näissä harrastuksissakin!).

Noin 5-6 vuotta sitten, jolloin olin jo todennut etten koskaan täytä 50 (koska elämäntyyli niin itsetuhoinen) alkoi prosessi joka on vielä kesken. Olen lopettanut itseni tarkkailun ja vertaamisen muihin (ja Luoja varjele sitä vertaamista olisi tässä suorittavassa kilpailuyhteisössä!), olen myöntänyt oman rajallisuuteni, olen tajunnut mitä onnellisuus MINULLE merkitsee. Ja iloitsen kaikenlaisista ihmisistä. En ainoastaan minua hyödyttävistä ihmisitä (tätä esiintyy yhä tässä maailmassa: tunnen ne joista minulle on hyötyä, mutta en ole tuntevinani niitä joista ei ole - luulevatko nämä ihmiset että epäonni, mielenterveyden haitat tms tarttuvat.)

Arvosta itseäsi. Pidä yhteyttä ihmisiin. Lähde ulos erilaisiin tapahtumiin. Kukaan ei tule sinua kotoasi hakemaan.
Myös sinun täytyy tehdä osuustesi.

Hei!

Kiva taas huomata että ainakin netissä on näitä avoimia ihmisiä, jotka ruotsalaiseen tyylin keskustelevat täällä ns. ongelmistaan. Itsekin kuuluun tähän joukkoon. Tässä oma mielipiteeni asiasta. Enhän tunne teitä muuta kuin täältä. Minä itse ajattelen, että jännittäminen kuuluu esim. jokaiseen esiintymistilanteeseen ihan kaikilla ihmisillä. Kyllä minä ainakin jännitän. Adrednaliinihan tiettyyn rajaan asti tehostaa esiintymistä. Ja sitä ei erity, jos ei jännitä. Tietysti eri asia on ns. liiallinen jännittäminen. Tosi yleistä tässä yhteiskunnassa.
Se mitä itse tämän nään, on että tällekin on loppujen lopuksi todella ihan normaalit, luonnolliset elämänhistoriaan kuuluvat syyt. Minulla, esiintyjäpersoonalla myöskin tämä jännittäminen alkoi kauan sitten kouluaikoina luottamuksen pettämisen vuoksi. Opettajat kyllä pitivät minua lahjakkaana, ja pärjäävänä sekä ahkerana mutta ongelmana oli taas se luokka. Luokkahenkeä ei todellakaan minun mielestäni ollut.
Tästä ei pääse siis kovinkaan helpolla, mutta pitää vaan harjoitella. Itse hajoittelen edelleen, koska persoonaani ei kouluissa kunnioitettu. Surullista. Vähän aikaan sitten esiinnyin taas luokan edessä, tosin nyt eri luokan. Eli miten tilanne oli minulle muttunut, en nähnyt ns. peillistä enää itseäni, tiesin kuka olen. Eli harjoittele vaan. Se on parasta ns. terapiaa, mutta helppoahan se ei ole. Kyllä sinäkin onnistut!