Minä en valitettavasti osaa sanoa, millä sitä hoidan tai miten olisin päässyt vaivasta, koska en ole. Kärsin kamalasta jännittämisestä. Mulla se näkyy käsien tärinänä, joskus myös punastumisena (tosin sitä en jostain syystä enää pelkää enkä häpeile), hikoiluna, muunkin kropan vapinana, pakokauhuna. Mä todella kärsin tuosta kaikesta. Ystäväni pyysi mua esiintymään synttäreillään, mutta sanoin, etten pysty yksin soittamaan, koska jännitän niin paljon. Orkesterissa pystyn juuri ja juuri soittamaan. Usein jännittäminen liittyy mulla ruokailutilanteisiin tai juomiseen. Kaikkein pahinta on maljan nostaminen, kun kädet tärisee niin, ettei lasi meinaa niissä pysyä ja on pakko juoda kahdella kädellä. Se HÄVETTÄÄ! Samoin kahvikutsuja inhoan. Kun pitää ensin kantaa toisessa kädessä kakkulautanen ja toisessa kahvikuppi, mutta kädet tärisee niin, ettei se meinaa onnistua. Kakun syöminen on ihan kamalaa, yleensä nostan lautasta ja jotenkin lapioin kakun suuhuni. Samoin kahvin joudun juomaan kahdella kädellä. Eikä yhtään auta se, että muu porukka olisi tuttua tai vierasta. Jännitän yhtä lailla. Kotona ihan oman perheen kesken en jännitä. Kaikkialla muualla kyllä. Kahvilassa pystyn käymään yksin, mutta seurassa jännitän, oli seuralainen kuka hyvänsä. Inhoan ja häpeän tuota todella paljon. Etenkin sitä käsien tärinää. Ja tietenkin mitä enemmän jännitän sitä enemmän kädet tärisevät. Söin joskus vuosia sitten beetasalpaajaa ennen jännittäviä tilanteita ja se auttoilkin, mutta en kehtaa pyytää lääkäriltä uutta reseptiä ja niin rimpuilen ilman. Tämä tuli nyt vähän sekavana purkauksena, mutta asia on mulle todella iso ongelma. Ja erittäin mielelläni kuulisin, jos jollakulla olisi jotain konsteja jännittämisen hallintaan.

Voi, kun on tuttua huttua tääkin! Alkoin yläasteella, lukiossa oli pahana, opiskeluaikoina 90-luvun loppupuolella mulla oli vastaava ongelma hyvin vahvana: juuri kahvitustilanteissa, ruokaillessa, esiintymiset olivat aivan järkyttäviä, pelkäsin jo viikkoja etukäteen esitelmien pitoa! Käsien tärinä, punastelu, sisäisesti tunsin paniikkia ja kauhua, häpeää..JA punastuin, kädet tärisivät....Koskaan en jättänyt esitelmää pitämättä vaivani takia mutta häpesin itseäni kyllä oikein urakalla! Punastumista pelkäsin esiintymistilanteissa hurjasti ja mitä enemmän pelkäsin, sitä punaisempi olin. Enkä uskaltanut myöntää vaivaani, en uskaltanut kellekään puhua asiasta. Mikä nyt on tilanne? Edelleen sosiaalisissa tilanteissa jännitän, en ole oma itseni, olen kuin varuillani koko ajan. EN pekää kähvitustilanteissa enää, esiintymiset suurelle joukolle edelleen vaikeita mutta tarvii harvoin esiintyä. oireeni ovat helpottaneet, ikää kohta 40 vee, ehkä ikä tehnyt tehtävänsä ja tarpeeksi paljon sosiaalisissa tilanteissa oloa. Toki olen terapioissakin ollut mutta hyvin vähän asiasta puhunut. Kannattaa puhua asiasta, sekin varmasti jo helpottaa :-). Tsemppiä 🙂

Minulla tismalleen,todella tismalleen samat vaivat olleet jo hieman yli 10 vuotta. On ollut yhtä kärsimystä aika ajoin.Nykyisin olen pystynyt tekemään monenlaisia asioita juurikin tuon mahtavan beetasalpaajan avulla,otan joka päivä aamulla yhden tabletin,ja saan päiväksi mielenrauhan. Punastuminen on loppunut lähes kokonaan,kädet tuntuvat tärisevän,mutteivat oikeasti tärise. Se on ehdottomasti tehokkain apu minulle,rauhoittavat lääkkeet eivät. On tosi ongelmallista etteivät monet lääkärit ota tätä asiaa vieläkään tosissaan kunnes itkee hysteerisesti ettei kestä enää. Kukaan ei ainakaan saisi vähätellä siitä kärsimistä. Mutta hankalaa ilman jotain lääkitystä kyllä on,itse en olisi kestänyt moista.Lisäksi olen saanut terapiaa ja kuntoutusta,on nimittäin masennusta ja ahdistustakin ollut. Tsemppiä kovasti,tiedän minkä kanssa kamppailet,on meitä muitakin. Ei kannata epäröidä lääkitystä,erityisesti tuota beetasalpaajaa,monet lääkäritkin ovat kehuneet sitä minulle.

Luin pikaisesti läpi ketjua, olen usein kirjoitellutkin tästä aiheesta. Nuorena en kyennyt pitämään koulussa esitelmää kuin hyvin harvoin ja sitä häpesin pitkän aikaa, se oli vain kauhunsekaista tunnetta, että olin käyttäytynyt kuitenkin jotenkin naurettavasti, niin varmaan, ujo kun olin. Ja nykyisin myötähäpeän sellaisia, jotka ujostelevat.
Viime päivinä olen saanut uutta puhtia tähän ongelmaa ja yritän mennä nyt pikkuhiljaa eteenpäin, ettei liian suuri vauhti sitten tyrmää alkavaa itsetunnon ja oman arvon tunnon kasvua. Siis olen kait näytellyt koko elämäni, näytellyt rohkeaa joskus onnistunut, joskus ei. Nyt vasta aloin miettimään että miksi se näin on? Miksi lapsia jo pienenä pakotetaan samaan muottiin ja samoihin asioihin, vaikka jokainen on yksilö eikä kaikilla ole samoja valmiuksia tehdä kaikkea hyvin.
Surkuhupaisa muisto lapsuudesta oli laulukokeet, miksi ihmeessä lasta nöyryytettiin laulupakolla jos ei ollut minkäänlaista lauluääntä eikä sävelkorvaa. Ja moni muu asia. Voimistella piti, vaikkei taipunu mihinkään. Ja se sama rumba jatkuu edelleen.
Mitäs jos alkaisimme ymmärtämään ja kunnioittamaan omaa itseämme, ettei ole pakko osata ja olla kuten muut tai joku muu. Ja jos joku sitä ääneen ihmettelee että oletpa kummallinen kun et tee sitä tai tätä, niin voiko sen vain hyväksyä, että näin on, teen sen mihin kykenen enkä yhtään enempää.
En kulje enää juhlissa enkä kahvikekkereillä, enkä ole yhtään sen huonompi, enkä edes yksinäisempi kuin ennen. Muutama hyvä ystävä, jotka ovat samanlaisia tai ymmärtävät erikoisen piirteeni ja enempää en tartte. Työnkin voi nykyään valita ettei tarvi alkaa esiintymään tai palvella asiakaspalvelussa.
Voihan sitä tietenkin alkaa tappelemaan luonnettaan vastaan ja itseään kehittämään, joka siihen kykenee.

Olen muuten vielä huomannut sellaisen asian,että monet muut elämän osa-alueiden ongelmat lisäävät ja joskus laukaisevat koko sosiaalisen ahdistuksen. Mieltä painavat jutut kuten hoitamattomat tai selvittämättömät arkipäivän asiat voivat järjestämättä ainakin mulla pahentaa oireita. Yhtäkkiä vaan kiinnitän huomiota epämiellyttävään ahdistukseen ja kamalaan jännittämiseen. Jännitän kaikkea,suurinpiirtein rappukäytävään menoa,jos joku tulee vastaan.Se on kamalaa. Juuri nyt minulla on nämä oireet. Teen vaan silti reippaasti kaikki asiat. Kirjoitan paperille kaikki asiat jotka tulee mieleen,mitä pitäisi tehdä,mikä huolestuttaa jne. Jos paperille tulee huoleksi pelkästään tämä "tauti" ja sen oireet,ei auta kuin odottaa että keho rauhoittuu,ja pitää huolta itsestään. Pääasia ettei anna sen rajoittaa normaalia elämää.Joskus huomaan että laskujen maksut,kaupassa käynnit työpäivän jälkeen,pyykin pesut ja sovitut asiat hoidettuani olen selvästi rentoutuneenpi. Myös ihmissuhdeasiat kannattaa selvittää parhaansa mukaan,ettei sellaiset painaieltä. Joskus oireet voivat olla hälytys sinulle asioista jotka ovat "rästissä'.

todella hyvää asiaa "salainen55". Itse olen myös sitä mieltä että jokainen saa olla sellinen kun on. Nykyään joka paikassa vaan hoetaan, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä. Itse ainakin nyt vanhempana kannustan omia lapsia tekemään sitä mitä ne tahtoo, jos mun kersa päättää vaikka pienenä et se haluaa esim. vaikka puhelinmyyjäksi, niin varmasti tulen kannustamaan siihen hommaan. Minua itseäni on aikoinaan "painostettu" käymään kouluja ja nyt olen koulutusta vastaavassa epämiellyttävässä työssä. Uusi työpaikka on haaveena ja sitä haen kokoajan, mutta paikkakunnalla missä asun on huono työllisyystilanne juuri nyt. Olen yrittänyt muuttaa ajatustani siihen suuntaan, että punastumiseni on minulle minun ominaisuus, eikä se välttämättä katoa ikinä. Minä olen minä ja minulla on täällä samanlainen paikka hengittää ilmaa kuin muillakin. Yritän ajatella positiivisesti ja olla miettimättä huonoja aikoja. 😳

sama tuttu ajatus lapsuudesta kanssa oli hankalaa kun ei saanut olla oma itsensä toiset eivät arvostaneet eivätkä opettajatkaan. Olin lapsena ujo ja huono liikunnassa en kyennyt sosiaalisiin jumppiin jalkapallot sun muut pesikset en ymmärtänyt niitä sääntöjä ja minulle vihoiteltiin koska en tajunnut. Opettaja aina kehui mutta minusta se tuntui minua kehuttiin, koska olin huono eikä parantanut asiaa jäin viimeiseksi aina joukkue lajeissa valitessa joukkuetta. Ne valittiin ketkä hyviä ja suosittuja me muut jäimme viime tinkaan se nolotti. Matikan tunnilla nolattiin kun en osannu sanoa taululta vastausta niin opettaja jankkasi no mikä vastaus kyllä tiiät ,vaikka mtien sanoi en osaa näin kehittyi tunne olen huono kaikissa aineissa ja myös minä tunsin oloni turhaksi koulussa kun minua haluttu mihinkään mukaan. Ne haluttiin mukaan jotka oli hyviä ja äänekkäitä ja nauratti muita sekös se on nykyaikana olet hyväksytty ja sinut halutaan porukkaan, kun olet äänekäs. Teini-iässä alkoi pahemmat sosiaalisten tilanteiden ymmärtäminen kun ei hyväksytty sellasena mitä on ja sai ystäviksi vain ikäviä ihmisiä. Ei erilaisuutta hyväksytä usein se on monille jotka massaa pelottavaa ja ei ymmärrä toisenlaisia eivätkä jaksakkaan ehkä jotkut ymmärtävät useimmiten itse ne jotka kokeneet itsekkin jonkunlaista kiusaamista,traumoja, vaikeaa elämää.

Hei!
Kuten edellinen kirjottaja kertoi, myös minulla ollut jo kouluajoista todella huonoja kokemuksia siitä, että kukaan ei hyväksynyt minua omana itsesnäni, eli ujona ja enimmäkseen jouduinkin olemaan yksin.
Sen vielä oikeastaan ymmärsin, että en hiljaisena voi utkaan olla kaveripiirissä suosittu - tosin tuohonkin seikkaan varmaan nykyisin puututtaisiin koulun aikuisten taholta, mutta pahinta oli, kun opettajatkin suhtautuivat kuin tahallani olisin mahdollisimman "hankala", ja ikäänkuin leimasivat sairaaksi.
Pahimpia olivat juuri pakkoesiintymiset luokan edessä, sekä myös liikuntatunnit, jotka olivat melkoisia ptiellävaniikin aiheuttajia juuri siksi, että liikunnallisesti lahjattomana tuli todella nöyryytetyksi, kun tunsi olevansa vain lahjakkaampien tiellä, mutta silti oli pakko niilläkin tunneilla olla. Muutenkin opettajat pyrkivät leimaamaan suorastaan mielisairaaksi - itse asiassa en ehkä olisi ilman heitä niin totaalisesti kadottanut itseluottamustani, että edelleenkin olen vakuuttunut, että minua ei kerta kaikkiaan voi kukaan pitää normaalina koskaan eikä missään, ja tuo on oikeastaan ohjannut koko elämääni: olen aina outo ja vielä oudompi, kun en osaa muuttaa käytöstäni. Nuo eväät koulusta sain. Jos olisin ollut hyväksytty, ja keskitytty vahvuuksiini eikä ns.vikoihini, olisin herkkänä ihmisenä saanut jo nuorena vahvan minäkuvan. Pohjimmiltaan siis kyse on siitä, että ihmisellä pitäisi olla tietty temperamentti, jos haluaa tulla hyväksytyksi. Miksi ei saa olla erilainen? Hyväksytäänhään fyysisetkin rajoitteet. Oikeastaan koko elämäni olen pohtinut, kannattaako minun elää ollenkaan, kun olen näin "outo", mutta jos tällasia puhuisi vaikka jollekin mtt-toimiston
ihmiselle, luultavasti löytäisi itsensä
Pakkohoidosta zombieksi lääkittynä, ja
todellisuudessa menettäisi kaiken
yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Mikä noidankehä!

Eli kiitos vain opettajat.

E

🙄