Hei!

Olen kärsinyt sosiaalistentilanteidenpelosta ja paniikkihäiriöstä lapsesta saakka, siis yli kaksikymmentä vuotta. Olen ollut nykyisen puolisoni kanssa yhdessä kymmenisen vuotta. Elämääni mahtuu hyviäkin jaksoja, mutta silti sairaus on ollut aina jotenkin läsnä. Viimeiset pari vuotta pelkästään kotoa lähteminen on aiheuttanut ahdistusta, joten olen sulkeutunut lähes kokonaan neljän seinän sisälle.

Puolisoni on melko sosiaalinen, mutta toki kaipaa omia hiljaisia hetkiäänkin. Aluksi saimme jotenkin junailtua menomme, joko minä pakotin itseni liikkeelle tai sitten hän meni yksin. Nyt minulla ei ole enää voimia pakottaa itseäni, mikä kieltämättä vaikeuttaa tilannetta paljon. Minä tunnen itseni yksinäiseksi kotona ja puolisoni on pahoillaan, ettei saa minusta seuraa oikein mihinkään. Tunnen myös syyllisyyttä elämämme pilaamisesta. Vähitellen suhteemme on muodostunut lähinnä rinnakkaiseloksi yhteiselon sijaan. Molemmilla on omat juttunsa, yhdessä emme paljonkaan tee asioita. Tuntuu, että olisi helpompi, jos puolisoni ymmärtäisi, miten vaikeaa ihmisten parissa liikkuminen on. Ehkä silloin hän osaisi tukea minua ja minun olisi helpompi lähteä hänen mukaansa. Kai tässäkin asiassa keskustelu ja toisen huomioon ottaminen sekä kannustaminen ovat niitä avainasioita. Olemme hakeneet myös ulkopuolista apua (psykiatrit, lääkitykset, terapiat), mutta ainakaan vielä edistystä ei ole tapahtunut. Pitkä prosessi on varmasti edessä, mutta toivotaan, että kaikki vaivannäkö tuottaa tulosta.