Sisarusten eriarvoisuus aikuisiällä
😟
Olen keski-ikäinen nainen ja kaiken pitäisi olla olosuhteisiin nähden hyvin.
Minulla on masennuskausia vuosittain 2-3 kappaletta, joihin sitten erilaisia lääkkeitä popsin.
Nyt on päällä taas lievähkö masennus ja tällöin alan aina pohtia elämääni ja sen yksityiskohtia tarkemmin.
Olen perheessäni ns. musta lammas, eli koen että olen huonompi kuin muut sisarukseni. Ja tottahan on etten ole elämässä pärjännyt kuten he.
Ihan äskettäin lääkärini esitti minulle diagnoosiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja sitä nyt tutkitaan. Se selittäisi aika paljon äkkinäisistä käänteistä elämässäni ja masennuskausista.
Koko ikäni olen ollut kateellinen nuorimmalle sisarelleni joka sai jäädä äitini kanssa asumaan vanhempieni eron jälkeen. Itse jouduin lähtemään kotoa 16 vuotiaana. Siinä jäi sitten lukiot sun muut sitä seuraavat koulut kesken.
Siskoni kävi lukion asuen äitini luona ja jatko-opiskelutkin äiti kustansi.
Siskoni katsoo minua nenänvarttaan pitkin kun olen töppäillyt elämässäni, eikä hän halua olla missään tekemisissä, vaikken ole hänelle mitään pahaa tehnyt.
Äitini singahtaa siskoni luo aina kun siskollani on jotain johon hän tarvitsee apua,kuten lastenhoito.
Minun luonani äiti ei käy juuri koskaan, itse käyn siellä silloin kun saan ”audienssin”
😐.
En voi mitään että tunnen suurta mielipahaa, vaikka aikuinen olenkin. Toisen siskon kanssa olemme aina välillä juttusissa, mutta hänellä on niin tiivis avoliitto ettei aikaa oikein muuhun jää. Hänkin tuntee olevansa huonompi kuin tämä nuorin siskomme.
Onko tämä normaalia😑❓ vai olenko jotenkin poikkeustapaus?
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Se on kuule ihan normaalia, että jotkut lapset ovat perheessä lellkikkiä ja toiset tekevät ahkerasti töitä ja yhdet taas ovat mustialampaita.
Jokaisella on oma paikkans siinä hierarkiassa. Vaikka yritetäänkin olla tasapuolisia.
Ainakin mitä kuuntelen ihmisiä, niin useimmilla on katkeruuksia muita sisaruksia kohtaan. Sekin on joskus vain siellä omassa päässä oleva vamma, joka ei haittaa muita kuin itseä, muut eivät kärsi siitä.
Itse olin aikoinaan hirveän kateellinen muille sisarille, mustalammas kun olin, epäonnistunut ym. Mutta pääsin siitä yli jollain keinolla ja tajusin että oma asenteeni vaikutti siihen ettei minun luo ollut mukava tulla kun heijastelin ikäviä tunteita vaikken edes puhunut niistä.
kannattaa puhua siskojen ja äidin kans suoraan näistä asioista ja sitten antaa piut paut mokomille jos eivät tajua muuttaa suhtautumista. ihan turhaa ajan ja energian hukkaa miettiä muiden saamia hyviä asioita. Voisit ajatella sillälaillakin, että kun on saanut paljon joutuu antamaankin paljon, sitoutumaan ja on kiinni antajassa.
Kun ei ole kenenkään arvostuksesta ja lahjoista kiinni on vapaa!