Entä, jos se mun itsemurhan tehnyt ystävä olikin oikeassa ja minä väärässä? Entä, jos olin väärässä siinä, että elämässä on hyviäkin asioita ja kannattaa etsiä positiivista? Entä, jos totuus onkin se, että kaikki on perseestä ja toivoa ei ole? Onko toivo pelkkää harhaa? Onko kaikki positiivisuus pelkästään uskonasia ja harhaa eikä totta ensinkään? Entä, jos ainut järkevä teko on sittenkin tappaa itsensä? Entä, jos en koskaan toivukaan vaan tätä helvettiä jatkuu tasan niin kauan kuin minä sitä jaksan? Ja jos ei usko siihen, että asioiden olisi mahdollista vielä joskus muuttua, niin miten sitä jaksaa elää? Ja minkä vuoksi sitten elää, jos toivoa ei ole?

Laulussa sanotaan että, "En sun särkyä anna mä en" kauniisti. Mutta kuinka kukaan voi auttaa ,kun minua on kielletty puhumasta kipeistä tunteistani. Eräs psygologi kielsi jarakastamani mies ei halua kuulla Epätoivossani yritin kirjoitaa mikä minua sattuu ja pelottaa, ihan kauniisti ja miten helposti se olisi korjattavissa Mutta mieheni ei halunnut kuulla,eikä lukea vaan repi kirjeen.kuinka voi estää särkymästä ,jos ei halua edes tuntea? En pyydä paljoa. olenkin taas turvautunut vanhaan suojelukonstiin jonka opin jo lapsena. sulkeudun nukeksi,joka ei näy ie kuulu,ja jossa on happula josta voi painaa kun minulta tarvitaan jotain.Se on minun omatekemä vankilani. tässä taas pieni murunen elämästäni.Rikkoutunut ruukku

Aika hurja tilanne kyllä sulla, Onnen tyttö. Kyllä minusta sinun pitäisi päästä avoimesti puhumaan tunteistasi mieluiten ammattilaisen kanssa. Olisiko mahdollista vaihtaa psykologia? Tuon ammattitaito kuulostaa nimittäin hiukan kyseenalaiselta.

Joulumieli on minulla hukassa eikä oikein meinaa löytyä voimia kaikkiin valmisteluihin. Mieluiten vetäytyisin johonkin yksinäisyyteen ja unohtaisin koko joulun. En meinaa jaksaa edes normaaleja kotitöitä tehdä. Nytkin on märät pyykit olleet koneessa jo eilisillasta saakka. Pakko ne on tänään saada laitettua kuivumaan. Ei vaan jaksais.

Tuli se joulumieli onneksi taas jostain aattona vähitellen, kun saatiin kaikki valmiiksi. Meillä oli sukulaisia aattona syömässä ja iltaa viettämässä. Pukkikin kävi. Oli mukava ja rento ilta. Kaikki viihtyivät. Siskokin sanoi, että meidän joulut muuttuu aina vaan mukavammiksi. Aiemmin mulla oli aina kamala jouluahdistus, mutta se on näemmä onneksi lieventynyt vuosien mittaan. Ja nykyään se helpottaa viimeistään aattona, kun saa kaiken valmiiksi eikä tarvi enää hössöttää hulluna paikasta ja toimesta toiseen.

Itselläni samanlaisia olotiloja kauhea pelko pääsenkö eteenpäin ja miten pääsen haen terapiaa ja yhtä tutkimusta luin kirjan erityisherkät ihmiset olen juuri niitä se on hankaloittanut elämääni lapsesta saakka paljon. Nyt luin sitä ja se sai minut itkemään aamuisin tulee itku herätessä ja se vaan jatkui ja jatkui mutta kyllä se iltaan mennessä parani tuntui, että on tälläisiä monen päivän itkukohtauksia paljon sitten se taas tasaantuu. Se ainut keino kait itselle purkaa ahdistusta ja masennusta. Joulu on vaikeaa aikaa itselle koska kaikki joulut oli lapsesta saakka stressiä joten stressiherkkyys tulee jouluna vaikka vietämme sen mieheni kanssa kahdestaan jotenkin se vaan tulee sieltä kauheana pelkona menee pieleen tai epäonnistuu. Aamuisin ollut heikko olo herätessä johtuu varmaan hermoista en ole oiken tehnyt mitään muuta kun levännyt ja lukenut sekä katsonut telkkaria ,mutten minä koe sitä joulun iloa mitä muut kokevat kauhea innostus minulla se on sitä että tiedän perheeni on vaikea ja sisko suhde on katkennut vuosia sitten. Eniten ehkä en koe sitä iloa noissa pyhissä, koska minusta pyhät eivät ole ihanaa iloa se on ihan normia päiviä ja masennus voi olla milloin vain ei se katso onko joulu ehkä kauheat odotukset milloin toisten pitäisi olla onnellisia saa minut ahdistuneeksi. Sama kesässä se saa minut surulliseksi masentuneeksi, koska toiset hehkutavat ihanaa lämmin minulle kesä on ihan paska se oli lapsenakin aina hiton tylsä ilma kavereita ilman tekemistä.

Vuoden viimeinen päivä. Mitä vuodesta jäi? Kamalasti ongelmia, surua, ahdistusta, tuskaa, toivottomuutta. Tietenkin mukaan mahtui myös hyviä päiviä ja iloa, mutta niiden voima ei nyt jotenkin jaksa kannatella minua. Mietin mitä tuleva vuosi mahtaa tuoda. Luultavasti tuon saman luettelon. Tuleva työkokeilu hirvittää ja olen aivan varma, etten selviä siitä vaan joudutaan toteamaan, että ei minusta enää ole mihinkään.

Mitä enemmän asiaa pohdin, sen vakuuttuneempi olen siitä, että minun kannattaisi tappaa itseni. Ei minulle ole tulevaisuutta. Ei tästä alhosta voi selvitä.

Minusta ei taida olla eläjäksi. En selviä tästä elämästä. En jaksa. En kykene. Kauhean ristiriidan tilanteessa aiheuttaa lapset. Isommat varmasti pärjäisivät jo, jos kuolisin, mutta tuo nuorimmainen on vielä kovin kiinni minussa ja varmasti sairastuisi surusta ja sekoaisi, jos minä kuolisin. En tiedä, mitä tehdä. En voi jatkaa, mutten voi lopettaakaan elämää.

Olen umpikujassa enkä löydä ulospääsyä. Ei mitään toivoa enää.

Lisäsin Olanzapin-annostusta ja se on auttanut. Enää ei ahdista kaiken aikaa. Sen myötä mielialakin on hieman kohentunut. Kauheasti en jaksa toivoa tulevaisuudelta mitään, mutta yritän elää tässä hetkessä ja tässä päivässä. Hetki ja päivä kerrallaan. Tulevaisuuden ajattelu ahdistaa niin paljon, että on ehkä parempi olla ajattelematta sitä liikaa. Keväästä tulee kyllä rankka. Muutenkin kevät on mulle vaikeaa aikaa. Ahdistus lisääntyy, kun valo lisääntyy. Muut iloitsevat, mutta minä vaivun syvemmälle synkkyyteen. Näin on ollut jo pitkään, vuosia. Lisäksi palaan töihin ja terapia loppuu. Tai sen jatkuminen maaliskuun jälkeen on tosi epävarmaa. Täytyy henkisesti varautua siihen, etten saa enää jatkoa. Ilman tukea mulla ei ole varaa käydä terapiassa kuin ehkä kerran kuussa eikä se ehkä riitä minua kannattelemaan. No mutta nyt mä taas murehdin tulevaa. Tämä hetki, tämä päivä. Juon kahvia ja nautin hiljaisuudesta, kun mies on töissä ja lapset koulussa.

Muutama päivä meni vähän paremmin, mutta nyt olen taas humpsahtanut tähän ahdistussyöveriin. Olen umpikujassa. En voi lähteä, mutten voi näinkään jatkaa. En tiedä, mitä tehdä, miten tästä selvitä.

Eräs ystäväni teki kuukausi sitten itsemurhan ja nyt on minullakin suuri houkutus lähteä hänen peräänsä. Ymmärrän kyllä, että se olisi läheisille (etenkin lapsille) aivan kamalaa ja todella traumatisoivaa, mutta kun en meinaa enää jaksaa. Luhistun tämän masennuksen ja ahdistuksen alle. Iltaisin, kun en saa unta ja makaan sängyssä, suunnittelen erilaisia tapoja tappaa itseni. Kuolemaan sisältyy ajatus vapautuksesta ja helpotuksesta. Näin eräänä yönä unta, jossa eräs edesmennyt läheinen tuli sanomaan minulle, että kuolleena on hyvä olla. Niinpä houkutus on nyt suuri. Kuinka kauan jaksan tuota impulssia vastustaa?

Ahdistus on hyvin voimakasta ja kaiken aikaa. Aamusta iltaan. Vapisen ahdistuksesta. En jaksa tätä masennuksen ja sairauden taakkaa. Haluan kuolla.

Uupunut, masentunut, ahdistunut, väsynyt elämään.

Repukka🙂🌻

Tuntuisi, että silloin olet vielä ns. "paremmalla puolella", kun tunnistat itse nuo tunteesi, että sinua ahdistaa, masentaa, etkä jaksa enää elämää. Minä en ole mikään hyvä neuvomaan, kun itsellänikin vointi vaihtelee harva se päivä. En aiokaan mitään neuvoa vaan ainoastaan esittää ajatuksia, joita tuli mieleeni.

Nyt on tärkein ajatus se, että et enää jaksa. Oletko voinut kenellekään läheiselle sanoa sitä tunnetta ääneen? Onko mitään, minkä luulisit auttavan tilannettasi? Jos ei lukuun oteta nyt kuolemaa. Sinua pelottaa tietyt asiat, ahdistavat. Voiko niihin vaikuttaa (työkokeilu, työ ym.) Tarvisitko enemmän omaa aikaa, omaa rauhaa?

Sinulla on ollut lähellä traumaattinen kokemus (ystäväsi itsemurha). Oletko sitä pystynyt jakamaan kenekään kanssa, siis puhumalla? Ja unessa läheisesi sanoi, että on hyvä olla kuollut tjs. Sinulla on siis ollut laukaisevia tekijöitä masennuksen, ahdistuksen syventymiselle lähiaikoina. Mikä sinua on ennen auttanut?

Tiedän itse, että aina ei tule mieleen mitään auttavaa tekijää, eikä mikään tunnu auttavan. Mutta silloin, kun kuolema alkaa pyörimään kovin konkreettisesti mielessä jatkuvasti täytyy alkaa hälytyskellot soimaan. Tuskinpa sinäkään pohjimmiltaan haluat kuolla? Mutta et kestä elämääsi tuossa tilassa enää? Ymmärrän erittäin hyvin.

Auttavatko sinua mielestäsi enemmän asioista puhuminen vai lääkkeet? Vai molempi? On syytä muistaa, että jotkut lääkkeet saattavat aiheuttaa ja ylläpitää itsemurha-ajatuksia. Kuten myös masennusta ja ahdistusta. Oletko varma, että nykyinen lääkitys on sinulle oikea?

Anteeksi, kun kyselen, mutta olet kirjoittanut sen suuntaisesti, että olet avun tarpeessa. Hyvä, että olet kirjoittanut tänne suoraan ajatuksistasi. Tuskin kukaan haluaa, että kuolet, enkä usko, että se sinunkaan kohdallasi olisi mitenkään hyvä ratkaisu.

Voiko mielestäsi oloasi helpottaa ja millä tavalla? Kirjoittele ainakin tänne, että missä mennään jos jaksat.

Tiedän tunteesi. Voimia!

En ole saanut sanottua läheisilleni, että vointini on nyt näin huono. Jostain syystä mun on hyvin vaikea puhua läheisilleni voinnistani. Helpompi on kertoa täällä ja terapeutille tms. Voisin yrittää kyllä, jos muut ottaisivat enemmän vastuuta kotona. Minulla on paha tapa tehdä itse kaikki, koska se on usein helpompaa ja nopeampaa ja sitten uuvun.

Terapiassa voin kyllä puhua asioista, mutta sekään ei tunnu nyt kantavan. Luulen, että ahdistukseni liittyy lähinnä uupumiseen. Ei se varmaan ainut syy ole kuitenkaan. Lääkkeistä ei tunnu kovin paljon apua olevan. On kokeiltu useita eri lääkkeitä eikä mistään oikein tunnu olevan apua. Olen lapsesta saakka ollut ahdistunut ja toivonut kuolemaa. Tavallaan siitä on ehkä tullut tapakin, josta varmaan pitäisi päästä pois.

Vastaavassa tilanteessa aiemmin on auttanut runsas nukkuminen ja lepo. Hiljalleen kun uupumus hellittää, ahdistuskin helpottaa. Silti joka kerta, kun humpsahdan tänne kuopan pohjalle, olen aivan varma, että tällä kertaa en tästä selviä. Se toivottomuus on niin voimakasta.

Pelkään vain niin kamalasti tulevaa kevättä. Muutenkin kevät on vaikeaa aikaa, terapia loppuu ja on työkokeilu. Keväästä tulee siis varmasti rankka. En usko selviäväni siitä. Se pelottaa.