Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.
Hei repukka.Minä saan energiaa musiikista ja laulan karaokea melkein jokapäivä.Metsässä kävelemisestä.Kissastani joka välillä käykin hermoilleni😉Jos joutuu paljon kuuntelemaan negatiivisia asioita niin siitä väsyy.😳.Sit on nää ihanat ystävät jotka piristävät päiviä.Pyöräilystä,auringosta,kukista,lintujen laulusta🌻🙂🌻.☺️❤️voimia ja energiaa päiviisi.kokeile eri vaihtoehtoja,jos joku sopiva löytyisi.
Kesä mökillä erakkona on tehnyt hyvää. Olen suurimman osan näistä viikoista ollut siellä kahdestaan kuopuksen kanssa. Aika paljon olen lukenut ja välillä vähän jotain hommia tehnyt. Vielä pari viikkoa saa nauttia ja sitten palataan kotiin. Nyt jo ahdistaa ajatus kotiinpaluusta. Yritän kuitenkin elää tässä hetkessä ja nauttia mökilläolosta niin kauan kuin sitä kestää. Noin kerran viikossa käydään kirjastossa koneella. Olen huomannut, että etenkin fb:ssa käyminen ahdistaa. Ahdistaa lukea kavereiden päivityksiä, kun ovat tehneet vaikka mitä kaikkea ja mä vaan makaan ja luen enkä juuri tee muuta. En nyt tarkemmin tässä yksilöi, mikä kaikki siellä ahdistaa, mutta ei se näköjään hyvää tee. Haluaisin vain linnoittautua mökille yksin ja erakoitua kokonaan.
Tulihan se ahdistuskin sieltä, kun kesällä tankatut voimat hiipuivat. Nyt olen taas totaalisen loppu. Uupunut. Masentunut. Ahdistunut. Toivoton. En jaksa elää. Mutta en kai oikein voi kuollakaan, kun lapset kärsisivät siitä. Aina tämä iskee uudestaan ja uudestaan. Aina uudestaan putoan pohjalle enkä jaksa nousta. Mietin, missä vaiheessa hakeudun sairaalaan. Ehkä yritän vielä omin voimin, josko jaksaisin nousta. ☹️
Hei Repukka!
Oikein paljon voimia sinulle toivotan. Et voi kuolla nyt kun sinulla on nuo lapset. Minunkin päiväni ovat raskaita mutta tyttären takia yritän jaksaa elää. Olisiko sinulle tarjolla jonkinlaista päivätoimintaa, mitä luulet. Itse käyn sellaisessa, en tosin juuri nyt kun ei ole varaa bussilippuun mutta ensi viikolla luultavasti pääsen. Tai ehkä lapsesi ovat alle kouluikäisiä ja olet heidän kanssa kotona. Itse olin juuri sairaalassa viisi päivää. Tukihenkilöni sanoi tänään ettei minun ole ajankohtaista miettiä työasioita vaan että sairauslomaani varmaan jatketaan. En tiedä mitä ajattelen tuosta. Tavallaan haluaisin jo töihin.
Voimia siis sinulle oikein paljon!
Lapset ovat jo isoja ja koulussa. Minun ongelmani on tämä jatkuva väymys ja uupumus, jotka altistavat sitten masennukselle ja ahdistukselle. Tekemistä on vähän liikaakin ja minulla on paha taipumus haalia liikaa tekemistä itselleni, sitten uuvun jne. Ongelman ratkaisu on yleensä se, että karsin tekemiset minimiin ja olen vaan, nukun paljon ja lepään. Terapeutin kanssa juuri puhuttiin, että niin täytyy taas tehdä. Kun voimat vähän palautuvat, mielialakin nousee ja toivottomuus hellittää. Ehkä tämä tästä siis taas helpottaa, kun saa levättyä. Jotenkin vain tuonne kuopan pohjalle toivottomuuteen on niin kovin helppo humpsahtaa, mutta vaikea päästä sieltä pois. Se on kyllä vuosien mittaan muuttunut helpommaksi, kun olen oppinut tuntemaan paremmin itseäni. Ilman terapiaa olisin kyllä hukassa. Sitä on jäljellä enää puoli vuotta ja pelkään sen loppuvan kesken. Onneksi on myös tukinet, jossa saa vertaistukea.
Moi Repukka , onko lepo auttanut? Tämä pahanolon uusiminen tuli ihan yllätyksenä. Mullakin lapset, niin levätä ei kerkeä/halua. Tämä ahdistus ajaa sellaiseen oloon, että muuta ei päähän mahdu.
Ei ole auttanut. Ahdistus pahenee kaiken aikaa. En tiedä, koska koittaa hetki, että murrun sen alle. Silloin ei auta kuin hakeutua sairaalaan, vaikka en tiedä, miten sairaalahoidon maksan, kun ei ole rahaa. Rahattomuuskin ahdistaa. ☹️
Nyt tuntuu, että pahin on taas vähäksi aikaa ohi. On ollut paljon kivoja juttuja ja niistä on tullut parempi mieli. Uupumus on syvä - sekä psyykkinen että fyysinen uupumus ja raahustan vain hetkestä toiseen ja yritän selvytyä iltaan saakka. Pahin ahdistus onneksi on taas hellittänyt. Aamut ovat pahimpia. Joka aamu toivon, että olisi taas jo ilta ja pääsisi takaisin nukkumaan. Joka aamu joutuu jostain etsimään voiman ja syyn nousta rämpimään päivän läpi. Yritän osata olla armollinen itseäni kohtaan ja levätä paljon ja tehdä mukavia asioita. Tiistaina on työterveyslääkärin vastaanotto. Kuulen tulokset uniapneatestistä. Jännittää. Toivon, ettei minulla sitä ole, vaikka se kyllä selittäisi kätevästi tämän väsymyksen. En vain haluaisi enää yhtään uutta sairautta ja diagnoosia. Kotona on kamala kaaos, mutten jaksa tehdä sille mitään. Eipä kukaan muukaan tee. Paitsi esikoinen tässä yksi päivä imuroi ja kuopus tiskasi tänään. Lehtiä on röykkiö ja tavaraa vähän siellä sun täällä väärissä paikoissa ja vessakin on likainen. Mutta onko mun stressattava niistä, jos eivät muutkaan stressaa? Eihän ne yksin mun vastuulla ole? Tällaisia olen viime aikoina miettinyt ja yrittänyt olla huolehtimatta liikaa.
Ihanat lapset auttavat. Pienikin apu on eteenpäin. Joskus mietin, miksen saisi kotiin ilmaista siivoojaa. Joku ihana lääkäri sanoisi; nyt olet niin uupunut, että saat Kelan maksamana ilmaisen siivoojan 😀 Sotku väsyttää, ajatus siivoamisesta väsyttää. Jee.
Olen nyt monena aamuna miettinyt jos en nousisikaan sängystä. Repukka, ootko sinä joskus toteuttanut tämän? Kotona.Mun mielen turvapaikka on ollut sänky. Nyt oon vaan alkanut näkemään synkkiä unia. Ne on aina jonkun sortin painajaisia. Herään onneksi aina kesken unen. Siinä on vaan se ärsyttävä kun haluaisin nukkua.☹️ Iltaisin venytän nukkumaanmenon niin myöhäiseksi, että taju lähtee väkisin.
Hitto kun muisti on taas pätkiny viime viikkoina. Mulla oli jotain kirjoitettavaa sulle Repukka, mutta en enää muista. Tässä kirjoittaessa ei pääse lukemaan aiempia viestejä😋
Repukka nyt jatkan 🙂🌻
Se uniapnea, tietenkään en sitä toivo sulle, mutta rupes naurattaa kommenttisi: olisi kätevää 😀 Mäkin olen hakenut ruumiillista syytä masennukselle ja ahdistukselle. Yksi oli kurkkusyöpä. Ahdistuksestani seuraa jatkuvia nielemisvaikeuksia. Pyysin lääkäria kokeilemaan että eihän mulla ole kurkkusyöpä. Sehän olisi selittänyt kaiken. No ei ollu , eikä ole senkään jälkeen löytynyt mitään"oikeaa" selitystä sairaslomalle. Eikö olisikin kivempi sanoa "mulla on peukalo vakavasti murtunut, siitä johtuen 2kk saikku"
Kukaan ei kattois pitkään ja miettis mitään ihmeellistä. En pelkäisi että mut irtisanotaan jos jään sairaslomalle.😭
Kävin työterveyslääkärillä. Dg: lievä astma ja keskivaikea uniapnea. Kilpirauhasarvot olivat jostain syystä jääneet pois ja pitää mennä uudestaan labraan niitä varten. Helvetti. Mua ärsyttää toi uniapnea, koska se on tavallaan omaa syytä. Mitäs olen niin lihava. Nyt mä sitten saan sen cpap-laitteen ja sitä pitää opetella käyttämään. Lääkäri sanoi, että joidenkin on vaikea tottua siihen ja saattaa se puolisoakin häiritä. Toisaalta niin häiritsee kuorsauskin. Voi kuitenkin olla, että elämänlaatu paranee sen laitteen myötä, jos vain saan nukuttua sen kanssa. Parasta tietenkin olisi, jos saisin nämä ylimääräiset 40kg laihdutettua, mutta millä voimilla?! Nytkin ruokavalio on kohtalaisen terveellinen, syön vain liikaa. Herkkuja ja muita epäterveellisia juttuja syön vain vähän ja harvoin. Tiedän, että ainakin olanzapin mulla nostaa ruokahalua ja sen myötä painoa, mutta ilman sitä en pärjää, ahdistus kasvaa liian suureksi. Siis ilman olanzapinia. On tämä tällaista rämpimistä näiden vaivojen kanssa. Huokaus. Kun voisikin olla terve ja porskuttaa hyvillä voimilla elämää eteenpäin.
Jestas tätä väsymystä. Viime yönä nukuin taas 11h ja silti olen aivan poikki. Sekä henkisesti että fyysisesti uupunut. Mitään ei jaksaisi tehdä. Kaikki tekeminen vaatii hurjaa ponnistelua. Raahaudun suorituksesta toiseen ja kaiken väliajan istun tai makaan tekemättä mitään järkevää. Juuri tulin kaupasta ja olen aivan poikki. Vähän aikaa on pakko huilata, että jaksaa sitten tiskata. Parin viikon päästä on aika keuhkolääkärille ja sitten toivottavasti saan sen cpap-laitteen uniapnean hoitoon. Sitten nähdään, kuinka suuri osa väsymyksestä on uniapneasta johtuvaa ja kuinka suuri osa masennuksesta. Totisesti toivon, että voisin tästä väsymyksestä päästä, koska en kyllä ole työkuntoinen näin uupuneena.
No eihän sitä laitetta samantien tietenkään saanut vaan sitä joutuu puolisen vuotta jonottamaan. Pöh. Olisin halunnut päästä kokeilemaan sitä samantien nähdäkseni, onko siitä apua vai ei. Niinpä täytyy vaan jatkaa tätä väsynyttä raahautumista. Onneksi elämässäni muuten on viime aikoina ollut ilon aiheita, lähinnä perhe ja ystävät. Kivoja juttuja on viime aikoina ollut paljon, joiden ansiosta mieliala on ollut parempi. Pitkästä aikaa.
Ulkona on harmaa sää eikä täällä meillä päin ole luntakaan, mutta sisälläni paistaa tänään aurinko pitkästä aikaa. Olen ollut niin pitkään siinä masennuksen pimeässä syöverissä, että tällainen sisäinen ilo tuntuu ihan oudolta ja ihmeelliseltä. Juuri nyt olen vain niin onnellinen, että olen juuri minä ja juuri nyt. Ihan hassu ajatus minulle, joka olen pikemminkin taipuvainen moitiskelemaan itseäni jatkuvasti ja inhoan itseäni kaikin puolin. Juuri nyt on vain niin hyvä olla. 🙂
Se hyvä olo olikin sitten hyvin hetkellinen juttu. Nyt on liikaa kuolemaa ympärillä. Viime viikolla kuoli kaveri, josta tykkäsin kovasti ja jonka kanssa juttelin lähes päivittäin. Nuori ihminen. Häntä kaipaan kovasti, tuntuu surulliselta ja ahdistaakin, koska hän päätti itse elämänsä. Liikaa taakkaa yhdelle ihmiselle eikä jaksanut enää. Tuntuu jotenkin niin hirvittävän pahalta, että hän joutui niin kovasti kärsimään eikä saanut tarvittavaa apua. Tuntuu myös pahalta, etten kyennyt häntä auttamaan tarpeeksi vaikka parhaani teinkin. Silti mietin, olisinko voinut tehdä jotain vielä enemmän. Ikävä on suuri.
Tänään kuoli mun täti. Häneen ei ollut viime vuosina enää kovin läheinen suhde, mutta hänestäkin tykkäsin kovasti. Sellainen hauska ja huumorintajuinen ihminen. Ei ollut vielä kovin iäkäs, mutta eläkeiässä kumminkin. Syöpä vei.
Ajattelen, että mitä jos olisin sittenkin onnistunut jossakin muutamista itsemurhayrityksistäni. Näin yhtenä yönä unta, jossa edesmennyt isäni tuli kertomaan minulle, että kuolleena on ihan hyvä olla. Mietin, että olisiko minullakin. Toisaalta jäljelle jääneille jäisi suru ja tyhjyys ja ihmisenkokoinen ikävä. Mutta kaipaisiko minua kukaan muu kuin lapset ja mies? Ehkä joku kaipaisi.
Surullinen olo.