Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.
Aika synkkää ja masentunutta raahustamista tämä elämä taas on. Raahaudun päivästä toiseen. Jokainen päivä on vain yksi turhalta tuntuva hetki synkkien päivien jatkumossa. Ei ole muuta syytä elää kuin lapset. Kunpa voisin vielä joskus tuntea iloa jostain. Nyt en tunne oikein mitään. Suuri tyhjyys sisälläni. Istun tai makaan ja tuijotan tyhjyyteen eikä päässä liiku mikään. Ei jaksa ryhtyä mihinkään, koska mikään tekeminen ei tunnu tekemisen arvoiselta. En löydä merkitystä tai motivaatiota tehdä oikein mitään. Teen vain pakolliset, jotta elämä soljuisi eteenpäin. Päivästä toiseen sama juttu. Vuodesta toiseen sama juttu. Toivunko koskaan? En jaksa uskoa enää toipumiseen, koska tätä on kestänyt jo niin kauan. ☹️
Masentaa, ahdistaa, pelottaa. On niin paha olla. Olen yrittänyt käydä
kävelyllä. Siitä hetkeksi apua. Ei minua varmaan voi kukaan auttaa.
Olen toivoton tapaus. Pelottaa taas mennä nukkumaan. En jaksa
taistella painajaisten kanssa. Tuolla lääkemäärällä joka minullakin
on pitäisi edes jotain helpotusta saada😞.
Pelko ailahtelee ja horjuttaa tasapainoa. Kovin on pidettävä kiinni itsestä. Hengitys sisään ja ulos ja rauhoittumisen hetki. Päivä kerrallaan todellakin ja jopa hetki kerraallaan. Mutta eihän sitä enempää koskaan voikaan. Mieli vain levottomasti vaeltaa ja hamuaa kaikki todelliset ja olemattomat ongelmat tähän hetkeen. Eivätkä ne oikein mahdu. Jos yritänkin päästää mielen vapaalle ja elää vain tätä hetkeä. Elämä virtaa kun pysähtyy ja hengittää. Vain hengittää ja antaa maailman olla mikä on.
Alkoi kolmen päivän vapaa.Pääsiäisenä taas töihin. Vaikken ollut kuin
kaksi päivää töissä olen aivan poikki. Elämässä muutenkin luoovuttamisen
makua. En jaksa enää taistella. En jaksa enää välittää miten elämä menee.
Ainut minkä yritän hoitaa on työ. Millään muulla ei enää väliä.´Olen niin
väsynyt tähän olotilaan. Ahdistus ja masennus uskollisia seuralaisia. Samoin
pelot ja huonot yöunet.Ne ei jätä rauhaan. Ei tämmöisessä elämässä
ole mitään mieltä. Olisi edes vähänkään toivoia paremmasta😞
On niin synkkä mieli. Eilen tuli tieto että yksi elämäni parhaimmista
ystävistä on kuollut. Hänellä todettiin keuhkosyöpä reilu vuosisitten.
Hän oli niin positiivinen ihminen.Vaikka hänen elämänsä oli ollut
kaikkea muuta kuin helppoa. Tämä elämä on julmaa välillä. Toivon
että hän saa levätä rauhassa. On vain niin ikävä😭
sarrukka kirjoitti 1.4.2013 10:55
On niin synkkä mieli. Eilen tuli tieto että yksi elämäni parhaimmista
ystävistä on kuollut. Hänellä todettiin keuhkosyöpä reilu vuosisitten.
Hän oli niin positiivinen ihminen.Vaikka hänen elämänsä oli ollut
kaikkea muuta kuin helppoa. Tämä elämä on julmaa välillä. Toivon
että hän saa levätä rauhassa. On vain niin ikävä😭
Osanottoni. Elämä ei todellakaan ole reilua tai ainakaan tunnu siltä. Itse menetin vanhempani syksyllä ja yli en tahdo päästä. Lohdutukseni on, ettei kuollut kipua eikä surua tunne. On vaan poissa. Ei tämä kirjoitus sinua surutyössäsi auta, en vaan osaa sinua lohduttaa. Myötä-elämiseni halusin näin ilmaista <3 😭
Kiitos timppa313. Samoin osanottoni sinulle. Vanhempien menetys
kova kokemus😞. Täytyy vain toivoa että heillä nyt hyvä olla.
Ei ole kipuja eikä tuskia. Suru ei helpota hetkessä vie aikaa😭.
Muistot kuitenkin heistä jää ne ei kuole koskaan🙂🌻.
Tämä asia ei minun olotilaani parantanut. On niin ahdistunut olo.
En ole apua terveydenhuollosta saanut riittävästi. Ei pelkillä lääkkeillä
mieliala kohene. Paikallisen psyk.hoitajan juttusille en halua mennä.
Enkä sairaslomaa hakea vaikka tiedän että sitä saisin. Tein toisen
ratkaisun. Menen huomenna diakonissan juttusille. Jos sieltä löytyis
apua. En jaksa painia syyllisyydentuntojen, ahdistuksen ja pelkojen kanssa.
Töissä vaikeaa jatkuva pekotila päällä että mokaan. Entinen mukava työ
muuttunu painajaiseksi😟
Olen uusi täällä, ja haluan aloittaa toivottamalla voimia kaikille ahdistuksen, masennuksen, paniikkien ja menetystenkin kanssa painiskeleville.
Olen ollut välillä jo kuivilla pahimmista ahdistuksista, ja nyt viime kuukausina taas pudonnut niihin takaisin. Siihen jatkuvaan pieneen tärinään, turvattomuuteen, selittämättömään levottomuuteen ja pelkoon, selviytymisen murehtimiseen, pelkoihin voimien loppumisesta, sekoamisesta, yksin jäämisestä, avuttomuudesta, kelpaamattomuudesta... Omalla kohdallani ahdistuneisuus näkyy juuri tunteena, että en tule selviytymään: en kykene sairasloman jälkeen menemään töihin enää ikinä tässä kunnossa, entä jos menetän läheiseni, kuinka voi tulla toimeen ja ylipäänsä jaksaa loppuelämäni.
Tunnen toisaalta kyllä, että ahdistuksen varsinaiset juuret ovat jossain syvemmässä eksistentialistisessa kriisissä - yksinäisyys, tyhjyys, merkityksettömyys, kuoleman (ja elämän!) pelko...
Ahdistukseni on myös jonkinlaista yksin pään sisälle jäämisen kammoa, tuskaa siitä, että ei saa tarpeeksi syvällistä kontaktia muihin ihmisiin, ei tule nähdyksi ja ymmärretyksi. Kaikki se kipu ja eksistentialistinen paniikki jää yksin itselle kannettavaksi, kun siitä ei kehtaa puhua tai ei halua kuormittaa sillä muita ☹️ Se taas saa helposti aikaan, että muut ihmiset alkavat pelottaa ja muiden seurassa alkaa tuntua muukalaiselta ja yksinäiseltä.
Enpä ole täällä vähään aikaan käynyt edes lukemassa muiden viestejä. Paljon on tapahtunut edistystä terapiassa. Olen myös lukenut paljon masennukseen ja mielen hyvinvointiin liittyvää kirjallisuutta. Kimmo Takasen Tunne lukkosi-kirjan myötä ymmärsin, että mun ongelmien taustalla on hyvin voimakas hylätyksi tulemisen pelko. En ole edes tajunnut koko asiaa aiemmin. Nyt vasta tuon kirjan luettuani. Ja tajusin, että lapsuuden turvattomuus on vielä korjattavissa. Erään terapiakerran jälkeen olin aika ahdistunut ja bussissa kotimatkalla yhtäkkiä tuntui kuin pieni lapsi minussa huutaisi hätäänsä ja tuskaansa. Annoin sen huutaa. Sitten vastasin sille vastuullisena ja välittävänä aikuisena ja lopulta se pieni lapsi minussa rauhoittui ja tuntui turvalliselta. Toivon, että tavoitan tuon pienen lapsen uudestaankin.
Sitten olen lukenut Juhani Laakson kirjaa Mielen taito ja siinä onkin tosi hyvä kirja. Suosittelen ehdottomasti. Siinä puhutaan mm. vihan muuttamisesta myötätunnoksi ja kiihtymyksen muuttamista levollisuudeksi. Olen tehnyt erilaisia rentoutus- ja hengitysharjoituksia ja ajoittain jopa tavoittanut sellaisen levollisen ja seesteisen olon. Sellaista oloa en ole onnistunut vuosiin tavoittamaan ennen kuin nyt viime päivinä. Sellainen turvallinen olo ja usko siihen, että kyllä elämä kantaa. Ihan ihmeellistä ja todella hienoa.
Välillä taas sitten vajoan murheeseen ja tänään tuntuu olevan aivan valtaisa väsymys. Tekemistä olisi vaikka kuinka, mutta ryhtyminen tuntuu todella raskaalta. Ehkä olen armollinen itselleni ja teen niitä asioita pikkuhiljaa ja vähän kerrassaan. Ja jotain voin jättää tekemättäkin ja siirtää huomiselle. Ehkä ansaitsen kuitenkin enemmän armoa ja myötätuntoa kuin moitetta ja ruoskimista, joilla olen tottunut itseni ennen kohtaamaan. Suuria edistysaskelia ja uskallan toivoa, että ehkä toipuminen sittenkin on mahdollista jopa minulle. 🙂
Uusi naama täällä, hei.
Googlettelin netistä anonyymeja keskustelupaikkoja mielenterveysongelmaisille ja tänne päädyin. Löytyi heti tämä tilaan sopiva keskustelukin, kun on pääkoppa kaaosta täynnä.
Olen ollut tietoisesti... en osaa oikein vieläkään käyttää sanaa masentunut, mutta sanotaan vaikka epävakaa nyt noin kolmetoista vuotta. Olin ensimmäiset kymmenen vuotta ihan itsekseni itseni kanssa... Ja olin tulla hulluksi, hah. Sitten kun oli vaara päätyä taas pohjalle niin hakeuduin avun pariin ja kävinkin kaksi vuotta minulle täydellisellä psykoterapeutilla. Päätin terapian viime syksynä "on hämmentävää kun ei enää vihaa itseään"-mielentilassa. En odottanut mitään loppuelämän kestävää riemukulkua, mutten myöskään tämän tyhjyyden palaamista. Sain kuitenkin terapian aikana tietooni sen mistä kaikki lähti ja paljon työkaluja itseni kanssa pärjäämiseen - odotin vähän parempaa tulevaisuutta.
Olen taantunut, päästänyt kriittisen puoleni taas ääneen joka riemulla kiljuu takaraivossa arvottomuuttani. Erityisesti toisilta ihmisiltä saatavan huomion suhteen. Olen äärimmäisen yksinäinen ja kun mietinkin, että hakisin läheisiltä huomiota niin tämä kriittinen puoli potkaisee saappaalla niskaan. Samalla alati kutistuva, ehjä, aikuinen minä yrittää pistää vastaan, pitää puoliaan. Toistaiseksi kriittinen puoli johtaa 6-0.
Aivan kuin päässäni olisi neljän ruuhka, vaikka siellä on tosiasiassa kaksi tyyppiä. Aikaisemmin niitä oli sentään viisi. Kumma, että saan edes kirjoittaa tätä tekstiä - kasvottomuus varmaan tekee tästä sallittavampaa.
Olen jossain määrin huolissani, että toimintakykyni rippeet katoavat kuin tuhka tuuleen. Taistelin kovasti sen eteen ja sain sen siihen kuntoon, että voisin mahdollisesti aloittaa opinnot syksyllä. Jos edes pääsen opiskelemaan. Tämä ylikriittinen puoli tuppaa ottamaan nuo vastoinkäymiset sen verran raskaasti, että sitä toimintakyvyn vuorenrinnettä on tuplasti raskaampaa taas kiivetä ylös. En oikeastaan haluaisi mennä sinne pohjalle enää.
Nämä nyt hiljattain lisääntyneet kaoottisuuden jaksot maalailevat piruja seinille.
vinkulelu kirjoitti 6.4.2013 0:45
Olen jossain määrin huolissani, että toimintakykyni rippeet katoavat kuin tuhka tuuleen. Taistelin kovasti sen eteen ja sain sen siihen kuntoon, että voisin mahdollisesti aloittaa opinnot syksyllä. Jos edes pääsen opiskelemaan. Tämä ylikriittinen puoli tuppaa ottamaan nuo vastoinkäymiset sen verran raskaasti, että sitä toimintakyvyn vuorenrinnettä on tuplasti raskaampaa taas kiivetä ylös. En oikeastaan haluaisi mennä sinne pohjalle enää.
Kovin tutun kuuloinen tilanne ja olen ollut samassa jamassa monta kertaa. Pohjalle putoaminen on niin kovin helppoa, mutta sieltä pois pääseminen on aina kovan työn takana. Mikä sinua auttaisi nousemisessa takaisin jaloillesi? Minua auttaa se, että yritän olla armollisempi itseäni kohtaan ja huolehdin riittävästä levosta ja nukkumisesta ja yritän löytää joka päivä asioita, jotka ovat hyvin ja yritän huomata pienetkin hyvät asiat. Vähitellen se olo lähtee paranemaan ja mieliala nousemaan.
Jonkin aikaa onkin mennyt taas paremmin, mutta tänään on ollut oudon surullinen olo. En osaa sanoa, miksi. Tuntuu vain pieneltä ja turvattomalta ja alakuloiselta.
Periaatteessa en voi päätyä ihan niin pohjalle kuin missä olin, sillä olen edellisen täysin pohjallaolon jälkeen hankkinut koiran. Koirani on minulle äärettömän rakas, rakkain olento maan päällä äitini ohella ja siitä saan tukea ja turvaa. Koirani pitää minut myös liikkeellä, sillä ulkona on käytävä joka päivä monta kertaa ja se liikkeellä pysyminen, kävelemisen vaatima aivotoiminta auttaa aina vähän.
Se mikä minua eniten syö sisältä on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Minut on suljettu ulos porukasta ihan pienestä pitäen päiväkodissa, koulussa ja iltapäiväkerhossa mikä auttoi kovasti sosiaalisten tilanteiden pelon kehittymiseen. Se menee siihen pisteeseen, että tunnen olevani arvoton. Juuri äsken poistin monta statuspäivitystä FB:stä, koska minua kuvotti itseni ja haluni hakea huomiota. En kokenut olevani muiden ajan arvoinen. On kova halu poistaa itseni mahdollisimman perusteellisesti internetistä, kadota olemattomiin. Sitä oloa on todella, todella hankala vaimentaa ja antaa itsellensä armoa.
Enpä tosin ajatellut antaa periksi ilman taistelua. Minun ehjä ja aikuinen kokemuspuolikin tässä nyt kirjoittaa tuon ylikriittisen sijasta (joka kyllä kiljuu taustalla vastalauseita tästä avautumisesta), että vielä on jotain valtaa jäljellä. 🙂
Vinkulelu, sun tarina on hullun paljon saman kuuloinen kuin mun. Päälle 10 vuotta ahdistusta ja masennusta takana, nyt kolmas vuosi psykoterapiaa menossa, ja juuri viimeisten kuukausien aikana olen pudonnut samoihin tunnelmiin ja tuskaisuuksiin, joista luulin jo päässeeni ihmeen kaupalla eroon.
Mullakin on tuo itseinhoisuuden (tai itseensä tuskastumisen? Ylikriittisyyden?) ongelma. Pienikin kriitinen kommentti väärään paikkaan aiheuttaa lähes paniikinomaista itseinhoa ja "miten olinkin noin tyhmä/kelvoton/paska" -ajattelua. Itsekriittiset ajatukset seuraavat joka paikkaan ja sättivät ulkonäöstä, käyttäytymisestä, joka asiasta. Vaikka mulla onkin nykyisin, ihan ensimmäistä kertaa koskaan, upea kaveripiiri, lähes joka kerta siellä sosialisoituani palaan kotiin ja "olinkohan tyhmä/kelvoton/paska" -ajattelu alkaa.
Mun itseinhoisuus näkyy siinäkin, että jossain takaraivossani haluaisin neutraloida tai deletoida liian "minän". Laihdutan, siivoan, harrastan askeesia...
Armeliaisuus itseä kohtaan olisi aika jees taito hallita. Että voisi joskus todeta itselleen olevansa vain ihminen ja jättää taakseen kaikki surkeasti suoriutumiset ja riittämättömyydet, ja ehkä nauraa vähän enemmän itselleen... Sitä harjoitellessa.
Harmaahylje, kirjoituksesi on tosiaan kuin omaani. Erityisesti sosiaalisten tilanteiden jälkeinen itsensä potkiminen teräskärkisellä saappaalla ja askeesissa eläminen.
Kaiken kaikkiaan olisi ihanaa jos olisi joku katkaisija, mistä voisi sammuttaa sisäisen sotansa. Saada vaikka viikko vapaata, että voisi vain nauttia elämästä, ihmisten seurasta ja vapaudesta. Toiset käyttää siihen päihteitä, mutta itse en ole koskaan halunnut lähteä sille tielle. Asiat on tarpeeksi sekaisin ilman riippuvuuttakin.
Voi tätä väsymystä ja aloitekyvyttömyyttä, joka jatkuu vaan eikä lainkaan helpota. Joskus saattaa olla vähän helpompi päivä, mutta yleensä vain raahaudun päivästä toiseen ja teen vain välttämättömät asiat kuten ruokaa lapsille. Tätä on nyt jatkunut jo monta vuotta ja pikku hiljaa alkaa kyllästyttää. Mistä ihmeestä saisi energiaa?! Liikuntakaan ei auta vaan pikemminkin pahentaa vain tilannetta. Eikä mikään nukkuminenkaan tunnu olevan tarpeeksi. Mistä te muut saatte energiaa? Vai onko vain hyväksyttävä, että tilanne on nyt tämä ja toivottava, että väsymys joskus hellittäisi?