Onpa taas vaihtelevaa. Tänään on ilmeisesti aika hyvä päivä. Jaksan jopa mehua keitellä. Tai no, itekseenhän tuo mehumaija tuossa pöhisee. Onneksi välillä on näitä parempia päiviä, jospa jaksais ne huonot paremmin. 🙂

repukka kirjoitti 5.9.2011 18:42

Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.

Tämä on juuri niinkuin ITSE haluaisin tunteistani kertoa, mutta en ole ikinä osannut näin hyvin sitä kellekään ilmaista. Olet päässyt asian ytimeen aivan täydellisesti. KIITOS. Osui ja upposi 😭

Mitä tapahtuu, jos annat myrskyn puhjeta?
Luonnossakin on sellainen seesteinen olo myrskyn jälkeen. Puita on ehkä kaatunut tai vesi huuhdellut kaiken mennessään.
Ihmiset seisovat ja ihmettelevät mutta samalla huokaisevat helpotuksesta kun meni jo ohi. Alkavat raivaamaan uutta tilalle, kun ei ole muutakaan mahdollisuutta.

Ihminenkin on osa luontoa, ehkä pitäisi sen myrskyn antaa vaan tulla.

En oikein osaa antaa myrskyn puhjeta. Yleensa tuossa tilanteessa vaan lopulta kaikki ahdistus ja tuska menevät yli sietokyvyn ja silloin lamaannun. En tiedä, mitä merkitsisi käytännössä, jos antaisi sen myrskyn puhjeta ja tunteiden tulla ulos. Rupeaisinko riehumaan, huutaisinko ja itkisinkö vai mitä tapahtuisi. Koskaan ei ole käynyt niin.

Olen hirvittävän väsynyt koko ajan tähän raahustamiseen. Tuntuu, ettei ole mitään muuta syytä elää kuin lapset. Että minulla ei ole enää elämää. Olen vain tyhjä kuori, joka suorittaa erinäisiä asioita päivän mittaan. Päältä elävä, sisältä kuollut. Lasten vuoksi kuitenkin sinnittelen elämän syrjässä kiinni. Ja on välillä onneksi helpompiakin hetkiä jolloin ahdistus pienenee ja tuska hellittää ja välillä jopa ihan ilonpilkahduksiakin. Ilman niitä en kyllä jaksaisi.

Pyörin poterossani
Synkkyydessä
Liian uupunut nousemaan
Lähtemään pois

Keinoton
Konstiton
En osaa
En kykene
Nousemaan

Raskas käsi
Painaa minut takaisin
Jos yritän nousta
Jään tähän

Olen viime päivinä pihdiskellut paljon kuolemaa. Minulla on kaapissa aika paljon lääkkeitä ja olen miettinyt, lähtisikö niillä henki. Jotenkin kuoleman ajatteleminen lohduttaa. Koska tulevaisuus pelottaa, helpottaa ajatella ettei tulevaisuutta olisikaan. Yritän kyllä järjen avulla tilannetta helpottaa ja miettiä, ketkä kaikki kärsisivät, jos lähtisin. Järjen ääni ei vain meinaa riittää enkä millään meinaa uskoa sitä. Tunne sanoo, että kaikki pärjäisivät paremmin ilman minua ja ei minun lähdölläni olisi mitään väliä. Jossain sisimmässäni pieni osa minusta ilmeisesti haluaa kuitenkin elää, koska minua pelottaa tämä näin voimakas itsemurhan impulssi. Terapeutin kanssa ollaan tilannetta pohdittu, mutta ei se oikein ole sillä ratkennut. Ehkä minun pitää vain kestää tämä paha olo ja ajatella, että se jossain vaiheessa helpottaa ja tulee parempi päivä. Tai hetki edes.

Voi pieni repukka, olet kuin oletkin kovin tärkeä ja ihana. Parempi päivä tulee vielä aivan varmasti. Niin käy aina, vaikka sitä vaikeana hetkenä ei meinaa muistaakaan..
Voimahalauksia,
Sininenuni

Apua! Menen huomenna osastolle. Juuri soitti osastonhoitaja ja kertoi, että nyt olisi paikka. Viikon verran sitä vain odotin. Nyt jännittää! Samaan aikaan helpotus, että pääsee lepäämään ja toivottavasti saatais lääkitys vähän paremmaks, kun ei tunnu paljon auttavan nykyinen. Mutta samaan aikaan pettymys, etten taaskaan pärjännyt kotona vaan pitää mennä sairaalaan. Jännittää. Huh.

Hei, repukka! Älä turhaan tunne pettymystä siitä, ettet pärjännyt kotona. Yritä olla ottamatta stressiä tuollaisista asioista, vaan keskity nyt lepoon ja oman olosi kohentamiseen. Kun on sairas, niin todellakaan tarvitse tuntea pettymystä tai häpeää sairaalaan menosta. Toivottavasti saat apua!

Pärjäile siellä sairaalassa ja muista levätä paljon.

Kaksi viikkoa osastojaksoa takana ja viikko edessä. Paljon on jo toipumista tapahtunut. Tuli kyllä todella tarpeeseen tuo jakso ja lepo on tehnyt hyvää. Miksiköhän taas kerran sinnittelin ja pinnistelin sen pahan olon kanssa niin pitkään? Joka kerta sama juttu. Aina lykkään sairaalaanmenoa, vaikka se on joka kerta ollut lopulta hyvä ratkaisu. Nyt tuntuu, että elämä sittenkin taas voittaa. 🙂

Hei Repukka!
Mukava kuulla että olet toipumaan päin. Lepää ja rauhoitu vaan, sinulla on ollut vaikeaa ja tarvitset sitä. Hyvää viikkoa sinulle Repukka!

Sairaalajakson lopulla koin suorastaan ihmeparantumisen. Aloin taas kyetä iloitsemaan asioista. Tuntui siltä, että toivonkipinä syttyi ja aloin taas uskoa siihen, että kaikki selviää ja minä pärjään kyllä. Pari viikkoa sitä kesti vielä kotonakin. Sitten kuin puskista hiipi alakuloisuus hiljalleen ja syveni taas toivottomuudeksi. Seuraavaksi kuvaan tuli mukaan taas ahdistus, enkä yhtään tiedä, mistä sekin taas tuli. Niinpä olen nyt taas lähtöpisteessä. Mutta en todellakaan kehtaa hakeutua uudestaan sairaalaan, vaikka ehkä olisin sen tarpeessa. Yritän sinnitellä kotona. Onneksi on terapia, että pääsee kaksi kertaa viikossa purkamaan mieltään. Ja onneksi voi kirjoitella tänne. Jotenkin vain toivoisin, että tämä helvetti joskus päättyisi ja voisin elää tämän kituuttamisen ja kärsimisen sijaan.

Ahdistus on taas kuokkavieraana. Herään aamuisin ahdistuneena ja toivon, että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan. Sitä ennen pitää kuitenkin rämpiä päivä jotenkin läpi. Rämpiminen vain on niin raskasta, ettei sitä meinaa jaksaa. Jotenkin täytyy vain yrittää pitää itsensä kasassa ja huolehtia lapsista, vaikka tunnen olevani sisältä ihan rikki ja palasina. Tekisi mieli vain käpertyä sänkyyn ja hautautua peiton alle piiloon maailmalta, mutta en voi. Enkä haluaisi lapsille edes näyttää, kuinka paha olo minulla on. Niinpä yritän vain esittää, että kaikki on kunnossa. Sekin on vain niin kovin raskasta, etten meinaa jaksaa. Enkä jotenkin jaksa uskoa, että tilanne edes koskaan helpottaisi. ☹️

Elämäni on sinnittelyä ahdistuksen kanssa, enkä meinaa jaksaa. Odotan vain joka päivä, että pian tulisi ilta ja pääsisi nukkumaan. Ja odotan, että pääsen terapiaan mieltäni purkamaan. Voisin käydä siellä vaikka joka toinen päivä, jos siihen olisi mahdollisuus.