Huh! Onneksi avasin tämän viestiketjun hädän hetkellä. Confused00 ja repukka saivat minut näkemään valon tunnelin päässä.

Olen ollut nyt 3,5 kuukautta etsimässä itseäni tuskaisten työvuosien jälkeen. En ole syönyt minulle annettuja lääkkeitä, koska olen ajatellut, että minun on parempi saada itseäni niskasta kiinni omin voimin. Alan olemaan eri mieltä itseni kanssa... Alkuun kaikki menikin hyvin, mutta nyt tajuan, että olen vain puskenut ongelmani pois näköpiiristä. Olen täyttänyt kalenterini kaikennäköisillä tehtävillä hyväntekeväisyystyöstä ulkomaanmatkoihin ja kaikki ovat sanoneet, kuinka hyvä ihminen olen! Kaikille muille paitsi itselleni. Itsestäni en ole tainnut pitää huolta ollenkaan ☹️

Sen huomaa taas nyt, kun on hetken aikaa rauhassa tekemättä mitään. Pinnan alta tulee ne samat ahdistukset kuin aikaisemminkin. Juoksen edelleen samassa suorittamisen oravanpyörässä, mutta tällä kertaa pyöritän sitä ihan itse. Nyt en voi vierittää syytä kenenkään muun niskoille. Todellakin aika tunnustaa, että masennus on tauti, joka pitää sairastaa pois. Mun pitää antaa itselleni anteeksi, eikä juosta ajatuksiani karkuun kaiken maailman kissanristiäisiin.

Pitää tehdä tuo mindmap itsellekin, mutta myös oppia tunnistamaan, mikä onnellisuus tulee oikeasti sydämestä ja mikä suorittamisesta ja endorfiineista.

``Mun pitää antaa itselleni anteeksi, eikä juosta ajatuksiani karkuun kaiken maailman kissanristiäisiin.

Pitää tehdä tuo mindmap itsellekin, mutta myös oppia tunnistamaan, mikä onnellisuus tulee oikeasti sydämestä ja mikä suorittamisesta ja endorfiineista.``

Viisas oivallus, eipä itseään loppujen lopuksi taida karkuun päästä vaikka miten paljon höyryäis ja temmeltäis touhukkaana, mahd. ongelmat puskevat ennemmin tai myöhemmin `työpöydälle`. Ja saattaa olla että mitä myöhemmin niin sitä vaikeampina käsitellä ja hoidella kuntoon?

Skin,

oletko hoidon piirissä ? Kannattaa hakea apua, täältäkin noista oman tukihenkilön keskusteluista voi saada paljon tukea ja neuvoja.

Repukka,

sinun tilanteesta minulle heräsi kysymys siitä kuinka vaikeasti terapiapäätökset on saatavissa ? Kuulostaa kuitenkin aika hurjalta. Itseäni on ihmetyttänyt että joissakin kaupungeissa tuntuu saavan helposti Kelan kustantaman terapian ja jossain ei sitten millään. Itse siis hakeutumassa terapiaan mutta hidasta on...

Tuo sisäinen kaaos mitä sinä ja jotkut muutkin tässä on kuvanneet kuulostaa tutulta.
Minulle on diagnosoitu BDP, epävakaa persoonallisuus..

Musta tuntuu, että kaikki tekemiseni ovat välillä vain suorittamista. On vaan pakko jaksaa. Tehdä asioita, jotka tuntuvat hankalilta. Mutta kun mikään ei kiinnosta, asioista tulee suorittamista. Ruuanlaitto, työnhaku, sosiaalisten suhteiden ylläpito...

Kyllä mullakin on välillä paremmat, toiveikkaat päiväni, jolloin tunnen jotain mielihyvää. Ja niiden avulla yritän jaksaa.

olematon2 kirjoitti 25.2.2012 1:2

...kuinka vaikeasti terapiapäätökset on saatavissa ? Kuulostaa kuitenkin aika hurjalta. Itseäni on ihmetyttänyt että joissakin kaupungeissa tuntuu saavan helposti Kelan kustantaman terapian ja jossain ei sitten millään. Itse siis hakeutumassa terapiaan mutta hidasta on...

Minä odottelin ensin pari kuukautta ja sain Kelalta kielteisen päätöksen ja sitten odottelin taas reilut pari kuukautta ja sain Helsingin kaupungin Valtava-tuen. Sitä myönnetään vain enintään kahdeksi vuodeksi joten sen jälkeen pitää taas hakea Kelan tukea. Jos en sitä saa, terapiani jää kaksivuotiseksi, mikä on minusta kovin vähän, kun ottaa huomioon, että ongelmat ovat olleet lapsuudesta saakka eikä niistä noin vain pääse yli.

Muutenkin on ollut terapian kanssa huono tuuri. Ensimmäisellä terapeutilla kävin puolisen vuotta, kun hän ilmoitti lopettavansa. Jouduin siis vaihtamaan terapeuttia ja nyt uuden kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa. Piti lähteä ikäänkuin uudestaan alusta liikkeelle.

Sähköhoitojakson kävin syksyllä sairaalassa ollessani ja nyt odottelen kutsua ylläpitosähköön. Jännää. Toivon, että se osaltaan auttaisi tähän harmauteen ja raahustamiseen. Vielä kun pääsisi tästä tolkuttomasta väsymyksestä, voisin olla jopa tyytyväinen olooni ja elooni. Mut pääasia on, että ei ahdista ja se on todella iso asia. Vielä viime syksynä olin kovinkin huonossa kunnossa ja sairaalahoidossa. Että on tässä jotain eteenpäin menoa tapahtunut.

Sähköhoito alkoi taas. Jo ensimmäisen kerran jälkeen tuntui selvää henkistä piristymistä. Välillä olen jopa iloinen ja se on aika jännä tunne pitkästä aikaa. Helpottava tunne, kun ei enää kaiken aikaa ei kiristä päässä ja rinnassa. Tuntuu siltä, että ehkä jopa minulla on sittenkin toivoa toipumisesta. 🙂

Sähköhoidossa oli vähän pidempi, muutaman viikon tauko ja siitä viimeiset kaksi viikkoa ehdin taas pudota siihen harmaaseen raahustamiseen, jossa mikään ei oikein tuntunut miltään, eikä elämällä tuntunut olevan mitään merkitystä. Sitten sain taas tärskäyksen ja ikäänkuin heräsin. Eli selvästi sähköhoito auttaa. Mietin vaan, että kuinka kauan ylläpitosähköä voi saada ja loppuuko vaikutus sitten hoidon myötä. Lääkkeet eivät ainakaan tunnu auttavan, vaikka syön viittä lääkettä. Onko kellään kokemusta sähköhoidosta? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia.

Mikään ei taas tunnu oikein miltään ja on vaikea löytää motivaatiota elää. Elämällä ei oikein ole tarkoitusta. Siis minun elämälläni. Yhtä hyvin voisi lopettaa kaiken. En nyt ihan juuri aio sitä kuitenkaan tehdä. Onneksi ei ahdista. Masentaa vain. Mökillä oli hyvä olla, mutta nyt pitää taas sopeutua kotielämään ja kohta arkeenkin. Olisin halunnut jäädä mökille, mutta pakko oli tulla kotiin, koska miehellä loppuu loma. Ja kohtahan lapsillakin alkavat taas koulut. Ja minulla... ei mitään. Sairausloma jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Miksi siis elän?

Minusta tuntuu, että peli on pelattu minun kohdallani. Ei minusta enää ole työntekijäksi. Olen niin kauan ollut pois työelämästä (1,5 vuotta). Sairauslomasta ei näytä olevan hyötyä eikä lääkkeistä. Olen aina vain masentunut. Ja nyt myös katkeruus on hiipinyt mukaan salakavalasti. Tiedän, että ajatuksia voi yrittää muuttaa, mutta se tuntuu turhalta, koska ei se tilannetta muuttaisi mitenkään. Edelleen olisin sama paska, vaikka yrittäisin ajatella positiivisesti. Millään ei ole enää mitään väliä. Game over.

Terapeutin kanssa eilen pohdittiin, olisiko aika hakeutua sairaalaan. Sen verran syvälle olen taas päässyt putoamaan. Masentaa ja ahdistaa. Kuolemantoive on voimakas. Maailma olisi parempi paikka ilman minua. Uskon, että perhekin pärjäisi paremmin ilman minua. En usko, että minulla on tulevaisuutta.

Tänään olin pitkän tauon jälkeen sähköhoidossa. Jospa se auttaisi tähän pahaan oloon. Kunhan selviän ensin tästä tokkurasta. Jos ei auta, täytyy pohtia tuota sairaalavaihtoehtoa tosissaan. Vaikka en kyllä sinne haluaisi, niin ehkä se on viisainta, etten tee impulsiivisesti mitään itsetuhoista.

Hei, Repukka. Toivottavasti tuo sähkö auttaa vointiisi. Jos ei, niiin ehkä sitten se sairaala...

Se, mitä jäin tässä yhtäkkiä miettimään, on, miksi ihmeessä avohoidon ja sairaalan ero on niin suuri. Miksi niiden välillä on kuin kuilu? Ehkä jos käy intervalliluonteisesti-sairaalassa, tuota kuilua ei synny. Mutta luulen, että moni meistä, jotka mietimme: "Onko oloni nyt niin huono, että voin/pitää mennä sairaalaan?" kokee tuon kynnyksen hyvin korkeana. Miksi näin on? 😐

Jardin Prive

Sairaalaanmenoon liittyy mielestäni jonkinlainen luovuttamisen aspekti. Välillä on myös vaikea ottaa apua vastaan. Tunee olevansa heikko ja epäonnistunut, kun "joutuu" menemään sairaalaan. Sen verran monta kertaa minäkin olen siellä ollut, että tiedän sinne päästyäni taas olevani helpottunut siitä, ettei tarvitse enää taistella vaan saa levätä ja olla ja antaa muiden hoitaa. Sairaalan ja kotonaolemisen välillä on suuri kuilu. Se on joko tai. Täällä meillä päin on kyllä päiväsairaaloitakin, mutta sinne en halua, koska siihen pitäisi pystyä sitoutumaan pitkäksi aikaa, että menee sinne aamuisin ja tulee iltapäivisin kotiin. Minulla on niin paljon tekemistä, etten ehdi. Toisaalta, jos olen sairaalassa, niin sitten olen siellä kokonaan, enkä silloinkaan ole kotona. Vaikeaa. Nukuin tänään puoli kahteentoista. Taisin olla hiukan väsynyt. Tänään ei olekaan ollut niin vaikea päivä kuin viimeisin viikko on ollut. Olen saanut vähän kotitöitäkin tehtyä. Vointi tosiaankin vaihtelee. Tänään tuntuu siltä, että en sairaalaa tarvitsisi. Ehkä huomenna on taas toisin. Seuraillaan. Voi kun joku keksisi jonkun ihmelääkkeen tai parannuskonstin masennukseen ja ahdistukseen! Saisi varmasti Nobelin. 😟

Olen nukkunut paljon viime päivinä ja se tuntuu auttavan. Olo on parempi kuin vielä viikko sitten eikä ahdista - ainakaan ihan kaiken aikaa. Silti usko tulevaisuuteen on vähäinen. En oikein jaksa uskoa, että tästä ahdingosta koskaan selviän. Sen verran kauan tätä on kestänyt (6v) ja vaikeat jaksot (eli romahdukset) toistuneet jo niin monta kertaa, etten edes muista. Täytyy mennä päivä kerrallaan ja toivoa, että joskus helpottaa. Ei tätä muuten jaksa.

Olen niin pitkään hoitanut muita ja ottanut vain muut huomioon ja unohtanut itseni, että olen kadottanut itseni. En enää tiedä, mikä tai millainen olen saati mitä haluan tai tarvitsen. Enkä oikein tiedä, miten löytäisin itseni taas. Luulen, että minun pitäisi ensin löytää itseni, että voisin opetella pitämään itsestäni huolta ja sitä kautta hyväksymään itseni ja ehkä jopa pitämään itsestäni. Ehkä?

Onpa ollut voimia vievä päivä. Aamulla heräsin väsyneenä ja masentuneena. En olisi millään jaksanut nousta ja tehdä aamutoimia. Pari tuntia meni heräillessä. Tuntui niin toivottomalta, että en löytänyt yhtään syytä, miksi pitäisi nousta sängystä ja elää. Ajattelin, että jospa kävely virkistäisi. Se tuntui kuitenkin niin raskaalta jo pelkkä ajatus, että jäin sohvalle katsomaan telkkaria.

Sitten lähdin terapiaan. Jo matkalla bussipysäkille alkoi ahdistus ja paniikki hiipiä. Ajatus siitä, että istun täydessä bussissa, kuulen ihmisten juttelevan (toivottavasti kukaan ei vaan minulle mitään sano) jne. oli jo sinällään pelottava. Menin kuitenkin bussiin. Sydän hakkasi miljoonaa ja hengitin pintahengitystä. Yritin hengittää rauhallisemmin, mutta en onnistunut. Tuijottelin vain ikkunasta ulos ja yritin kiinnittää huomioni ulkomaailmaan ja ajattelin, että jokainen pysäkki vähentää loppumatkaa. Lopulta pääsin bussista pois. Ahdistus ja paniikki olivat aivan tapissa.

Menin terapiaan ja kerroin heti aamupäivän kulusta ja bussimatkasta. Tuntui tosi pahalta. Yhtäkkiä aloin itkeä. En muista, koska viimeksi olisin kyennyt itkemään. Itkin väsymystäni tähän sairauteen. Tätä on kestänyt jo liian kauan. En vain enää jaksa yrittää. Haluaisin luovuttaa. Tuntuu, että kuolema on ainut ratkaisu tilanteeseen. En voi kertakaikkiaan ymmärtää, miten tällaisesta raadosta voisi vielä tulla ihminen. Ei tällaisesta alhosta voi selvitä ja parantua. En usko.