Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.
En jaksa enää. Hajoan, jos en nyt mene sairaalaan. Kai se on vain pakko myöntää tarvitsevansa hoitoa. ☹️
Ikävä kuullaettä vointisi on huono. Menet sitten sairaalaan niin saat tiiviimpää hoitoa itsellesi. Olet ilmeisesti kovin ahdistunut ja voimaton. Toivotan sinulle pikaista toipumista parempaan kuntoon!
Sairaalassa. Aloitettiin toinenkin masennuslääke. Odotan niiden vaikutusta. Toistaiseksi on vain sivuvaikutuksia. Olen päältä elävä, sisältä kuollut. Kaksi olotilaa. Enimmäkseen olen lamaantunut, eikä mikään tunnu miltään. Välillä taas ahdistus ja raastava tuska ovat ainut merkki elämästä. Olen vain niin hirvittävän väsynyt elämään. Ehkä on hyvä, että olen täällä.
Tiedän että sairaalassa on päivät pitkiä, olen itsekin ollut sairaalahoidossa kaksi kertaa. Onhan siellä kuitenkin asiantuntemusta joten varmaan se edistää toipumistasi. Itse olen menossa päiväosastolle huomenna.
Toivon että lääkemuutoksesta on apua sinulle. On kyllä aina kärsivällisyyttä kysyvää odotella sitä vaikutusta, varsinkin jos alussa on pahoinvointia tai muuta ikävää sivuvaikutusta. Ei ole helppo tie vaeltaa jos on saanut taakakseen masennuksen ja ahdistuksen. Itsekin olen rukoillut voimia että jaksaisin päivä kerrallaan eteenpäin. Toivottavasti saat nukuttua öisin hyvin. Ja syöt hyvin vaikka ruokahalua ei niin olisikaan. Itselläni meni loppupäivä melkein tupakalla istuessa. En tiedä poltatko sinä. Onhan tietysti telkkarin katselu iltaisin mikäli pystyy yhtään keskittymään.
Kirjoittele kuulumisiasi kun jaksat. Voimia sinulle!
En tiedä onko tämä ihan oikea keskustelu ja paikka tälle vuodatukselle mutta en jaksanut etsiä parempaakaan paikkaa, ja tuoltahan minusta tuntuu, kaaos sisällä. Päässä ja rinnassa.
Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen että en saa iloa enää oikein mistään, aiemmin innostavimmatkin asiat kuten tärkeä harrastus on muuttunut pakkosuorittamiseksi ja vastavirtaan taistelemiseksi, ilman edistystä. En saa töitä opiskeluideni vuoksi, mutta minulla ei olisi varaa käydä opiskelemassakaan toisella paikkakunnalla ilman töitä, koska en saa koulumatkatukea. Minulle on parin vuoden sisällä tehty mammografia, otettu rinnasta koepala, todettu selittämätön lapsettomuus leikkauksessa, todettu akne vaikka ei ole koskaan ollut ongelmia ihon kanssa ja nyt viimeisimpänä suolistosairaus jonka vuoksi joudun lääkitä itseäni loppuelämäni ajan jos aion pitää sen hallinnassa. Olen parissakymmenissä ja tuntuu että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee. Miksi edes yrittää mitään. Sairauteni vuoksi en voi enää edes pusutella ainoaa ilon lähdettäni, pientä koiraani, jottei tauti pahene bakteereista.. Minulta on viety kaikki. Pariuhteeni on ollut lapsettomuustutkimuksista lähtien yhtä alamäkeä. Mieheni ei ymmärrä mitään mitä minun sisälläni on.
Tekisi mieli vain maata sängyssä ja nukkua. Monet ihmettelevät että miten voin olla näin väsynyt vaikken edes käy töissä, mutta kun tuntuu että päässä on suurkaupungin verran ajatuksia ja rinnassa iso kivi, on vaikea saada mitään aikaiseksi. En voi kuitenkaan ryhtyä sairastamaan, kuka tämän asunnon maksaisi? Varsinkin jos jään yksin.
En ole koskaan puhunut asioistani kenellekkään, enkä aio aloittaa sitä nyt.
Haluaisin vain pakata matkalaukun ja lähteä jonnekin kauas jossa ei tarvitse välittää enää mistään mitään.
Tänään ei ahdista
Tänään syttyi pieni toivonkipinä
Tänään nostan katseeni sitä kohti
Tänään alan nousta
Repukka, olen iloinen puolestasi. Toivonkipinä, vaikka pienkin, on hyvä merkki.
Jahas, pääsen kokeilemaan sähköhoitoa. Kaikkea muuta onkin jo kokeiltu. Josko sähköhoito auttaisi minua pääsemään tästä kurimuksesta pois, takaisin jaloilleni. Odotan jännityksellä kutsua.
Ensimmäinen sähköhoito takana. Meni hyvin, enkä tullut huonovointiseksi vaan tokenin hyvin. Tuntuu kuin olisin tuon jälkeen herännyt horroksesta. Yksi ystäväni sanoi, että olen paljon pirteämmän näköinen kuin ennen sähköä. Aivan uskomatonta. Ja lupaavaa. Joko viimein on löytynyt hoito, joka tepsii minuun? Olen ollut jo niin kauan pohjamudissa, että todella toivon pääseväni sieltä pois.
Voi kuinka tuo kuulostaa niiiiiin tutulta.
Itse oli viime talvena itsemurhan partaalla ja sen vuoksi jatkuvan valvovan silmän alla (perheeni avustuksella). Mieheni kanssa keskustelin paljon parhaani mukaan tuskaa tuottavista asioista ja myös vainoharhoista sekä siitä kuinka onnettomaksi tunsin itseni.
Mieheni sanoi jotain joka aukaisi silmäni: "Olet juuri niin onnellinen tai onneton kuin päätät olevasi." 😐
Keskitymmekö liikaa nykypäivänä suorituksiin ja hyviin tuloksiin niin, että emme näe puita metsältä? Näemmekö vain työpaikan menettämisen tuoman tuskan? Näemmekö vain avioeron aiheuttava haavat? Näemmekö vain taloudelliset vaikeudet?
VAI
Näemmekö ystävät ja perheen, jotka välittävät meistä? Näemmekö lasten hymyn ja ilon, kun teemme heidän kanssaan jotain yhdessä (esim. askartelu, kokkaus, pelit)? Näemmekö aviopuolisomme, joka vaikeuksista huolimatta on meidän rinnalla yrittäen ymmärtää mitä käymme läpi? Näemmekö, että meillä on kaikesta huolimatta katto pään päällä ja ruokaa, mikä on paljon enemmän kuin monella muulla? Näemmekö kuinka terveitä loppujen lopuksi olemme (vrt. vaikea-asteinen syöpä, immunologiset taudit, fyysiset pysyvät vammat, krooninen kipu jne.)?
Nämä kaikki saivat minut tekemään itselleni listan. Tein mindmap:n otsikolla "KOROSTA". Keräsin siihen hyviä muistoja, taitojani, unelmia jotka haluaisin toteuttaa ja haaveita, joiden ei tarvitse toteutua sekä omat positiiviset adjektiivini. Silloin kun on ollut vaikeita päiviä löytää onnellisuuden asioita, olen katsonut tuota mindmap:ia.
Negatiiviset asiatkin toki seuraavat ja ovat helposti aina mukana, mutta eikö se vanha sananlaskukin sanonut, että: "Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään." Ei meidän tarvitse joka päivä kantaa virheitämme tai suruamme mukana. Muuten emme ikinä voi nousta suosta ylös. Keskitytään niihin positiivisiin asioihin, jolloin saamme lisää puhtia ja onnellisuutta asiaan.
Ymmärrän, että tämän ajatusmallin sisäistäminen on työlästä. Ei se ollut minullekaan ensin helppoa, mutta eihän mikään tule taivaasta tipahtamalla...
TSEMPPIÄ KAIKILLE ONNELLISUUDEN ETSINTÄÄN!!! 🙂🌻
Kolme viikkoa kotona sairaalahoidon jälkeen. Olin siellä 7 viikkoa. Sain taas kaksi uutta lääkettä ja olin erilaisissa ryhmissä ja lepäsin ja toivuin aika hyvin. Toipilas olen vieläkin ja hyvin kaukana esim. työkykyisestä. Vaikea välillä muistaa, että on toipilas eikä jaksa / kykene tekemään kaikkea sitä, mitä normaalitilassa pystyisi. Niin sitten teen liikaa ja väsyn ja se aiheuttaa heti mielialan laskun ja tunteen ettei minusta ole mihinkään ja että olen vain epäonnistunut luuseri. Ettei minulla ole toivoa. Kuolemaan liittyvät ajatuksetkin ovat aktivoituneet. Kohta tulee tasan vuosi siitä, kun yritin itsemurhaa. Muutenkin mietin näin loppuvuonna kulunutta vuotta ja sen vaiheita. Olen ollut sairaalassa kolme kertaa vuoden aikana. Ei kovin lupaavaa tulevaisuuden kannalta.
Juuri nyt uuvahdin tyystin touhuttuani jouluvalmisteluja. Huokaus.
confused00 kirjoitti 3.11.2011
Negatiiviset asiatkin toki seuraavat ja ovat helposti aina mukana, mutta eikö se vanha sananlaskukin sanonut, että: "Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään." Ei meidän tarvitse joka päivä kantaa virheitämme tai suruamme mukana. Muuten emme ikinä voi nousta suosta ylös. Keskitytään niihin positiivisiin asioihin, jolloin saamme lisää puhtia ja onnellisuutta asiaan.
Tuo on niin totta ja niin tärkeää. Kunnpa voisi tuon arjessa muistaa. Välillä ajattelen, että oikeasti minulla ei ole mitään hätää; on perhe, oma koti, ammatti, työpaikka eli kaikki asiat hyvin ja silti voin huonosti. Ajattelen, että millä oikeudella minä valitan ja olen masentunut ja ahdistunut. Kun voisin uskoa, että masennus on sairaus eikä välttämättä johdu ulkoisista tekijöistä. Pitäisi antaa itsensä olla sairas ja elää päivän kerrallaan ja yrittää keskittää huomio hyviin asioihin, koska niitä hyviä asioita on ja hyviä hetkiäkin.
Kaikki tuo ei silti auta yhtään silloin, kun huonompi hetki iskee. Silloin en kykene ajattelemaan asioista positiivisesti vaan olen todella toivoton ja murskaan itseni henkisesti. Teen itselleni henkistä väkivaltaa. Silloin uskon vakaasti, että kuolema olisi ainut ratkaisu ja keino minun kohdallani. Toivon, että sairastuisin vakavasti ja kuolisin. Tavallaan tuntuu aika karsealta, että ajattelen noin. Sellaista kuitenkin tapahtuu, yksi läheinen sukulainen sairastui vakavasti eikä toivoa paranimsesta ole. Miksi se ei voinut osua minun kohdalleni? Minä voisin lähteä ja tehdä tilaa paremmille. Tiedän, että tuo on masennuksen ääni ja masennuksen aiheuttamaa puhetta. Silti sisimmässäni ajattelen noin.
Hei!
Minäkin jätin menemättä mammografiaan, kun tuntuu että olisin lähinnä helpottunut jos sairastuisin vakavasti. Elämänhalu kun on välillä kadoksissa.
Toisaalta: tällä hetkellä tuntuu etten pohjimmiltani halua sairastua, vaan haluan elää sittenkin.
Mukava kuulla että elämässäsi on moni asia kunnossa. Niiden varaan on hyvä rakentaa kun alat toipua.
Vihdoinkin hyviä uutisia. Sain terapiapäätöksen ja olen pitkän odottelun jälkeen päässyt aloittamaan terapian ja toistaiseksi uusi terapeutti vaikuttaa paljon paremmalta kuin edellinen. Syttyi toivonkipinä ja nyt puhaltelen siihen, että saisin elämän roihun taas syttymään.
repukka,
Mahtavaa 🙂🌻