Heippa kaikille, olen tässä märehtinyt asioita ja elämää ja aina ärsyynnyn oikein kun joku on estämässä olemasta yksin, ei oikein halua kenekään kanssa olla tai tehdä mitään. Pelkää mennä " kylille" kun joku voi kysyä jotain, varmaan eivät halua edes pahaa, mutta... kuitenkin ei vain haluta. Talousasiat niin epäselviä kuin voi olla ja ei jaksa oikein mitään niillekkään tehdä. Mutta jotakin hyvää, minulla 4 lasta, aikuisia ja nyt raskaana toinen tytär ja 2 muuta lasten lasta tulee yökylään vkl ja poika sai houkuteltua pilkille Sunnuntaina. On se aina kuitenkin hyvä olo kun jotakin tommoista tapahtuu. Minä olen muuten niin yksinäinen kuin ihminen voi olla vaikka on vaimo ja perhe, nuorin lenti pesästä juuri nyt. Lapsilla onneksi asiat hyvin, paitsi yhdellä huume ja peliriippuvuudet, ne rassaa. Selkäkuvaukseen jonossa, ilemisesti uudelleen koulutusta ehkä, selkä sökö ja pää sekasin, toivottavasti saisi jossain vaiheessa eläkkeen ja sitten tekisi töitä jos pystyy. Se vapaaehtoistyö kiinnostaisi sen takia myös että siinä ei ole mitään tulosvastuita ja uskoisin että auttamisesta tulee hyvä olo. Mutta on minulla joku usko parempaan taas, en tiedä onko se sitten ilman nykyistä vaimoa vai ei, en vain ole onnellinen, vai onko se masennus ym. vieneet kyvyn nauttia parisuhteesta. On se kyllä aika itsekäs ja napisee jos kaikki ei ole kuin hän haluaa, tuntuu että ei hyväksy oikein sitä kun olen nyt ollut kotona ja pois työelämästä, muutaman kuukauden ollut kotosalla, sitä ennen 30 vuottta yötäpäivää töitä, olen tehnyt yhden ihmisen työpanoksen jo tähän mennessä ja itsen voisin ehkä jo olla ilman huonoa omaatuntoa kotona, muuta ei oikein tahdo onnistua ja ei kyllä pystykkään kenekään vieraan töihin mnenmään. Jos samanlaisia tuntemuksia/kokemuksia niin laittaa vain kertomuksia ja miten on mennyt. Tulipa sitä taas tekstiä, mutta helpotti.🙂

Heippa tähän ketjuunkin.
Pisti silmään tuo kun joku mainitsi tolkuttoman väsymyksen, ja oliko vielä palelukin, ahdistus yms. Onkohan tarkistettu kilpirauhanen? Tuli vain mieleeni, kun itse olen huomannut että moni fyysinen juttu voi aiheuttaa näin herkälle ihmiselle psyykkistä oiretta. Niinkuin oli vaihdevuosivaivojen tullessa, onneksi joku huomautti minulle että ei kait sinulla ole menopaussi. Lakkasin pelkäämästä että olen uudelleen sairastumassa ja hain apua fyysisiin vaivoihinkin. Minulla on kaikki kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet, mutta arvot on viitearvojen sisällä juuri rajoilla, joten en lääkettä saa. Mutta olen ostanut luontaiskaupasta kilpirauhasen tueksi ravinteita.
Konkurssiin joutuneelle toivon voimia kovasti. Itsellä ei ole muuta konkurssia kuin avioliiton hajoaminen ja tavallaan jouduin henk.koht. konkurssiin kun en kyennyt enää töihinkään. Onhan se jonkinlainen konkurssi: ero ja työttömyys, sairastuminen psyyken puolelta. Mutta niin siitä on selvitty, vaikka aikaa meni. Nyt olen ihan tyytyväinen että jaksoin kitkutella päivä kerrallaan epävarmuudessa ja kaikenlaisessa pelossa. Usein kun kovasti ahdisti menin ihan lattialle makaamaan ja sanoin itselleni että antaapa nyt tulla kaikkien mörköjen ja uhkien mitä on tulossa, ja ihme kyllä mitään ei tapahtunut. Joku viisas oli sanonut että pelkoja päin pitää mennä. Ja kyllä minäkin sain tuta suvun ja muiden ihmisten inhottavan arvostelun, kriittisyyden ja ihmettelyn mikä oikein olen. Eivät he osanneet suhtautua minuun kuin normaaliin ihmiseen vaan ainakin itsestä tuntui että olen ihan kummajainen, epäkelpo, epäonnistunut, ja vaikka mitä. Mutta nyt en enää ajattele niin, Aika aikaansa kutakin.
Voimia ja uskoa tulevaan kaikille!

Hei kaikille!
Masentunut ja ahdistunut olen minäkin ja kuntoutustuella. yritän selvitä kohtuullisella lääkemäärällä. Vapaaehtoistyöhön olisin halunnut mukaan mutta kurssi oli kaukana. Päivät tuntuu pitkiltä vaikka kyllä TVn ktselu ja lukeminen on harrastuksena. Kotityöt jaksan tehdä. IM-ajatuksia on paljon mutta minullakin on mies ja lapsia joten yritän jaksaa elää vaikka elämänhalua ei oikein ole. Minä nukunvain normaalimäärän ja senkin pätkissä, toivoisin että saisin nukkua enemmän. Minäkin koen henkilökohtaisena konkurssina että työkyky meni. Itsetunto on huono ja tunnen huonommuutta ja häpeää.Kirjoitelkaa kaikki miten voitte ja yritetään tukea toisiamme jaksamaan.

Minä en tiedä millä minä minä olen, koska b-todistus on hukkunut joko sairaalaan tai postiin.
Olen kai vaan pitkällä sairauslomalla ja seuraavan kerran asiaa tarkistetaan maaliskuussa.
En suostu ajattelemaan itsemurhaa, koska tunnen, että olisi raukkamaista itsensä tappaa fyysisten sairauksien vuoksi.

Hei kaikille, piti alkaa taas jotakin lohtua tai mitä sitä saakaan täältä etsimään. On vain niin yksinäistä ja ei uskalla taas ottaa yhteyttä kehenkään, pitäisi hoitaa muutama asia, mutta lykkään vain. Pikkuhiljaa alkaa myös selvitä kuinka paljon ja kuinka kauan pitäisi maksaa takausvastuita ym. mitä tulee lisää. 50 vuotta taulussa ja työkunto mennyt, stressaan aivan helv.. nuita raha-asioita, jotenkin se lisää itsesyytöksiä kun kaikki mitä saanut hankittua ja nyt on näin epäselvää. aina ennen jaksoi jotenkin selvittelemään asiat ja panoi töitä sitten vielä vähän enemmän. Mutta on hyvääkin kun lapsilla elämät onneksi järjestyksessä, paitsi pojalla jolla ne huumekuviot ja peliriippuvuudet, ne vielä kesken, siis miten saadaan lopullisesti kuiville. Sitä vapaaehtoishommaa haluttaisi saada alulle jotenkin, en tiedä onko siellä semmoista että saisi oman kunnon mukaan käydä, en halua sitoutua vielä ainakaan mihinkään aikataulutettuun hommaan. Jotakin lisäansiota pitäisi saada myös, en tiedä miten kauan jatkuu kuntotustuki ja muuttuisiko se eläkkeeksi. Minulla on ns. keskivaikea masennus diagnisotu 2 vuotta sitten, on varmaan jotakin muutakin kun pelkään ihmisiä ja tilanteita mihin voi joutua jos lähtee johonkin. Selästä sain lähetteen nyt magn.kuviin, voi mennä puoli vuottakin. Selän kanssa olen selvinnyt kun tramaleja syönyt monta vuotta, välillä taidan käyttää niitä vähän väärin ja kyllähän ne piristää, opamoxeja syön 3 päivässä ja illalla otan tolvon tabletin joka pitäisi auttaa nukkumiseen. Mutta kesä tulossa ja ainahan ne asiat järjestyy, tämän tiedän kyllä mutta miksi se epätoivo puskee aina päälle. Semmoinen vielä, onko muilla, että skarppaa helposti läheistenkin seurassa ja lääkärissäkin myös, eivät tiedä kuinka paha tilanne on välillä, jotenkin tuntuu ettei lääkärillekkään osaa kaikkea kertoa ja luulen että hän luulee että liioittelen ja valitan turhasta. Että tämmöisiä, pitää koittaa lähteä pilkkimistä opettelemaan taas joku päivä, siellä toivottavasti saisi hetken rauhan. 🙂👍

Hei yksi ukko vain!
On totta että lääkärillekin on vaikea saada kerrottua kuinka huonosti voi. Minulla lääkäriaika 2.4. ja toivon että saan lisää opamoxeja ja että lääkitystä muutenkin taarkistettaisiin. Sinulla oli paljon asioita menossa, joku takaus ja sitten se selkä. En muista kaikkea. Haluan vain sanoa että toivo että asiat ratkeavat parhain päin ja pääset eläkkeelle jos haluat. Minulla eläke toukokuun loppuun. Onko sinun helppoa keksiä tekemistä päivisin, luetko paljon vai oletko enempi ulkoilmaihmisiä?

Hienoa että lähdet opettelemaan uusia asioita "yksiukkovain"! Ja muutkin jotka olette etsimässä uusia selviytymiskeinoja.
Niitähän se minunkin täytyi opetella kun entiset ei enää toimineet. Liekö koskaan toimineet.
Nuorena olin kova tekemään töitä, tein ylitöitä ja raskastakin työtä. Oli maksettava asuntolainaa ja lapset kasvatettava, ei siinä paljoa ehtinyt miettimään kuinka kipeä sitä oli henkisesti, vaikka tajusin jossain vaiheessa ettei kaikki ole hyvin. Elin liikaa jossain unelma maailmassa. Todellisuus oli paljon raadollisempaa kuin mitä kuvittelin että elämän pitäisi olla.
Myös minä kerroin "kaunisteltua totuutta" läheisille ja jopa lääkärille. Ja kun olin eronnut ja yritin uutta elämää raittiina, ilman lääkkeitä, niin en kehdannut suvulle ja tutuille mitään kertoa kuinka huonosti asiat oli mielessäni. Päällepäin ei kaikki näkynyt. Mutta onneksi minullakin oli terapia ja tukihenkilöitä joille kykenin kertomaan peloista ja kauhusta kun en tiennyt miten tulevaisuudessa pärjäisin.
Sain voimaa kuitenkin eteenpäin mennä ja tänään uskallan olla eläkkeellä ilman häpeää, pienellä eläkkeellä. Edelleenkään jotkut sukulaiset, jotka ovat onnistuneet rahan kokoamisessa ja muussa, eivät oikein ymmärrä miksi olen "köyhä". Olen ehkä rahallisesti köyhä. mutten enää henkisesti. Elän hyvinkin hyvää elämää. On harrastuksia ja ystäviäkin muutama. En käy vapaaehtoistyössä, se ei ole oikein minun juttu. Mutta kaikenlaista muuta teen joka on vielä onneksi ilmaista.
Siksi vielä tänne kirjoittelen kun haluan kertoa että elämä muuttuu paremmaksi kun vain sinnikkäästi menee eteenpäin ja muuttaa omia asenteita miten elämän pitäisi mennä. En enää haaveile sellaista mitä en voi saada.
Tsemppiä kaikille!

Hei vaan kaikille.
Enpä tiedä mikä sai mut ajautumaan Tuki.nettiin, kunhan selailin eri keskustelufoorumeita jossa olisi samanhenkistä porukkaa...

31-vuotias, juuri eronnut, pk-seudulta muutin mökkiin keskelle metsää, töihin kuitenkin täältä metsästäkin ajaa...
Rankka murkku-ikä ja varhaisaikuisuus takana, kai siellä lepolassa valkoisten seinien sisäpuolella tuli maattua liiaksikin, tai sitten he eivät vain osanneet auttaa ihmistä jolla oli omat mielipiteensä maailmasta ja jolla "diagnosoitiin" rajatilapersoona jo 14-vuotiaana. Eihän niin nuori edes ole muodostanut vielä omaa persoonallisuuttaan/intetiteettiään ! En tähän hätään kuitenkaan kerro mitä kaikkea sontaa sitä "ammattiauttajilta" joutui nielemään/kestämään/sietämään/nöyrtymään, koska joillekin sellaisesta on oikeasti apua... jos osaa vastaanottaa apua. Minä en kai osannut ja katkeroiduin. Tosin hoitomenetelmätkin olivat eri kuin tänäpäivänä...

1,5 vuoden väkivaltainen suhde niin henkisesti kuin fyysestikin takana, vuodet taisivat olla 2009-2011 kaukana pohjoisessa. Siitä(kin) pääsin irti ja muutin töihin pk-seudulle. Olin työnarkomaani 3 vuotta. Kunnes taas ihastuin ja rakastuin, nyt 2 vuoden jälkeen ero. Miksei kukaan kestä mua 1,5-2 vuoden jälkeen? Ero on siisti, ollaan puheväleissä, kai ne uusioperheongelmat räjäytti homman pystyyn. Itsellä ei lapsia, ex (?) miehellä 5-vuotias poika. Tämä on hyvin monimutkaista, en jaksa kirjoittaa koko tarinaa.

Joten nyt painan vain duunia. Ja asun mökissä metsässä. Kaikki kaverit/ystävät joita mulla oli... olen polttanut sillat takanani aika hyvin, osan omasta halustani, osan en. duunissa on hektistä, olen ns. "äijävaltaisella" alalla... duuni vie ajatukset pois menneestä ja tulevasta... Entäs, jos jonain päivänä haistatan ****t duunille, koko elämälle ja vain katoan savuna taivaalle? Entäs, jos minäkään en kestä kaikkea sontaa mitä eteen syötetään?

Hei vain ja kiitos kommenteista. Se tuli ensimmäisenä mieleen että siihen työn tekoon on helppo upottautua ja sitä käyttää jonkinlaisena pakopaikkana, sitten se menoa kun väsyy samalla ja ulkopulinen elämä jää pois, itsellä kävi näin ja kyllä siinä on vaimollakin ollut kestämistä, tavallaan elin kahta elämää ja työ oli se tärkein. Nyt on ymmärtänyt että kun oli " onnellinen " kun jaksoi Sunnuntaina lähteä vaikka 8 töihin, ettei vain nukkunut pitempään ja myöhästynyt. Kyllä tämä talvi ollut erakoitumista hieman, omat lapset ja niiden kumppanit on ainoat kontaktit jotka tavallaan hyväksyn nyt. Kuitenkin jos sattuu joku mukava ihminen kohdalleen niin ihan kiva jutella kuitenkin, on vain itsellä niin paha ennakkoluulo kaikkia kohtaan. Minua on käytetty aika kovasti hyväksi, taloudellisesti ja kaiken maailman palveluksia tehnyt ns. kavereille, ne on nyt kadonneet, että se on hyvä, on tietenkin pettynyt heihin mutta nyt osaa olla varovainen, ehkä liikaakin. Kun hyvä päivä niin kuluu kotosalla ihan hyvällä omalla tunnolla ja laittelen ruat ja teen lumityöt. Enin aika menee asioiden miettimiseen ja sittenhän ne paisuvat todellista isommiksi, jotakin vain puuttuu elämästä ja en nyt tarkoita rahaa, joku rauha kun tulisi sisälle. Tuskin se vaimostakaan johtuu. Semmoinen minulla oli hyvä juttu, Kelan järjestämä kuntoutus, 3 x viikon jakso. Siellä tuli vertaistukea porukasta ja meillä aivan mahtava ryhmä. Varmaan tavataan nyt keväällä jossain ja muutama päivä jutellaan ja ollaan vain yhdessä, ainoa ongelma on kun monelle meidän ryhmästä maistuu kalja liian hyvin ja itse joskus 5-6 vuotta sitten lopetin kokonaan juomisen kun tuo selkä leikattiin viimeksi. Tämmöistä mielessä, melkein kävin jo töitä kysymässä ja perustamassa uutta yritystä, minulla menee niin laidasta laitaan nämä touhut, terapetti ja lääkäri sanoo ettei mitään semmoista mutta jotenkin innostuu hetkeksi, saattaa huomata sitten jo samana päivänä että ei kannata ja ja ei kykene. Niin se vielä olisi joku tarve kokea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ei aina osaa olla ilman morkkista jouten, vaikka ihanne tilanne olisi saada pienikin eläke ja voimien mukaan jotakin työtä, siitä eniten haaveilen, ja jos niillä rahoilla ei pysty kaikkea maksamaan niin myydään talot ym. pois ja sitten ainakin selviää taloudellisesti. Minulaa tulee tätä tarinaa kun itsekseen aika paljon olen, että koittakaa kestää. Hyvää päivänjatkoa kaikille ja juodaan mitallikahvit kohta kun naiset tempasee hiihdossa.🙂👍

Onneksi olkoon pronssia tuli. Kiva kun kerroit niin elävästi tilanteestasi. Ei vain tahdo muistaa kaikkea mitä sillä toisella sivulla luki. Sen muistan että kuntoutuksessa olet käynyt ja olit tyytyväinen siihen. Se on kiva. Onko sinulla eläke vetämässä, minulla toukokuun loppuun asti. Olen ollut hoitoalalla töissä muttanyt siis kotona. Mitä puuhailet päivisin, Taisit kertoa että enimmäkseen vaan olet. Minäkin kaipaisin päiväksi jotain tekemistä,, en tiedä pääsisinkö kuntouttavaan työtoimintaan erääseen kahvilaan.

Hienosti meni hiihdot. Aikalailla surffailen netissä ja etsin tietoa milloin mistäkin asiasta, enimmän aikaa lasken ja mietin miten selvitä asioista ja samalla tahtoo sitten tulla kaikenmaailaman pelkoja ja ajatuksia. Melkeinmpä sitä odottaa iltaa kun heräilee, minulla menee 3-4 tuntia yleensä aamusta ennekuin alkaa järki pelaamaan, vaikka ei ne lääkkeet vahvoja olekkaan. Sitten jos jotakin paperityötä tai joku tilanne ollut niin sitten menee levottomaksi ja ei saa nukuttua ja väsyy melkein kuin olisi tehnyt vuorokauden töitä yhteen putkeen. Kaikki nuo epäselvät rassaa niin paljon ettei saa innostuttua mistään. Tuota pilkkimistä ajattelin kokeilla nyt. Joku harrastus pitäisi saada kehitettyä tai joku työjuttu, vaikea saada töitä kun pitäisi olla semmoinen että saisi tehdä omien voimien mukaan. Huomenna terapeutin kanssa pitää jutella että mikä siinä kun olo pahenee välillä, joku kyllä sano että kuuluu taudin kuvaan. Huhtikuun loppuun on taas se väliaikainen kuntoutuseläke, sitä on 2 uusittu ja varmaan sama homma nytkin. Rivien välistä olen ymmärtänyt lääkärin puheista että ei eläke, ainakaan vielä. En tiedä sitten miten kun tuo selkäkin estää konetyöt ja yleensä istumistyöt. Pää ei kestä ihmisiä eikä outoja tilanteita, voisin kyllä jotakin kolutustakin kokeilla jos löytyy sopivaa, mutta nyt pitäisi malttaa ettei tee mitään isoja päätöksiä hätiköiden. Hyviä harrastusideoita jos keksitte, liikunta ei oikein nappaa. Nyt lähden ruokaa värkkäämään emännälle. Hyviä iltoja kaikille ja kyllä se kuulemma aurinko on pilvien takana, se koitetaan muistaa.😎

Hei yksi ukko vain!
Kiva kun kirjoittekit kuulumisiasi. En oikein keksi hyviä harrastusideoita, käsityöt vain ja ne taitaa miehillä olla enempi puutöitä joita ei voi jokapaikassa tehdä. Lukeminen on tietysti hyvä harrastus, jaksatko lukea.

Huomenta, ennen tuli luettua, kyllä sekin kiinnostaa mutta ei osaa keskittyä siihen tai rauhoittua aloittamaan lukemista. Samoin nukahtaminen vaikeaa, nykyään alkanut taas heräilemään aikaisin, jää yöt lyhyeksi. Mutta nyt on tämmöinen vaihe ja eiköhän se taas siitä tasoitu.🙂👍

Hei yksiukkovain!
Toivottavasti saat nukuttua välillä vähän paremmin, mulla vähän sama juttu että aamulla herään liian aikaisin ja yölläkin herään. Minulla on nukkumiseen Levozin mikä auttaa vain vähän. Minulle on tullut kirjastoon risti ja linkkuveitsi- kirja.Haen sen kirjastoautolta.

Tervehdys, kyllä tänään sai nukuttua ihan hyvän yön ja väsyttää nytkin, pitää kokeilla jos sitä saisi aikoinaan nukahdettua, mutta huomenna niin paljon taas paskaa hoidettavana.🙂👍