Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.
Joo sain sen härvelin eli cpap-laitteen eilen. Viime yönä kokeilin sitä ekan kerran. Olin tosi väsynyt ja nukahdin pian ja nukuin kuin tukki aamuun saakka. Mulla alkoi maanantaina työt melkein kolmen vuoden tauon jälkeen ja olen ihan uupunut jo kolmen päivän jälkeen, vaikka päivät on lyhyitä, vain nelituntisia. Aamukuudelta nouseminen on ihan tuskaa mulle ja olen nyt jo ihan koomassa. Tää on vähän harmi, että nuo molemmat aloitukset sattui samaan aikaan. Vaikea sanoa, miten tuo laite vaikuttaa, kun joudun heräämään niin aikaisin. Viikossa pitäisi vissiin alkaa näkyä virkistymistä, mutta aamunousemisesta johtuen sitä ei ehkä niin tulekaan. Saa nähdä. Viime yön kyllä nukuin hyvin.
Töissä on ollut kivaa. Hektistä työtä on, mutta oli ihana nähdä vanhoja tuttuja työkavereita ja osa perheistäkin on tuttuja. Olen siis päiväkodissa töissä. Lapset on kivoja ja reippaita ja muutenkin on tosi kiva olla siellä. Hetkittäin jopa tuntuu, etten olekaan välillä ollut pois vaan kuin olisin aina ollut tuolla. Muuten tuntuu siis sujuvan hyvin, mutta jaksamisesta en vielä osaa kolmen päivän jälkeen sanoa. Onneksi tämä on vain kokeilu ja jos rupeaa näyttämään siltä, etten jaksakaan, kokeilun voi varmaan keskeyttääkin. Saa nähdä.
Repukka☺️❤️
Ai, miten ihanaa, että olet siellä työjutussa. Tosi hieno homma ja toivon sydämestäni, että jaksat siellä. Itse en voi varmaan ainakaan sataan vuoteen vielä uneksiakaan mistään työkokeilusta jos edes koskaan. No, ehkä kuitenkin joskus. Ensin pitäisi kyllä saada tämä jaksaminen paremmaksi, en kehtaa mennä minnekään normaalien ja reippaiden ihmisten keskelle "koomailemaan", eikä minun itsetunto edes kestäisi sellaista. Masentuisin siitä vielä pahemmin ja tulisin itsetuhoiseksi jos huomaisin, etten pärjää normiarjessa.
Juu, varmasti paha sanoa vielä mitään siitä laitteesta. Sen näkee varmaan sitten vasta pidemmällä aikavälillä paljonko siitä on hyötyä. Minua kiinnostaisi kanssa saada lääkärin lähete sellaiseen unitutkimukseen, joka mittaa minua kun nukun, että millaista se uni oikein on ja onko hengityskatkoja jne. Joskus olen nimittäin herännyt siihen, että kuorsaan ja "haukon" henkeä. Sen tiedän, että minun uni on tosi pinnallista, eikä levollista. En ole koskaan virkeä, kun herään vaan väsyneempi, kuin nukkumaanmennessä😞
🙂👍:🙂👍
Mä tuun hulluks tän väsymyksen kanssa. Olen nyt viikon käyttänyt tuota cpap-laitetta, mutta en huomaa mitään vaikutusta. Pitäisi kuulemma viikossa jo näkyä, jos auttaa. Ilmeisesti uniapnea ei sittenkään ole mulla kovin suuri ongelma, vaikka se keskivaikeana todettiinkin. En tiedä, onko ongelma sitten noissa lääkkeissä. Ainakin, kun lopetin olanzapinin, nukuin huomattavasti vähemmän kuin nyt. Alkoi vain ahdistaa niin paljon, että oli pakko aloittaa se uudestaan. Hitto, mä haluan eroon näistä kamalista lääkkeistä. Valitettavasti se vain ei ole mahdollista. Menisin tosi huonoon kuntoon, jos lopettaisin ne. Pelkkä vähennys aiheutti jo melkoisen romahduksen joulu-tammikuussa ja annos nostettiin takaisin nykyiseen. Muu perhe elää ympärillä elämää, mutta mä en meinaa jaksaa mitään. Väsyttää vain. Pelkkä pukeminen ja sängyn petaaminen on järjetön ponnistus. Juuri nyt on vaan tosi vaikea hyväksyä tätä tilannetta. ☹️
Repukka🙂🌻
Kurkin vain tänne ja toivotan tsemppiä ja jaksuja sinne työhommaan ja sen "härvelin" kanssa🙂🙂👍
Repukka🙂🌻
En huomannut, ennen kuin nyt, että olitkin kommentoinut jo sunnuntaina tänne. Toivottavasti et pahastu, kun teen aina näitä analyysejä, enhän minä mikään asiantuntija ole, mutta olen kova etsimään asioille mahdollisia syitä, silloin kun jaksan..
Eli tuli mieleen tällaisia. Se uniapnea tosiaan voi olla vain yksi osa ja oire jostain muusta, isommasta. En saa mielestäni, kun sanoit, että sinulta joskus otetut kilpirauhasarvot olivat jossain rajoilla, mutta vielä viitteissä. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi olla täysillä päällä, vaikka lääkäri pitäisi arvoja "hyvinä". Tsh-arvo yli 2 viittaa vahvasti vajaatoimintaan ja T4v-arvo pitäisi olla mieluimmin viitealueen ylimmällä kolmanneksella. Jos siis sinulla on tallessa tuo mitattu arvo niin voisithan sen tarkistaa? Kr-vajis aiheuttaa kovaa väsymystä, vetämättömyyttä, aivosumua, palelua, painonnousua, turvotuksia, masennusta jne. Näistä oireista löytyy paljon asiaa googlettamalla. Myös uniapnea kuuluu kr-vajiksen oireisiin.
Monet psyykelääkkeet väsyttävät. Monet niistä aiheuttavat myös kr-vajaatoimintaa pidemmällä ajalla. Saattaahan toki kaikki ollakin noista lääkkeistä juuri, se on vaikeaa jos ne ovat välttämättömiä. Mieleen tuli myös verensokeriarvot, että ovatko ne kunnossa? Useat lääkkeet tekevät jopa diabeteksen.
Tarkoitukseni ei ole "jankuttaa", eikä uhkailla sairauksilla, mutta nuo esittämäni huomiot ovat yleisluontoisia ja hyvin yleisiä, ja hoidettavissa olevia vaivoja. Saattaisi olla hyvä jossain välissä otattaa verikokeet, jossa katsottaisiin mm. nuo kr-arvot ja sokeriarvot ja tietty perusverikokeet. Myös edelleen mainitsen siitä kortisolihormoniarvosta (S-Korsol) se olisi hyvä ainakin kerran tarkistaa aina jos kärsii väsymyksestä.
On aika tympeää jos syö monta vuotta lääkkeitä masennukseen, jonka aiheuttaja onkin kr-vajaatoiminta ja silloin psyykelääkkeet eivät tee parannusta, kun lääke pitäisi oikeasti olla Thyroxin.
Pelkkiä arvailuja, mutta kuitenkin..
🙂👍🙂👍
Repukka🙂🌻
Miten hurisee? Vieläkö olet siellä töissä?
Hyvää viikonloppua🙂👍🙂👍
En ole jaksanut täällä pahemmin viestejä lueskella enkä itsekään kirjoitella. Elämä on ihan järkyttävän kiireistä. Aamupäivät menevät töissä. Siellä sujuu kyllä ihan hyvin ja on kiva olla töissä. Vahvistaa heikkoa itsetuntoakin, kun huomaa pärjäävänsä hyvin. Kahtena iltapäivänä käyn terapiassa ja useimpina iltoinakin on menemistä ja tekemistä. Viikonloputkin tuppaavat olemaan täynnä aktiviteetteja. Vähän turhankin paljon tekemistä.
Paljon olisi kaikkea tekemistä, mutten jaksa. Ihan hissukseen olen jotain saanut tehtyä. Talvivaatteita pakattua kellariin. Lakanat vaihdettua. Pienen kävelynkin tein aurinkoisessa säässä. Ei siitä kyllä yhtään pirteämpi ja parempi mieli tullut. Pikemminkin alkoi ahdistaa ja tunsin itseni vialliseksi, kun en ulkoilusta saa iloa. Aika vähän noita ilon aiheita tuntuu olevan. Onneksi edes välillä.
Sain Kelasta myönteisen terapiapäätöksen. Terapia jatkuu nyt kertaviikkoisena ainakin vuoden. Sitten jääkin terapeutti eläkkeelle. En varmaan lähde enää sen jälkeen uutta terapeuttia etsimään. Saa nähdä. Jotenkin tuntuu terapiakin junnaavan paikallaan. Kerron vain, mitä olen tehnyt enkä sen syvällisempiä osaa sanoa. Kai se johtuu siitä, että aivotkin ovat jumissa enkä jaksa edes ajatella.
Olo on kuin kärpäsellä taikinassa.
Pitkästä aikaa täällä. Työkokeilu keväällä meni kyllä hyvin, mutta sen jälkeen romahdin ja koko kesä meni maatessa ja huonosti voidessa. Voimat ei riittäneet töihin, vaikka olin vain 4h/pv. Piti mennä elokuussa takaisin, mutta ei siitä mitään tullut. Elokuussa olin sairaalassakin kolme viikkoa, kun vointi meni niin huonoksi.
Pikku hiljaa pääsin taas jaloilleni syksyn aikana. Sairaalassa mulla aloitettiin Mirtazapin ja se tuntuisi olevan ensimmäinen masennuslääke, joka oikeasti auttaa ja mielialani oli parempi kuin moneen vuoteen. Ennen joulua mulla puhkesi ekaa kertaa elämässäni hypomania. Se oli kamalaa. En nukkunut neljään yöhön ja sitä hirveää päänsisäistä hässäkkää ja levottomuutta kesti kolme päivää. Onneksi ei sen kauempaa. Loppuvaiheessa luulin jo sekoavani, kun alkoi olla sellainen epätodellinen olo. Pelkäsin, että joudun psykoosiin. Sitten tilanne onneksi rauhoittui. Tulin rytinällä alas. En kuitenkaan ehtinyt masentua, kun ennen joulua oli niin paljon tekemistä. Joulunaikaan tavattiin paljon sukulaisia ja tammikuun alussa oli vielä lapsen urheiluleiri, jossa olin mukana joukkueen huoltajana. Oli kyllä kivaa, mutta ohjelma oli tiivis.
Kun arki sitten koitti, romahdin. Nyt olen aivan lopen uupunut, ahdistunut, hajalla, itkuinen, masentunut, synkkä, toivoton, kuoleman väsynyt. Miten ihmeessä tästä taas jaksaa nousta?! No, kokemuksesta tiedän, että lepo saattaa auttaa (tai sitten olo vaan huononee ja pitää mennä sairaalaan) ja pikku hiljaa voimat palautuvat ja olo paranee. Tässä vaiheessa sitä vaan on mahdoton uskoa, että niin voisi käydä.
Hei Repukka!
Mietin että mistä olosi kumpuaa? Mitä sulle on tapahtunut?
Oletko saanut terapiaa?
En oikein tiedä, miksi olen masentunut ja ahdistunut. Silloin, kun 8v sitten sairastuin. minulla oli elämässäni monenlaista taakkaa, jonka alle luhistuin. Sen ymmärrän. Mutta nyt taakka on hellittänyt enkä käy enää edes töissä. Silti olen edelleen uupunut, masentunut ja ahdistunut. En vain jaksa elää. Olen uupunut ja haluaisin vain nukkua.
Ihmisellä (ainakin joillakin) on se ihmeen pieni kipinä jossain tuolla sisällä, joka auttaa jaksamaan. Itekin olen aika lopen uupunut, mut silti jaksan seuraavaan päivään, vaikka edellisenä päivänä ajattelen jo IM ja kaikkea muutakin. Olen alakuloinen ja virraton, niin ku hoitaja mulle sanoi. Mun akut on aika vähissä, kun en jaksa enää huutaa tai kertoa mielipidettäni kenellekään. Ennemmin olen omassa maailmassani ja jossain missä on hiljaista ja rauhallista.
Toivottavasti jaksat. Toivottavasti löydät sen kipinän. Toivottavasti tämä pieni hali auttaa antamaan sulle ees 30 minuuttia voimia.
Nukuin viime yönä 15h, mutta silti olen ihan kuolemanväsynyt. Ja virraton, niin kuin saloka osuvasti sanoit. Pikku hiljaa yritän suorittaa arjen toimintoja. On vain niin paha olla. En jaksa elää. Mut ei kai tässä ole vaihtoehtoja kuin yrittää vain hetki kerrallaan elää elämää eteenpäin.
Terve kaikille, piti alkaa taas tänne kirjoittelemaan kun vain olot pahenee, olin jo unohtanut entiset tunnuksetkin mutta saipa nuo uudet helposti. On vissiin vuosi vierähtänyt sumussa taas ja eipä niitä vain kovin nopeasti saa asioita kuntoon. 2 vuotta sitten loppu kaikki liikut ja vuosi sairaslomalla ja nyt kuntotustuella ollut aina pätkissä. Yrittäjänä ikänsä ja konkurssit tuli ja asiat kesken ja lisää paskaa tulossa kun koitin sairaana vielä pelastaa yritystä ja asiat vain paheni. En tiedä miten sitä selviää kaikesta ja jaksaisi hoitaa nuo konkurssit jotenkin, ne vain syö miestä kun ei tiedä miten menee, tuleeko mitä korvauksia ja maksuja. Perhettä on mutta yksin sitä vain on asioiden kanssa, koitin vaimolle hieman raotella asioita kesällä ja ei se kestä kaikkea kuulla mitä omassa päässä liikkuu. Jotenkin erakoitunut ja ei halua olla kenenkään kanssa missään tekemisessä. Puhennumeroita ollut varmaan 10 kpl 2 vuoden aikana ja nyt on salainen mutta silti ei uskalla pitää päällä kuin pakosta välillä. Nyt möllöttänyt päivät nojatuolissa ja miettii näitä asioita. Välillä saa jonkun idean ja innostuu hetkeksi, mutta ei voimia ole mihinkään, onneksi aina kuitenkin vielä älynnyt sen ettei ole tehnyt mitään sitoumuksia ja tyhmiä kauppoja. Tulevaisuus se pelottaa kun ei tiedä jatkuuko nuo kuntotustuet miten kauan, voi olla ihan turhakin pelko. Mutta alkaa tuntumaan pahemmalta ja tuntuu että ei enään ole kertakaikkiaan mitään iloa elämässä, jotenkin kärsivällisyys koetuksella kun miettii, että onko tosiaan niin ettei voi tuntea oloa hyväksi koskaan, joku pieni hetki kun ottaa lääkkeitä, niin saattaa tuntua olo siedettävältä. Lääkeannokset koittanut pitää pienenä kun varottelevat koko ajan, varmaan onkin riippuvuus tullut. Sitä ajattelin kysellä, onko kukaan missään vapaaehtoistyössä mukana, jotakin hyödyllistä on pakko saada elämään, ja senkin pitäisi olla tarpeeksi vapaalla aikataululla ettei tule semmoista pakon tuntua. Käyn kyllä terapeutilla ja se auttaa osaltaan, mutta jotakin muutakin on kehitettävä lisäksi. Ikää 50 v. Mutta en koko toivoa ole menettänyt ja uskon että jotakin hyvää on vielä elämällä tarjottavana. Mutta nyt lähen hakemaan puita uuniin.🙂🌻
Mä teen vapaaehtoistyötä kolmessakin eri yhdistyksessä. Tuohan se elämään sisältöä ja joskus jopa nautin siitä, että saan tehdä mukavia asioita yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Lisäksi olen sinnikkäästi pitänyt kiinni harrastuksistani, etten erakoituisi kotiin ja siksi, että olisi sisältöä elämässä. Välillä nautin niistä, mutta välillä ne eivät tunnu oikein miltään. Menen ja teen vain, koska olen luvannut niin. Nyt on taas pidempi huono jakso menossa. Koko tämä vuosi on ollut vaikeaa eli kuukauden jo ollut maassa. Olin jo melkein menossa sairaalaan, mutta pahin ahdistus onneksi hellitti. Nyt olen vain masentunut lähinnä. Tai siis ahdistus on sellaista pientä ja siedettävää. Kamalan surullinen olo. Olin tänään sauvakävelyllä ja sen jäljiltä on ihan hillitön palelu ja väsymys ja mielikin on matalalla. Sanotaan, että liikunta virkistää ja tuottaa iloa, mutten ole huomannut. Olen menettänyt toivoni enkä jaksaisi enää elää. Mutten oikein voi lähteäkään, koska on lapset ja mies. Jos olisin yksin, voisin hyvin luovuttaa ja tappaa itseni. Minun kohdallani on kokeiltu jo vaikka mitä, eikä masennus vaan tunnu hellittävän. Eikä uupumus. Haluaisin luovuttaa, en jaksa enää tätä taistelua, jota elämäksi kutsutaan.