Repukka🙂

Mikä meininki? Onko vitutus jatkunut vai helpottunut? Minulla tänään vähän parempi. Taitaa olla, kun perjantai ja vkl tulossa, joista tykkään. Kirjoittelehan kuulumisia kun jaksat.

Hyvää Perjantaita ja tulevaa viikonloppua Sinulle🙂🌻

Onneksi vitutus helpotti. Nyt enää väsyttää ja masentaa. Vitutus on inhottavaa. Tuntuu niin epätoivoiselta ja mitä tahansa yrittää, kaikki menee pieleen. Noita päiviä on kyllä kaikilla, ei vain meillä mielivammaisilla.

Taas jouduin käymään kamalan taistelun, että sain itseni sängystä ylös. Olisi niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan, mutta kun täällä kaikki muut olivat jo hereillä ja hääräilemässä, en kehdannut enää jäädä sänkyyn. Sain tiskattua ja laitettua lounasta. Meillähän lapset on olleet tämän viikonlopun hiihtolomalla ja mieskin sairauslomalla pari päivää. Nyt pitäisi lähteä käymään kaupassa. Kuopus haluaa leipoa suklaakakun ja pitäisi käydä ostamassa ainekset. Millään en jaksaisi taas lähteä. Kirjastossakin pitäisi käydä palauttamassa yksi kirja. Sanoin pojalle, että jos hetken olen koneella ennen kuin mennään.

Mulla on unelma: että edes kerran elämässäni voisin tuntea aamulla itseni virkeäksi, levänneeksi ja touhukkaaksi. Please. Tämä voimattomuus on niiiiin turhauttavaa.

tuliko hyvää kakkua?

Mä harvoin leivon, kun tuuppaan syömään ne kaikki heti. Jos laitan pakkaseen, syön sieltä jäätyneenä ne. Mut tänään tein poikkeuksen ja kokeilin tehdä tapiokajauhosta käärretortun. Siitä tuli ihan hyvän näköinen. Erätauolla otan palasen ja kupin teetä.

Repukka🙂🌻

Tiedätkö, minullakin on ollut tuo toiveena, että voisin aamulla herätä virkeänä, hyväntuulisena ja touhukkaana, kuten joskus ennen.. Huomaan, että ehkä hieman vireämpi olen tai herään nopeammin nyt, kun ei ole sellaista lääkitystä ja olen nauttinut vitamiineja jne. Tai kyllä se vaihtelee vähän päivittäin.

Minä vielä jankkaan niistä kilpirauhasarvoista. Kun itselläni epäilen jonkinasteista kilpirauhashäiriötä. Yleensä jos on alhainen kortisolitaso (kuten minulla) niin silloin ei kr toimi kunnolla. Vajaatoiminta tekee sellaista väsymystä, aivosumua ja jaksamattomuutta, masennusta jne. Joskus verikokeen arvot ovat vielä viitteissä, mutta siinä rajoilla. Lääkärit sanovat yleensä, että hyvät arvot on ja ei mitään hätää, vaikka tosiasiassa arvot olisivat siinä rajoilla ja ihmisellä jo paljon oireita. Onko sinulla mitään lukemia paperilla mitä on mitattu? Minäkin niistä jotain ymmärrän..

Mitäs kuuluupi nyt? Kirjoittelehan, kun jaksat ja ehdit.

Hyvää Viikonloppua🌻🙂🌻

Tuli hyvää kakkua. Tehtiin vielä suklaavaahtoa täytteeksi. Meillä on kyllä vähän päinvastainen ongelma kuin salokalla. Meillä tahtoo jäädä herkut syömättä. Silloin syödään, kun on juuri valmistunut, mutta sen jälkeen jää kaappiin. Tyhmää heittää roskikseen. Sipsit ja keksit tulee kyllä syötyä, mutta karkkeja ja kakkuja jää aina. Ollaan vähän huonoja syömään herkkuja, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

Viikonloppu taitaa mennä valumiseen ja vitkutteluun. Jotain yritän saada tehtyä, mutta olo on taas tosi saamaton. Anteeksi, että aina valitan samaa asiaa, mutta se nyt sattuu olemaan minun ongelmani. Tietenkin olisin mieluummin aktiivinen ja aikaansaava ja tätä tilannetta on tosi vaikea hyväksyä ja sietää. Inhottaa suorastaan.

teidän kakku kuulostaa hyvälle🙂

Minä olisin halunnut tänään leipoa mustikkapiirakan, mutta aineksia ei kaikkia ole ja kauppaan en jaksa varmaan lähteä tänään enää kävelemään sen pyöräretken jälkeen (kerroin siitä ketjussani) Mies on vielä krapulassa eilisten "bileiden" jäljiltä, eikä halua lähteä autolla edes lähikaupalle.

Tuo väsymys ja voimattomuus ja saamattomuus..kuule ymmärrän hyvin, kun olen itse kärsinyt niistä niin pitkän aikaa. Minullahan on tietysti ollut sekä fyysistä, että henkistä sairastamista, mutta yhtäkaikki olennaista ei ole se mistä se johtuu vaan miltä se tuntuu..Voit uskoa, että olen tuhat kertaa ollut joko itkun tai raivon partaalla sen olotilan vuoksi ja ajatellut, etten koskaan enää tule samanlaiseksi kuin ennen eli normaalisti jaksavaksi ja reippaaksi omaksi itsekseni. Luulen, että siitä voi päästä eroon, mutta hetkessä se ei käy. Joutuu tekemään kokonaisvaltaista elämäntaparemonttia ja antamaan aikaa itselleen toipua niin henkisesti, kuin fyysisesti. Joskus se vain tuntuu, ettei siitä koskaan tule sen paremmaksi ja sehän se tietysti ylläpitää masennustakin ja välillä sitä masentuu niin, että ajattelee, ettei sellaisena halua enää edes elää. Luulen, että jos saisin entiset voimani takaisin niin masennus lähtisi lopullisesti. Se on sellainen kierre. Jaksamattomuus aiheuttaa masennusta ja taas toisinpäin. Ja se on tympeää, kun tuntuu ettei lähipiirikään aina ymmärrä, ettei vaan jaksa tai on usein väsynyt. Tuntuu, että he pitävät vain laiskana jne. Se syö sitten itsetuntoa ja tuntee itsensä tosi huonoksi ja mikään ei masenna pahemmin, kuin jonkun läheisen ajattelematon, negatiivinen kommentti. Esim. viime kesä oli minulla aivan painajaista, kun en jaksanut mitään ja olin ihan totaalimasentunut. Halusin jo tappaa itseni lopulta.

Olen päättänyt, että ensi kesästä ei tule sellaista. Mieskään ei enää sellaista jaksaisi. Vietän vaikka väkisin normaalin kesän, tietysti omien voimavarojen mukaan, mutta kuitenkin. Tosin minua inhottaa jo valmiiksi, kun ajattelen, että kohta se taas alkaa se kesän suitsuttaminen ja kuinka kaikki ovat taas kauniita, hoikkia ja reippaita ja kesähelteellä juoksevat ja urheilevat pitkin pyöräteitä ja itse tuntee itsensä ihan vialliseksi ja omituiseksi ja huonoksi. Mutta jos sitä onnistuisi vuokraamaan (millä rahalla?!) jonkun kesämökin kesällä ja piileksimään siellä rauhassa viettäen alkuasukkaan elämää kaukana ihmisjoukoista, ettei tarvitsisi ahdistua siitä kesämeiningistä.

Halusin vain sanoa, että minä ymmärrän hyvin omasta kokemuksestani tuon väsymysjutun ja olen sen kanssa kamppaillut jo kauemman aikaa ja etsin siitä ulospääsyä elämäntapojen ja ravintoaineiden kautta jne. En tiedä onnistunko koskaan vai jäänkö ainaiaaksi tällaiseksi puoli-ihmiseksi?

Onneksi meillä on sentään perheemme. Sinulla mies ja lapsiakin. Minulla ei ole lapsia (ja jos olisi en tiedä miten jaksaisin heidät hoitaa..) Mutta minullakin on mieheni ja hän on se voima, joka saa minut jaksamaan ja kestämään edes jotenkin tätä elämää ja kamppailemaan itseäni parempaan kuntoon niin henkisesti kuin fyysisesti. Sekin on jo hyvä, että jaksaa yrittää.

Voimia Sinulle ja yritetään jaksaa hyvien päivien avulla ne huonotkin🙂🌻

Autiotalon Kuunvalo kirjoitti 22.2.2014 14:21
Voit uskoa, että olen tuhat kertaa ollut joko itkun tai raivon partaalla sen olotilan vuoksi ja ajatellut, etten koskaan enää tule samanlaiseksi kuin ennen eli normaalisti jaksavaksi ja reippaaksi omaksi itsekseni. Luulen, että siitä voi päästä eroon, mutta hetkessä se ei käy. Joutuu tekemään kokonaisvaltaista elämäntaparemonttia ja antamaan aikaa itselleen toipua niin henkisesti, kuin fyysisesti. Joskus se vain tuntuu, ettei siitä koskaan tule sen paremmaksi ja sehän se tietysti ylläpitää masennustakin ja välillä sitä masentuu niin, että ajattelee, ettei sellaisena halua enää edes elää. Luulen, että jos saisin entiset voimani takaisin niin masennus lähtisi lopullisesti. Se on sellainen kierre. Jaksamattomuus aiheuttaa masennusta ja taas toisinpäin. Ja se on tympeää, kun tuntuu ettei lähipiirikään aina ymmärrä, ettei vaan jaksa tai on usein väsynyt. Tuntuu, että he pitävät vain laiskana jne. Se syö sitten itsetuntoa ja tuntee itsensä tosi huonoksi ja mikään ei masenna pahemmin, kuin jonkun läheisen ajattelematon, negatiivinen kommentti. Esim. viime kesä oli minulla aivan painajaista, kun en jaksanut mitään ja olin ihan totaalimasentunut. Halusin jo tappaa itseni lopulta.

Tosin minua inhottaa jo valmiiksi, kun ajattelen, että kohta se taas alkaa se kesän suitsuttaminen ja kuinka kaikki ovat taas kauniita, hoikkia ja reippaita ja kesähelteellä juoksevat ja urheilevat pitkin pyöräteitä ja itse tuntee itsensä ihan vialliseksi ja omituiseksi ja huonoksi.

Onnistuit sitten kuvaamaan täsmälleen minun ajatukseni ja tuntoni. Juuri noin minäkin ajattelen. Olin ennen iloinen, aktiivinen, optimistinen, touhukas, tein kaikenlaista ja osallistuin monenlaiseen. Nyt olen enää varjo entisestä. Tämä ylipaino lisäksi tekee asiasta vielä masentavamman. Jotenkin vain jokin ruokavalio tuntuu aivan ylivoimaiselta näillä voimilla. Olen yrittänyt monta kertaa laihduttaa, mutta aina sorrun ja luovutan. En vain jaksa edes yrittää.

Tällä kertaa voimattomuudelle löytyy fyysinenkin syy. Viime torstaina toinen korvalehteni muuttui punaiseksi ja turposi ja oli selvästi tulehtunut. Sitten turposi imusolmukekin samalta puolelta. Sitten tulehdus levisi jo poskeenkin. Lisäksi poskeen alkoi tulla ihottumaa. Säikähdin jo, että jos se on ruusu ja menin eilen päivystykseen. Tulehdusarvot olivat lievästi koholla ja lämpöäkin oli. Ilmankos olo tuntui niin heikolta. Sain antibioottikuurin ja buranakuurin. Niillä nyt yritän saada tulehduksen aisoihin. Toivottavasti hellittää viikossa, kun sitten pitäisi aloittaa se työkokeilu. Olisi tosi tyhmää aloittaa se s-lomalla.

Repukka🙂🌻

Kurja tuollainen tulehdus. Sanottiinko, mikä sen voisi aiheuttaa? Muistan nimittäin, että joskus on itsellänikin juuri korvanlehti koko matkalta punoittanut, turvonnut ja ollut tulehtuneen oloinen. Olisikohan joku streptokokkibakteeri?

Joko se on alkanut helpottamaan? Minulla oli vähän huono viikonloppu ja viime yö ja tämä päivä tuntuu olevan aika matalapainetta. Yritän piristää oloani pienillä asioilla ja onneksi ei tarvitse yksinään möllöttää, kun mies on kotona.

Hyvää viikonalkua sinulle🙂👍

Ps. Mitä ajattelet siitä työkokeilusta? Odotatko sitä pos vai nega-ajatuksin?

Lääkäri oli vähän omituinen eikä sanonut mitään diagnoosiakaan. Kyseli vain ensin vähän, sitten käänsi selkänsä ja meni koneelle ja hetken päästä antoi reseptin ja sanoi hoito-ohjeet. Sitten hän taas käänsi selkänsä ja alkoi sanella. Ihotulehduksesta puhui sanellessaan. Jäin hölmistyneenä resepti kädessä istumaan, kunnes älysin kysyä hoitajalta, että oliko tämä tällä selvä. Hoitaja sanoi, että oli, joten sanoin heipat ja lähdin. Itse vain epäilen, että kyse olisi streptokokin aiheuttamasta ruususta. Oireet ainakin vastaavat niitä, mitä netistä löysin ja ihottuma on samannäköistäkin kuin niisä kuvissa, joita netistä löysin. Olen kyllä vuosien varrella tavannut paljonkin hyvin erikoisia lääkäreitä, joilta puuttuu vuorovaikutustaidot. Miettisivät edes sellaista yksinkertaista asiaa kuin miten itse haluaisivat heitä kohdeltavan vastaanotolla ja toimisivat sitten sen mukaan. Oli kyllä tosi niukka ulosanti tuolla lääkärillä. No, pääasia, että sain lääkkeet ja vaiva on kovaa vauhtia paranemassa.

Voi tätä väsymystä. Jumitan taas vain koneella. Olisi vaikka mitä tekemistä, jos vain jaksaisi. Ensi viikolla saan sen uniapnealaitteen. Odotan sitä kovasti. Jospa tämä jatkuva väsymys hellittäisi laitteen myötä. Toivon sitä todella! Koska jos se ei auta, en usko olevani edes työkykyinen näin vähillä voimilla. Ja jos se ei auta, en jaksa enää pitää toivoa yllä paremmasta. Ehkä sitä on vielä liian aikaista spekuloida ja murehtia.

Repukka🙂🌻

Kuulostaa kyllä aina "normaalilla" lääkärille. Valitettavasti ne nykyään on melkein tuommoisia. Omat johtopäätökset, resepti kouraan ja ulos! Olisi kiva joskus käydä jossain yksityislääkärillä katsomassa olisiko siellä parempi "palvelu", mutta eipä ole varaa mennä. No, pää-asia, että sinun vaiva on alkanut paranemaan.

Minun mies sai sellaisen koneen, mutta astmaatikkona ja keuhkoahtaumatautisena koko sen käytön vaikeaksi ja epämiellyttäväksi, eikä tottunut siihen. Olen kuitenkin kuullut monilta "tervekeuhkoisilta" hyviä kokemuksia siitä koneesta. On se montaa auttanut. Toivottavasti myös sinua.

Toivottavasti minunkin väsymys ja sumupäisyys joskus helpottaa. Ei kyllä huvittaisi olla loppuikäänsä tällainen. Masentaa, kun tuntuu, että suurimman osan ajasta on jotenkin "poissa pelistä" ja suorittaa asioita vain väkisten.

Tsemppiä meille🙂🙂👍

Olen ihan järkyttävän huolissani lähisukulaisestani, jolla on syöpä. Hän on nyt joutunut sairaalaan voinnin huononemisen vuoksi. Olikin pitkään aika hyvässä kunnossa, mutta nyt tapahtui romahdus paljon huonompaan ja sitä tutkitaan nyt. Kyseessä on parantumaton, leviävä syöpä, jota ei voi leikata eikä sädehoitoakaan voi antaa määräänsä enempää. Nyt hän on sairaalassa. Heillä on lapsiakin ja on niin äärettömän surullista ajatella tuota perhettä ilman toista vanhempaa, jos (tai oikeastaan kun) hän menehtyy. On siis vain ajan kysymys, kuinka kauan hänen elimistönsä tuota syöpää jaksaa kestää ja kuinka paljon/vähän hänellä on elinaikaa jäljellä.

Tunnen itseni niin voimattomaksi, kun en voi tehdä tilanteelle mitään. Asuvat niin kaukanakin, etten voi mennä auttamaan vaikka ruokaa laittamalla tai siivoamalla tai lasten kanssa olemalla. Turhauttavaa, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata sivusta tuota tragediaa. Voin toki olla heille läsnä ja jutella puhelimessa, mutta eipä se paljon lohduta. Mitä lohduttavaa voi sanoa ihmiselle, joka kohta menettää nuoren puolisonsa? Tai lapsille, jotka kohta menettävät toisen vanhemmistaan? Ei sellaiseen tilanteeseen ole mitään lohduttavaa olemassa. Siksi tunnen itseni niin voimattomaksi ja avuttomaksi tässä tilanteessa.

Masentuneena olen monesti ajatellut, että miksi tuo syöpä ei tullut minulle? Minä olisin voinut ottaa sen ja lähteä täältä että hän olisi saanut elää. Elämä on epäreilu. Se, joka haluaa elää, ei saa elää ja se, joka haluaisi lähteä, ei saa lähteä. Edelleen voisin vaihtaa osia hänen kanssaan. ☹️

Olen itsekkin miettinyt, että miksen mä saa jotain parantumatonta tautia, koska olen jo niin väsynyt etten jaksa täällä olla. Miksi niiden joilla on hyvä olla ni ne ei saa olla täällä.
Syksyllä menetti perhetuttu aviopuolisonsa. Hän oli vissiin saanut 8 vko ennen kuolemaa kuulla että hänelllä on syöpä. Tämä ihminen ei ollut mulle kamalan läheinen, mutta monille oli. Hänelle jäi monta lapsenlasta kaipaamaan ja kaikki tykkäsi hänestä.

Olen myös miettinyt isää. Tiedät varmaan hänen tilanteen. Kuinka kauan hänen elimistö kestää. Miksi jonkun tarvii kestää liian kauan ja toisen liian vähän. Joskus toivon että isällä olis joku vakava syöpä että hän pääsis täältä pois äkkiä. EN jaksa katsoa vierestä kun hän ns. kituu. On sitä ja on tätä.

Anteeksi avautuminen.

Älä suotta pyytele anteeksi. Ihan samanlaisia mietteitä on molemmilla ja varmaan monella muullakin. Omasta kärsimyksestä viis, mutta tuntuu pahalta katsoa vierestä toisten kärsimyksiä. Omat murheet tuntuvat niin pieniltä silloin, kun jollakulla on kyse elämästä ja kuolemasta. ☹️

Elämä tosiaan ei ole reilua. Omasta kokemuksesta voin sanoa millaista siksakkia se on ollut. Juuri kun itse ajattelin lapsuuden ja nuoruudenvaikeuksien olevan ohitse, sekä selviytyneeni järkyttävästä, puun takaa tulleesta erosta 14 vuoden suhteen jälkeen, oltuani 2kk psyk.osastolla, oltuani itsemurhan partaalla, tavattuani nykyisen mieheni ja saatuani uuden, ihanan ja onnellisen elämän, josta nautin joka päivä ja toivoin, että se paratiisi ei koskaan loppuisi..

Juuri, kun olin onnellisin aloin oireilla epämääräisesti fyysisillä oireilla. Ehdin sairastaa melkein vuoden ja osan aikaa väärällä diagnoosilla ja väärillä lääkkeillä. Kun oikea diagnoosi tuli sain tietää sairastavani syöpää. Oli selvä, että maailma romahti. Tosin alkuun sitä meni niin shokkiin, ettei tajunnut koko asiaa. Alkoi myös rankka pyöritys tutkimuksia ja hoitoja. Ei siinä oikein ehtinyt mitään miettiä. Halusi vai selvitä hengissä siitä. Jossain vaiheessa raskaita hoitoja alkoi hiipiä masennus ja väsymys, sekä pelko siitä, ettei paranekaan. Silloin aloin käyttää rauhoittavia, että pystyin jotenkin kestämään sen kaiken. Aloin myös miettiä, että jos saan lääkäriltä huonoja uutisia, että en tule paranemaan niin teen itsemurhan, koska en halua jäädä kärsimällä ja kitumalla odottamaan kuolemaa.

Hoidot loppuivat viime keväänä. Hoitojen jälkeen olin niin väsynyt ja masentunut, että elämässä ei tuntunut olevan enää mitään järkeä. Aloin vieroittautua rauhoittavista ja sain kauheat vieroitusoireet, jotka osaltaan ajoivat minua henkisesti huonompaan suuntaan. Loppukesästä ja alkusyksystä olin syvästi itsarin kannalla. Koin, että vaikka olin hengissä niin en enää halunnut elää. Sitten jouduinkin psyk.osastolle hoitoon. Sen jälkeen en enää ajatellut itsarin tekemistä.

Tällä hetkellä olen jättänyt masennuslääkkeen, koska en halua sitä pitkään syödä. rauhoittavaa otan vielä pienen määrän aamuisin. Sitä jälleen vähennettyäni on mieli alkanut synkentyä ja viime viikko oli melko vaikea ja saattaa olla pitkälti eteenkinpäin. Olen siis hengissä, mutta kärsin monenlaisista taudin ja sen hoitojen aiheuttamista ja pahentamista vaivoista, eikä elämä aina tunnu elämisen arvoiselle. Viimeksi eilen itkin ja jopa itsari taas tuli mieleen, vaikka en enää mietikään sitä tosissaan ainoana vaihtoehtona.

Anteeksi tosiaan tämä minun avautuminen, mutta halusin vain kertoa tämän. On tosiaan väärin, että ne jotka haluaisivat elää terveenä (kuten minä) joutuvat sairastamaan ja melkein kuolemaan (ja jotkut tosiaan joutuvat jopa kuolemaan) ja sitten taas he, jotka ehkä ovat terveitä, mutta eivät jaksa elää joutuvat elämään. Elämä on tosiaan kummallista.

Uskon kuitenkin, että meillä jokaisella on tietty aika täällä maan päällä ja kun se aika menee umpeen niin on lähtö edessä. Elämä ei kuitenkaan lopu siihen vaan kuoleman jälkeen me siirrymme vain toiseen, parempaan maailmaan ja olemme siellä vastassa omaisiamme, kun he vuorollaan saapuvat sinne.

Jokaisella on tietysti omat ajatukset ja uskomukset ja toivon, ettei minun näkemykseni loukkaa ketään.

Repukka🙂🌻🙂👍
Saloka🙂🌻🙂👍

Repukka,

Tuli mieleeni, että oletkohan jo saanut sen "unihärvelin"? Ja yleensäkin..mitä kuuluu?