Äläs nyt vähättele itseäsi. Minusta sinä kuvasit oikeinkin hyvin tilannettasi. Ja tilannettani. Kuulostaa niin tutulta. Minullakin on ollut pärjääjän rooli. Otin sen jo lapsena, kun huolehdin sekä itsestäni (no, en kovin hyvin) sekä nuoremmista sisaruksista (joita on monta). Olin niin vakuuttava siinä roolissa, että vanhempani eivät tajunneet minunkin olleen vain pieni lapsi, joka kaipaa läheisyyttä ja turvallisuutta. Eli osittain se oli minunkin syyni. Toisaalta koin vanhempien huomion kiusallisena, vaikka sitä aina kovasti hain esim. satuttamalla itseäni tahallisesti. Kouluikäisenä en enää pääsänyt heitä lähelle, enkä puhunut heille huolistani, vaikka he kysyivät. Luulen sen johtuneen siitä, etten saanut aivan pienenä vauvana ja taaperona tarpeeksi läheisyyttä ja hellyyttä ja hyväksyntää, rakkautta, ja siksi en sitä enää osannut isompana ottaa vastaan. Jotenkin näin sen näkisin.
Minäkin olen elänyt sisulla, aika usein hampaita kiristellen ajatuksena, etten luovuta, vaikka mikä olisi. Ja kaikenlaisia vaikeuksia onkin riittänyt (lapsen vakava sairastuminen, erityisen tuen tarve, köyhyys jne) Jossain vaiheessa vain valitettavasti se raja tulee vastaan. Menee yli sietokyvyn. Kaikki se paha olo, jonka on kieltänyt, purkautuu voimalla. Silloin tuntuu, kuin menisi palasiksi. Sairaalassakin (suljetulla osastolla) puhutaan koostumisesta. Kun alkaa vähitellen koostua, voi päästä lomille jne.
Voimia sinullekin Saniga! Ehkä nyt ei enää taistella vaan levätään. 🙂👍