Kirjoituksesi on kuin omani. Minulla vain ei enään voimat riittäneet muurien ja suojavallien rakentamiseen. Vanhojakin jo osittain sortuneita ja murentuneita pidän pystyssä viimeisillä voimillani. Mutta ehkä onkin jo aika päästää niistä irti.

Repukka, kiitos vastauksestasi viime viikkoiseen viestiini itseluottamuksesta tarinoineen 🙂 Mulla oli juuri tuollainen olo koko viime viikon kuin kuvailit yllä, ja se on ihan hirveä olo! Pelkoa vastaan taisteleminen on hirveää ja melkeinpä turhaa. Anna itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, päästä ne pintaan.. Itkin itse viime viikolla paljon mutta nyt olen jo lähes normaalissa olotilassa. En osaa auttaa, jotkut tunteet kai pitää käydä läpi jotta voi taas jatkaa elämää.. Jaksamista!

Olen saanut sisäistä kaaosta ja myrskyä vähän järjestykseen. Siihen ovat auttaneet keskustelut täällä ja masentuneiden vertaistukiryhmässä, joka kokoontui taas kesätauon jälkeen. On herännyt pienen pieni toivonkipinä. Jospa kuitenkin minullakin olisi toivoa päästä joskus tästä kurimuksesta. Tiedän, että tämä on todennäköisesti hyvin nopeasti ohimenevä tunne, mutta nautin siitä silti. Jospa näitä hetkiä tulisi tulevaisuudessa lisää. Ei ole ihan niin musertunut olo kuin alkuviikosta.

No menihän se hetkellinen toivo ohi, kuten arvelinkin. Hetkellinen voimantunne. Masennus yms. musertaa ihmisen kyllä aika tehokkaasti. Ei sitä varmaan voi edes käsittää, jos ei sitä itse ole kokenut.

Olen vain niin rikki. Taistelen murtumista vastaan viimeisillä voimanrippeilläni. En tiedä, kuinka kauan jaksan.

Minä hajosin viime viikolla pieniin palasiin taisteltuani ansiokkaasti kuukausi tolkulla. Hajoaminen oli elämäni pelottavin tunne ja tuskaisin myös. Se vain jatkui ja minusta tuntui että se pikkuhiljaa syöminut sisältäpäin rikki ja nakertaa hengiltä. En jaksanut taistella enään vastaan. Tuska oli kova ja se sattui. Olen saikulla nyt.
Perjantaina mtt:ssä psykan sairaanhoitajani sanoi minulle että minun on nyt vain levättävä ja oltava itseni olematta mitään. En oikein tajunnut tuota aluksi mutta nyt alkaa ajatus valjeta. Minulla on ollut taistelijan ja pärjääjän rooli pelissä jota en kuitenkaan missään vaiheessa ollut voittamassa. Kulutin vain voimiani kieltämällä ja hyväksymättä totuutta. Totuutta siitä mitä tunnen ja mitä jaksan juuri nyt. Roolipeli ei tässä auttanut. Nyt nollaan tilanteen. On pakko alkaa kuunnella itseäni ja omia voimavarojani. On opittava tunnustamaan väsymyksensä, heikkoutensa, avuntarpeensa jotta voi lähteä kuntouttamaan ja hoitamaan itseään.
Kirjoitin tämän sinulle siksi että joskus on hyvä antaa itselleen armoa ja antaakin masentua jotta voi saada pahaa oloaan ulos ja näin tehdä tilaa paremmalle. Joskus vain on niin täynnä tuskaa ettei sisään mahdu enään mitään. Kuppi on täynnä ja niin kauan kuin kuppi on täynnä ja pitää kiinni siitä ettei se kallistu tai kaadu niin se ei vajua koskaan ja tilalle ei saada uutta ja tuoretta tavaraa.
Anteeksi nämä kieli kuvani. En ole kauhean hyvä näissä asioissa.
Voimia sinulle☺️.

Hei Saniga,
tarinasi kosketti, koska minäkin olen kokenut tuon
pirstaloitumisen ja kaikki siihen liittyvät pelot ihan viime aikoina.
Olin ehkä pitänyt liian pitkään kynsin hampain kiinni
ajatuksesta,että olen 'pärjääjätyyppi', mutta toisin
kävi ja voimat ehtyivät.
Saikulla siis minäkin.
Voimia kuntoutumiseen🙂🌻

Äläs nyt vähättele itseäsi. Minusta sinä kuvasit oikeinkin hyvin tilannettasi. Ja tilannettani. Kuulostaa niin tutulta. Minullakin on ollut pärjääjän rooli. Otin sen jo lapsena, kun huolehdin sekä itsestäni (no, en kovin hyvin) sekä nuoremmista sisaruksista (joita on monta). Olin niin vakuuttava siinä roolissa, että vanhempani eivät tajunneet minunkin olleen vain pieni lapsi, joka kaipaa läheisyyttä ja turvallisuutta. Eli osittain se oli minunkin syyni. Toisaalta koin vanhempien huomion kiusallisena, vaikka sitä aina kovasti hain esim. satuttamalla itseäni tahallisesti. Kouluikäisenä en enää pääsänyt heitä lähelle, enkä puhunut heille huolistani, vaikka he kysyivät. Luulen sen johtuneen siitä, etten saanut aivan pienenä vauvana ja taaperona tarpeeksi läheisyyttä ja hellyyttä ja hyväksyntää, rakkautta, ja siksi en sitä enää osannut isompana ottaa vastaan. Jotenkin näin sen näkisin.

Minäkin olen elänyt sisulla, aika usein hampaita kiristellen ajatuksena, etten luovuta, vaikka mikä olisi. Ja kaikenlaisia vaikeuksia onkin riittänyt (lapsen vakava sairastuminen, erityisen tuen tarve, köyhyys jne) Jossain vaiheessa vain valitettavasti se raja tulee vastaan. Menee yli sietokyvyn. Kaikki se paha olo, jonka on kieltänyt, purkautuu voimalla. Silloin tuntuu, kuin menisi palasiksi. Sairaalassakin (suljetulla osastolla) puhutaan koostumisesta. Kun alkaa vähitellen koostua, voi päästä lomille jne.

Voimia sinullekin Saniga! Ehkä nyt ei enää taistella vaan levätään. 🙂👍

Helkkari, kuulin tänään, että terapeutti lopettaa (muuttaa kauas). Juuri, kun alettiin päästä asioiden ytimeen, niin pitää aloittaa homma alusta. Tuntuu, että meni puoli vuotta hukkaan. Ei ole edes varmaa, että löydän uutta terapeuttia, koska tuokin oli vaikea löytää. Ja rahoitustakin on vain vuodeksi. Tosin siihen saanee toisen vuoden myös, mutta se pitää erikseen hakea. Ei kuulemma kahta vuotta enempää kuitenkaan (kaupunki maksajana, ei Kela). Eli neljäsosa ajasta mennä hujahti aloittamiseen ja nyt joutuukin aloittamaan alusta. Ei oikein olisi voimia nyt tuollaiseen. Lopettaminenkin on oma prosessinsa. Ja voimavarat vähissä. Taas mua heitellään, enkä voi asialle mitään.

Usko tulevaisuuteen on muutenkin aika vähäinen. ☹️

Valvotaan
kuunnellaan joka suuntaan.
Mikään ei voi yllättää.
Lusikkaan
piiloudutaan peiton alle
näin kaunista ei saa särkymään.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.

Torjutaan,
taistellaan sitä vastaan
joka yrittää meidät erottaa.
Vaikka pelottaa,
vaikka tuntuu että paha painaa liikaa
kaksin voi sen kantaa.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.
Ja niin vaikka halkeaisin haavoihin
sinä voitehista vanhin
korjaat mut kokoon taas.
Sinä se oot.

- Happoradio, sinä

Olen jumissa tässä helkkarin kurjuudessa, enkä osaa tehdä asialle mitään. Olen vihainen ja pettynyt itseeni. Ahdistunut, epätoivoinen, uupunut. En jaksa tätä elämää. Taas tuntuu siltä, että olisi parempi luovuttaa ja lähteä. Turha edes yrittää. ☹️

Perkele, että pääsi muutamakin kirosana tänään. Olin jo ainakin kaksi viikkoa odottanut Mieli Maasta ry:n liveryhmää täällä ja juuri ennen kuin se alkoi tänään, niin nettiyhteys katkesi ja oli poikki juuri sen pari tuntia, kun keskustelu kesti. Ei tässä elämässä muutenkaan paljon iloa ole, niin olisin mieluusti osallistunut tuohon keskusteluun. Varsinkin, kun aiheena oli itsetunto, joka minulla on erityisen heikko. Olisi ollut vaikka koko viikonlopun yhteys poikki tai vaikka koko tämän päivän, mutta toiminut juuri sen kaksi tuntia eikä päinvastoin. Olisi itku päässyt, jos ei perhe olisi ollut läsnä. Tyydyin siis vain tuskailemaan itsekseni. Seuraavat keskustelut ovatkin taas nuorille, jota minusta ei enää saa tekemälläkään. Ja sitä seuraava aihe ei taas ole ihan niin osuva minulle kuin tuo itsetunto olisi ollut. 😭

Raskas viikko. Monenlaista raskasta palaveria sekä omissa että lasten asioissa ja pitää ruveta sitä terapeuttiakin taas uudestaan etsiskelemään. Livekeskustelu olisi tosiaan tehnyt hyvää. ☹️

Vajoan. Siinä on se hyvä puoli, että ahdistus helpottaa. Mutta toimintakykykin lakkaa. Samoin kaikki muutkin tunteet. Tunnen, kuinka putoa kohti pohjaa. Tänään raahustin kauppakassin kanssa kotiin ja koko ajan oli sellainen olo, että hetkenä minä hyvänsä romahdan maahan, enkä nouse siitä enää. Ei ole enää kaukana hetki, jolloin on vain pakko mennä sairaalaan, mutten haluaisi sinne mennä. En tiedä, miten tästä muutenkaan jaksaisi nousta. ☹️

repukka kirjoitti 5.9.2011 18:42

Ahdistus on taas tullut kuokkavieraaksi. Minä en sitä kutsunut. Se tuli vain. Minussa on niin paljon surua, hätää, pelkoa, tuskaa, ahdistusta, turvattomuutta. Sisäisenä kaaoksena. Hirmumyrskynä. Pelkään. Yritän tunkea kaikkea tuskaa syvemmälle, en halua päästää sitä valloilleen. Rakennan suojavalleja, minkä kerkiän, mutta se alkaa käydä raskaaksi. En meinaa enää jaksaa. Pelkään menettäväni hallinnan. Pelkään, että myrsky pääsee valloilleen. Pelkään, että muserrun sen alle. Taas. En jaksa tätä. Taas.

Sama täällä. Ahdistaa niin, että se vie toimintakyvyn. Yhtään ei helpota se, että en saa auttavaa tahoa kiinni. Otin jo kaksi ahdistustablettia, mutta tuntuu, että ei uskalla lähteä ulos ovesta ja tänään olisi yhtä sun toista. Suihkussakaan en ole käynyt. Auttaiskohan se? Tää on ihan kamalaa!!!!!!!!!!!!
Miten tää on nyt tällaista 😑❓ Haluaisin mennä peiton alle lämpöön ja piiloon.
Itkettääkin, mutta itku ei tule. Menen nyt istumaan sinne lämpimän suihkun alle.

Minulla vaihtuu lääkitys. Aloitan uuden masennuslääkkeen ja katsotaan, josko se yhtään auttaisi. En minä siltä mitään ihmeitä odota, mutta jos tämä raskas henkinen ja fyysinen rämpiminen edes hieman helpottaisi, että jaksaisi paremmin kuntouttaa itseään. Jos tästä edes koskaan kuntoudun. En jaksa uskoa, mutta yritän toivoa.

Toivotaan että uusi masennuslääke tekee sinulle hyvää Repukka. Soisi sitä välillä vähän helpommallakin päästä,ettei tarvitsisi koko ajan taistelle ahdistusta vastaan.

Itse otin juuri lääkettä ja piristyin sen verran että tulin tänne tukinettiin. Kauppaankin pitäis lähteä muttei jaksa joten on pärjättävä sillä mitä jääkaapissa on. Herään aina kuudelta kun haluan nähdä tytärtä ennenkuin se lähtee kouluun. Sitten sinnittelen aamun pitkät tunnit levottomana osaamatta ryhtyä mihinkään.

Kyllä nämä päivät saikulla on sitten pitkiä. Toisaalta en kyllä millään enää pärjännyt töissä, itketti vaan. Olet kiva ihminen. Osaat vastata hyvin rohkaisevasti aina kun sun kirjotuksia lukee täältä.
Yritetään pärjäillä, toivon tosiaan että saat helpotuksen uudesta lääkkeestä!