Sinkun ahdistus juhlapyhinä
Olen 38-vuotias sinkkunainen, ja huomaan ahdistuvani kaikista juhlapyhistä ihan valtavasti. Minulla on kyllä muutama ystävä, joten aivan yksinäinen en ole, mutta usein tietenkin juuri juhlapyhinä ystävät ovat perheidensä kanssa tai muuten tavoittamattomissa. Jo monta viikkoa ennen juhlapäivää alan ahdistua siitä, miten päivän viettäisin, ja varsinaisena juhlapäivänä on ahdistus huipussaan. Tavallisina sunnuntaipäivinä pääsee nykyään kauppoihin, uimahalliin ym, mutta esim. tänään vappuna kaikki paikat ovat kiinni. juhannuksena ja jouluna eivät kulje edes linja-autot, autoton ihminen on täysin motissa. Kadehdin ihmisiä, jotka saavat viettää juhlapäivät oman perheensä parissa, ei tarvi yrittää keksiä jotain ”pakkohauskaa”, tai sitten yrittää olla aivan kuin juhlapyhää ei olisi olemassakaan.
Kohta alan jo stressata juhannuksesta, joka on ehkä minulle vuoden pahin juhlapäivä. Minulla ei todellakaan ole lähipiirissä ketään, jonka mökille sitä voisi mennä viettämään, joten kökötän yksin täällä kivikaupungissa. Että tosi kiva, kun tuntee olevansa suunnilleen ainoa ihminen koko kaupungissa, täysin yksin ja unohdettuna. Onko se sitten ihme, jos juuri juhannuksena on yleensä yksi vuoden itsemurhapiikeistä?
"Onneksi" meitä "ainoita" yksinolijoita on vaikka kuinka paljon! Ajatellaan ensi juhlapyhänä vaikka toisiamme! Kunpa jaksaisi pitää mielessä, että päivät ovat oikeasti samanlaisia: aurinko nousee, aurinko laskee, ihmiset tohuavat. Juhlapyhiä ei oikeasti ole olemassa. Jokaisena almanakan päivänä on oikeus olla semmoinen kuin on.
P.S. Vietin vapun yksin itkeskellen.
Olen itse päälle kolmikymppinen sinkkumies, ja minuakin juhlapäivät usein ahdistavat, vaikka en täysin yksinäinen olekaan. Nyt vappuaattona olin kyllä parin kaverin kanssa baarissa, mutta sitten taas vappupäivän vietin vain yksin. Äitini on aika iäkäs, ja hänen kanssaan tulee usein kahdestaan vietettyä juhlapyhiä, esim. juhannukset ja pääsiäiset. Usein juhannuksena tuntuu, että haluaisin olla jossain pitämässä hauskaa ikäisteni ihmisten kanssa, mutta sen sijaan vietän hiljaiseloa kotona vanhan äitini kanssa, ettei äidin tarvitsisi olla yksin.
Juhlapäivinä minäkin olen usein kateellinen perheellisille, jotka voivat touhuta yhdessä jotain hauskaa, ja minä taas olen ihan ulkona sellaisesta elämästä. Vähän pelottaa ajatella, että jos en löydä kumppania enkä saa perustettua perhettä, niin tämä tilanne vain jatkuu ja jatkuu.
En tiedä, onko tästä nyt mitään apua sinulle, Maruska, mutta halusin vain kertoa, että et ole ainut näiden tuntemusten kanssa.
eron jälkeen on ollut aikoja jolloin olen joutunut olemaan yksin juhlapyhinä. Ensin ne ahdisti ja pakenin aina johonkin. En silloin edes tajunnut sitä että se ahdisti, halusin vain lähteä kun oli vapaata. Mutta siihenkin väsyy, joten opettelin olemaan kotona ihan itekseen. Kyllähän sitä oppii siihenkin ja ehkä nauttiikin joskus, muttei aina, joskus sitä on niin surkeana ja itsesäälissä. Muttei sekään näin jälkikäteen ollut huono idea, kun nyt menee hyvin niin muistaa kun joskus ei mennyt, ja osaan olla kiitollinen.
Aina ei voi olla hyvä olo, ei sitten missään. Minä ainakin olen sellainen että en löydä joskus sitä hyvää oloa mistään.
Joskus oli niin levoton mieli, että tuntui että muualla oli aina parempi kuin siinä missä olin. Tyytymättömyyttä kait se on? Ja laiskuutta ettei tee asioille mitään vaikka tietää etukäteen että pitäisi jotain asialle tehdä.
Jos ei halua olla yksin kotona niin kait se on etsittävä kumppani tai mentävä muiden joukkoon.