Tässä on nyt masennuksen kanssa taisteltu alkukesästä asti.. Tai ehkä jo sitä aikasemminkin, mut vasta siinä vaiheessa oli pakko hakea apua, kun yksin ei enää ollu mahdollisuutta pärjätä. Ja se avun hakeminen oli todellakin vaikeeta. Oon aina joutunu elämässäni pärjäämään yksin, ei oo ollu muuta mahdollisuutta. Elämään on mahtunu koulukiusaamista, perheväkivaltaa, ystävän löytämistä itsemurhayrityksen jäljiltä, pettämistä, eroa, hyväkskäyttöä, juonittelua, valehtelua, jnejnejne… Viimeiset viisi noista tämän vuoden puolella, joka lopulta pudottikin syvälle pohjalle..
Oon yrittäny pärjätä, jaksaa ja elää päivä kerrallaan. Mut nyt tuntuu, et voimat alkaa loppumaan. Mulla ei oo ketään, keneltä vois pyytää apua. Vaikka joo, syön lääkkeitä masennukseen ja käyn psykologilla… Mut psykologin kanssa ei oo viel löytyny sitä luottamusta ja muutenkin unohtelee asioita.. Tässä mielentilassa sekin pudottaa uudelleen. Nyt oli unohtanu varata mulle uusia aikoja, jonka takia joudun siitäkin taukoilemaan.. Mut ei oo enää kavereita, eron myötä ex onnistui valheillaan saamaan kaikki puolelleen, ja mun ystävätkin onnistui kääntämään mua vastaan. Oli taitava juonissaan, suunnitelmissaan ja kusetuksissaan…
Ja ennenku joku sanoo, et mikset sano niille totuutta, tai miks annoit asioiden mennä noin.. Mä en tienny niistä valeista ennenkuin oli liian myöhästä. Miettikää miltä se omaan korvaan kuulostais, jos oot kuukausia kuullu yhden version asioista ja sit toinen alkais yhtäkkiä ”puolestelee” itteensä. Ette ikinä uskois sitä, vaan ajattelisitte sen vaan olevan jotain säälinhakua, vaikka se ”puolustelu” todellisuudessa oliskin totta.. Mut ette te sitä vois mistään tietää, luottaisitte siihen tuttuun, josta ootte jo pidempään kuullu…
Nyt ei oo ketään. Itken yksin sohvalla. Pään sisällä joku huutaa apua, mut ei oo mitään eikä ketään, mihin suuntaan voisin kääntyä. Kesän ajan kävin psyk. sairaanhoitajalla puhelemassa, mut sit hän vaihtoi työpaikkaa ja mut puolestaan oli siirretty mielenterveyspolille… Ihan järkyttävä tunne, ku oli just alkanu luottaa johonkuhun, saanu sen suhteen luotua, jotta oli turvallista puhua.. Jopa näyttää omia tunteitaan. Halus varmistaa, et mun lähtee hoito hyvin käyntiin mtk:n puolella, siltähän se alkuun vaikutti ja pystyi hyvillä mielin vaihtamaan työpaikkaa.. Mut nyt onki tullu takapakkia…..
Juuri tää psykologin unohtelu, musta tuntuu, tai niinhä se onki, et nyt mä kärsin tästä hänen unohtelustaan. Eikä enää oo sitä sairaanhoitaajaan, kenelle vois soittaa pahimmalla ahdingon hetkellä… Psykologi tiesi harvinaisen hyvin, että tällä hetkellä tarvitsen sitä viikottaista tapaamista.. Ja vielä kun se on mahdollista, tietyn ajan kuluttua käynnit harvenee joka tapauksessa resurssien takia.. Nyt siis menetän niitä mahdollisia aikoja, joita vielä saisin käyttää.. Hänen kömmähdyksenä takia..
Tunnen, et mut on jätetty taas yksin tän kanssa. Just ku alkoi tuntuu paremmalta, tulee vastoinkäymisiä ja leijun mitättömänä harmaan usvaverhon päällä… Mun olo on toivoton, en enää jaksais mitään. Makaan päivät pitkät sohvalla, en oikeestaan edes poistu enää kotoa. En jaksa, ei kiinnosta, ja miks kiinnostais, mitä siel mulle on? Vaikka istuisin täynnä ihmisiä olevassa puistossa, tunnen itseni äärettömän yksinäiseksi! Jokainen tarttis edes sen yhden ihmisen, kenelle vois laittaa viestiä, tai soittaa sillon ku kaipais juttuseuraa.. Kun pelkää olla yksin oman itsensä kanssa…. Mulla oli yks sellanen ystävä, kiitos exän, sekin on menetetty. Sillon tällön jotain jutellaan, mut on tosi harvasanasta. Nytkin kysyin, et oisko sillä jossain vaihees hetki aikaa jutella… Vastas et lauantaina vois olla, aamupäiväl on menoa ja sit menee päiväl töihin mut siin välis saattais olla… Arvatkaapas kaks kertaa kiinnostaako enää???
Ei sitä tunnetta voi toiset ymmärtää, ellei oo ite sitä kokenu. Toki jokanen kaipaa joskus yksinäisyyttä, mut sillon ku se on ainoo vaihtoehto.. Se hajottaa todella pahasti! Välillä menee helposti viikkokin, ettet näe ketään juttua, et puhu kenenkään kanssa… Miks siis pitäis enää jaksaa? Missään ei tunnu olevan mitään järkä ja loppujen lopuksi näyttää siltä, et taas joutuu tosiaan taistelemaan kaiken kanssa yksin. Antaisin mitä vaan, jos joku tuttu istuis vierellä edes minuutin.. Edes hetken joku olis konkreettisesti siinä läsnä. Ei tarttis edes puhua mitään.. Olis vaan….. En tiedä mitä enää tekisin, putoon päivä päivältä alemmas, ja jokanen päiväkin tuntuu jo viikolta…. 😭
Hei!
Turvaudu ensi hätään tähän nettiin ja käy täällä päivittäin kertomassa kuulumisiasi. Oletko muuten sairauslomalla, töissä tai työttömänä. Töissä et taida ollakun sanoit että makaat päivät sohvalla. Saatko miten nukuttua? Entä syötyä? Tiedän millaista on jumittua kotiin, mullakin sitä on mutta olen yhden vapaaehtoistyön ottanut joka tosin nyt tauolla. Päiväsairaalaan olisin päässyt mutten halunnut. Olisiko se sinulle hyvä vaihtoehto. Minä olen joskus ajatellut ottaa yhteyttä seurakunnan diakoniatyöntekijään. Joka toinen torstai on seurakunnalla ryhmä mielenterveyskuntoutujille. Siellä tidan käydä. No mulla on se onni että on mies ja tytär( ja kaksi aikuista poikaa). Auttaa kun on perhe. Olen määräaikaisella eläkkeellä ensi toukokuun loppuun. Kirjoittele lisää, autetaan toisiamme.
Juu sairauslomalla olen tällä hetkellä. Mulla oli tarkoitus alottaa kuntouttavaa työtoimintaa jo aikasemmin, mut mieliealassa oli tullu niiiiin selvä notkahdus, että työkyky kartoituksessa määräsivät sairaslomaa. Jouduin jossain vaiheesa olemaan n. viikon ilman lääkkeitä ja se pudotti aika rajusti mun fiiliksiä.. Nyt oon sen jälkeen jääny jumiin, eikä oo mieliala noussu sille tasolle, mitä se sitä ennen oli, vaikka lääkkeitä oon jatkanu.. Saikun tarkoitus olikin, että lääkkeet alkaa uudelleen purra ja saadaan tilanne tasoittumaan, jonka jälkeen aloitetaan kuntouttavaa työtoimintaa...
Nukkumisen kanssa on todella vaihtelevaa.. Välillä yö menee helposti valvoessa ja joku toinen yö saatan nukkua 14 tuntia. Jos nukahdan, en meinaa millään jaksaa nousta sängystä. Heräilen ehkä välillä, mut käännän aina vaan kylkeä ja yhtäkkiä huomaan, et kello on kolme päivällä... ☹️ Toisaalta mulla ei oo nyt edes ollu syytä päivärytmin normalisoimiseen, joten miks jaksaisin edes yrittää. Kunnei mikään kiinnosta ☹️ Ja ruokailun kanssa mennään myös aikamoista vuoristorataa... Oon ehkä jossain muotoa kehittäny itelleni jonkin moisen syömishäiriön, jota vastaan nyt oon taistellu kynsin ja hampain.. Ehkä siinä vähän onnistuenkin. Mut nyt siinäkin mennään joko tai periaatteella, joko ahmin kaiken mahdollisen ennenkuin ymmärrän edes aloittaneen syömistä, tai sit olen lähes koko päivän syömättä...
Kyllä mullekki ehdotettiin jossai vaiheessa sitä päiväpoliä, mut se ei olis millään tavalla mun juttu. Ehkä jopa pelkään nyt uusia ja vieraita ihmisiä. Luottamuksen kasvattaminen on äärettömän vaikeaa ja sulkeudun omaan pikku kuoreeni uusien tilanteiden edessä. En pystyny viimeks edes vanhaa tuttua katsomaan silmiin, ku puheenaihe kääntyi vähääkään vakavampaan suuntaan. Sain ilmotettua itteni kansalaisopiston kurssille.. Vasta yks kerta takana, mut katotaan mitä siitä tulee. Ekalla kerralla oli toisaalta hienoa pakottaa itsensä pois kotoa, mut samalla siellä jollain tapaa ahdisti. Istuin hiljaisena sivummalla ja yritin olla näkymätön.. Ehkä tilanne helpottuu ajan myötä, en tiedä.. Se selviää vain katsomalla...
Perhe tosiaan auttaa, on edes jotain ihmiskontaktia, vaikka voi sitä silti tuntea itsensä yksinäiseksi senkin keskellä..
Eihän tää olotila tästä tunnu nyt mihinkään muuttuvan.. 4 viikkoa putkeen tätä samaa fiilistä, ajottaisia pieniä heilahduksia, muuten on koko ajan samaa harmaata usvaa. Välillä tuntuu, etten tunne enää mitään, en iloja, en suruja. En osaa nauttia asioista samalla tavalla ku ennen. Saatan hetkellisesti näyttää siltä, niinku kaikki olis ok. Kai se on joku suojamekanismi. Niinku nyt viikonloppuna, mulla kerrankin oli jotain menoa, koko viikonlopun sit olinkin pois kotoa. Olihan mulla joo kivaa, mut jotenki tuntuu, et silti kasvoilla oli puolinäkymätön naamari peittämässä jotain...
Niinku olis teeskennelly, vaikkei tavallaan sitä tehnykkää. Tosi hankala selittää. Ehkä joku ymmärtää mitä tarkotan? Ihan ok olo sillon ku on jotain muuta, mut silti se yleisolotila ei oo kohentunu mihinkään, se hetkellinen ok olo häviää yhtä nopeesti ku on tullukki... Pääasiassa jos mulle tulee notkahduksia, ne menee sinne huonompaan suuntaan. Tuntuu, ettei sieltä suosta vaan pääse ylös...!
Väsyttääkin niin paljon.. En pysty enää nukkumaan kunnolla. Nukahtaminen kestää vähintään sen kaks tuntia, mut keskimääräisesti pyörin sängyssä varmaan sen nelisen tuntia.. Vaikka väsyttäiski todella paljon! Niin se usein tekeeki, väsyttää niin, ettei jaksa silmiä pitää auki, mut ei vaan nukahda.. Nyt oon kolmen yön aikana nukkunu yhteensä noin kuus tuntia. Alan olee aika loppu.. En kuitenkaan voi enää nukkua päivisin, ettei se kostaudu sit yöllä vielä pahemmin.. Eikä viittis unirytmiään päästää siihen, et nukkuu kaiket päivät ja valvoo yöt..
En tiiä pitäiskö pyytää uutta lääkäriaikaa, miettiä uusia lääkkeitä, niin mielialalääkkeitä kuin jotain, mikä auttais oikeesti nukahtamaan, eikä vaan väsyttäis.. Saattaa olla jotenki jo alitajuntastakin pelkoa, joka osaltaan estää nukahtamista.. Kai sitä mielessään miettii, että mitä jos mä en taaskaan nukahda, eikä siihen sit paljon muuta tarvittakaan. Siihen ku lisää vielä sen mielikuvamaailman mihin joudun heti, kun rauhotun, kun en tee mitään, eli kun yritän alkaa nukkumaan...
Mulla on niin toivoton olo.. Kaipais juttuseuraa, kaipais jotakuta joka oikeesti ymmärtäis ja kenen edessä mun ei tarttis koko ajan esittää jotain muuta ku mitä mä oon. Se on oikeesti todella kuluttavaa!! Ei sitä ensin itekkään tajua, mut jossain vaiheessa ku sitä on vaan jatkanu, jatkanu ja jatkanu, päivästä toiseen ihmisten edessä, huomaa juurikin sen, ettei sitä enää jaksais.. On niin väsyny, uupunu... Ja sit haluais vaan sulkeutua kotiinsa, ettei tartte esittää... Kotona ollessa sit taas ahdistuu jälleen enemmän ja näin oravanpyörä on valmis....