Sietämätön yksinäisyys
Tuntuu älyttömän pahalta olla jatkuvasti yksin. Tuntuu, että olen kärsinyt siitä aina. Koko peruskoulu minua kiusattiin ja syrjittiin, lukiossa toisella paikkakunnalla meni vähän paremmin, mutta muutettuani kaupunkiin korkeakoulua varten olen taas täysin pohjalla ja taantunut samaan pisteeseen, kuin peruskoulusta lähtiessäni olin.
Korkeakoulussa jäin heti alussa ryhmäni ulkopuolelle omaa tyhmyyttäni ja taitamattomuuttani ja siitä olen kärsinyt nyt neljättä vuotta. Tuntuu hirveältä asua vieraassa kaupungissa ja olla päivät pitkät yksikseen ☹️ Tänne muuttaessani haaveilin, että tästä tulisi uusi kiva kotikaupunkini ja kävisin kaikissa kiinnostavissa tapahtumissa, mutta yksin en uskalla enää mennä, kun olen alkanut uudelleen pelätä ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, eikä ole ketään tuttua, joka tulisi mukaan. Tunnen itseni täysin syrjäytyneeksi, vaikken varmaan virallista määritelmää täytäkään, kun minähän ”opiskelen”. Opiskelusta ei ole tullut juuri mitään, kun koulun alussa sairastuin masennukseen ja pitkäaikaissairauteen, eikä opiskelukaverien puutekaan helpota asioita. Yritin korjata tuota opiskelukaveriasiaa kysymällä muiden ryhmätöihin mukaan, mutta ei niihin pääse enää, kun kaikki ovat jo muodostaneet oman kaveriporukkansa ja haluavat pysyä niissä.
Jokunen ”kaveri” minulla on, mutta näen heitä harvoin, eivätkä he edes tiedä, mitä ongelmia minulla on. Hävettäisi kertoa heille, pelkään, että he hylkäävät minut lopullisesti ja lisäksi pelkään, että olen taakka heille vaivoineni.
En tiedä enää, mitä tälle yksinäisyydelle voisi tehdä. Se ainakin on varmaa, etten jaksa enää kauaa tällaista elämää. Kaikista pahinta on olla yksin koulussa, kun kaikilla muilla on edes joku kaveri ja koulussa kumminkin tulee vietettyä paljon aikaa, silloin, kun jaksan mennä sinne. Joitain harrastuksiakin olen kokeillut, mutta niissä ei tule sillä tavalla ystävystyttyä, kun ihmiset ovat siellä vain harrastamassa, eikä hankkimassa kavereita. Lisäksi siinä harrastuksessa, missä olen käynyt, ihmiset ovat kovin eri ikäisiä ja erilaisia kuin minä.
Olen vain todella kyllästynyt tähän.
Hei sinulle! 🙂
Onko sinulla mahdollisuutta ottaa lemmikkiä itsellesi? Esim koira olisi hyvä lenkkikaveri sekä muutenkin luomaan uusia tuttavuuksia kaikkien muiden koiraharrastajien kanssa sekä ihan sen koiran kasvattajan kun yleensä he haluavat olla paljon tekemisissä.
Tosin koiraan täytyy sitoutua aika paljon, mutta itselläni on parikin koiraa ja oikeesti olisin vaan kotona yksinäni jos minulla ei niitä olisi eikä niiden ulkoiluttaminen enää ole mitään pakkopullaa vaan siihenkin tottuu, että pitää mennä ulos muutaman kerran päivässä.
Tämä oli vaan ehdotus, mutta jos suinkin pystyt tälläisen toteuttamaan niin harkitse edes. 🙂
Kaikkea hyvää sinulle!
Moi
Mistäpäin kirjottelet? Itsellä kokemusta myös yksinäisyydestä kouluajoilta. Tällä hetkellä olen työttömänä ja ainoa seura on mies joka työskentelee tosi paljon niin ei sitäkään aina näe.
Mulla myös kaksi koiraa jotka auttavat paljon. Tuossa tulikin jo hyvä ehdotus että ottaisit lemmikin jos pystyt.
Seurusteletko? Itse kävin aikoinani rohkeasti yksin baareissa ja sieltä löysin myös aviomieheni 🙂
Mulla sama ongelma. Oon niin yksin, että ärsyttää. Kaikki vähäiset kaverit jäi vanhalle paikkakunnalle, kun muutettiin. Ja matkaa sinne on 150km.
On mulla mies, lasta ja kaksi koiraa, mutta mies on töissä ja lapsista ei niin paljoa oo seuraa. Kaipaisin aikuista seuraa. Istun ja möllötän kotona vaan.
Hei!
Täällä myös yksi, joka osaa samaistua aloittajan tunteisiin täysin.
Olen ns. sosiaalinen erakko, eli tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen, juttua riittää ja huumorintajut natsaa. -Vaan ei sitten jatku juttu sen pidemmälle.
Olen koko ikäni miettinyt mikä minussa on vikana. Välillä jopa luulen, että seurassani olevat henkilöt odottavat vain, milloin pääsisivät livahtamaan esim vessaan tai muutenvain pois tilanteesta, vaikka silminnähden nauravat samoille asioille kuin minä ja osallistuvat keskusteluun. Tämä luulosairaus juontaa juurensa mistäpä muustakaan kuin koulukiusaamisesta. Sitä kesti koko peruskoulun ajan, vaikka en minä ammattikoulussakaan kavereita saanut. Olin se luokan hyvä tyyppi ja tietopankki (hikke) joka aina auttoi/ melkein teki ryhmätyöt yksin.
Asun avomieheni kanssa kahdestaan, joten lemmikeistäkään ei ole seuraksi (niitä emme voi hankkia miehen allergioiden vuoksi) Hän on töissä useimmiten ilta kahdeksaan tai yhdeksään, myös viikonloput on usein kiinni. Minä taas olen kotona arkisin jo viimeistään viideltä, yleensä kolmen jälkeen ja viikonloput ovat vapaat.
Baareissa en viihdy, enkä muutenkaan käytä usein alkoholia koska se vesittäisi liikuntaharrastukseni. Käyn viikonloppuisin salilla ja uimassa, arkena treenaan kotona.
Olen koettanut vain tyytyä osaani, eli olla yksin. Olen jo teinivuodet ohittanut, mutta vielä olisi kiva mennä ja tulla kun ei ole lapsia. Tunnen olevani pattitilanteessa, kun ei ole miehestä seuraa, enkä käy juottoloissa, niinkuin useimmat ikäisistäni. Kovin ns kallista vapaa-ajanvietettäkään en voi aloittaa, koska palkkani ei ole kovin kummoinen.
Vaikka tähän ei vastattaisikaan, tuntui hyvältä kirjoittaa tänne. Jos joku vaikka löytäisi itsensä tekstistäni.😑❓