Luulen että rintakipu ja masennus voivat johtua lääkkeiden väärin käytöstä. Harrastin sitä monta kuukautta. Saatoin vetää kolmekin Temestaa kerralla ja 600 mg buranaa. Onneksi en enää liiemmin väärin käytä. Mietin vaan sitä että ehkä tää kaikki johtuu siitä...

Johonkin tarpeeseen olet lääkkeitä syönyt, Temestaa ahdistukseen ja särkylääkettä kipuun. Olet aiemminkin syytellyt itseäsi noiden lääkkeiden käytöstä ☹️, mutta olet kuitenkin jo pystynyt vähentämään Temestan määrää,,mikä on hyvä juttu ja kielii parantuneesta olosta. Sellainen tuntuma on, että sulla olisi nykyisin entistä enemmän parempia päiviä. Korjaa, jos olen väärässä
! Joskus menee niinkin, että paha ahdistus voimakkuudessaan peittää masennuksen oireet, ja kun ahdistus lievittyy, niin masennus jatkuu vielä jonkun aikaa -siis toipumisesta huolimatta. Omaa toipumista on monesti vaikea arvioida, kun olotila vaihtelee ja tulee niitä huonoja päiviä ja hetkiä. Tietty ulkopuolinenkin arvio on " jokseenkin pätevä " vain lääkärin tekemänä. Musta aikanaan tuntui aivan epätodelliselta, kun lääkärini väitti olotilani parantuneen, kun en sitä itse niin tuntenut, mutta se oli ihan totta - meni vain aikaa tajuta se. Mites sun hoitotahosi arviot voinnistasi?

Kyllä mun vointi tuntuu nyt paremmalta kuin vaikka vuosi sitten. Enää on oikeestaan vain morkkis kaikista tehdyistä virheistä ja typeryyksistä. Oikeastaan ei tässä nyt hirveästi ole valittamista. Mielessäni kyllä vaan syytän itseäni koko ajan.☹️ Mulla on sellasia ajatuksia, että olen toiminut ihmisyyttä vastaan. Tai että olen rikkonut jotain pyhää. Mutta kai tää sitten on ihan hyvä että vähän syyttelen itseäni. Kai tää syyttely pitää vaan kestää. Muuten olo on ihan ok. Kyllä siinä on selvästi muutosta tapahtunut parempaan päin... Lääkärin mielestä olotilani oli ihan hyvä...

Tai siis on. Tänään tullut taas selväksi tää mun elämäni karmeus. Jos en käytä lääkkeitä niin olen aivan sietämättömän ahdustunut, mutta jos käytän lääkkeitä niin en pysty oikeen keskittymään mihinkään ja ahdistun siitäkin... Aika huono tilanne.

Ymmärrän nyt sen kun ihmiset puhuu ettei jaksa elää. En minäkään jaksaisi, mutta kun luulen ettei kuoleman jälkeen sitten olekaan mitään. Että kaikki on tässä.

Ymmärrän nyt myös sen kun Camus puhui että ihminen on heitetty maailmaan. En ymmärrä mitä varten olen täällä tai miksi sairastuin tai miksi ahdistun? Onko se mun omaa syytä? Että olin psykoosissa omasta syystäni? Että olen elänyt jotenkin väärin? Olen aivan ymmälläni? Mitä mun pitäisi tehdä? Ja miten elää? Raamattua olen lukenut, onhan se hyvä kirja mutta mitä jos se on keksittyä satua? Ettei ihmistä pelastakkaan mikään?

Hirveää ajatella että tässä ja nyt on kaikki mitä on...☹️ Siis että kuolema on väistämätön. Sehän on aivan kamalaa...

Ehkä olen vaan yksinäinen. Ehkä jos mulla olis kumppani, niin en pohtisi tällaisia. Mutta kun joskus seurustelin, niin en uskaltanut sanoa sille tytölle että muutetaan yhteen. En saanut niitä sanoja ulos suusta. Sitten meni välit poikki ja taas olen yksin. Ryhmäterapia kyllä auttaa aina kun sinne pystyn raahautumaan. Se on tällä hetkellä se kantava voima.

Varmaan tässä on osa omaa vikaa ja osa sairauden. Tavallaan elän välillä niin kuin olisin jo kuopattu tai jotenkin tuomittu. Sen tässä olen sitten varmaan oppinut että kuolema on hirvittävä asia ja mikä tahansa on parempi kuin se. Tämä mun kituuttaminen ja toimettomuuskin on parempaa. Aivan kaikki on parempaa. Vaikka sitten se sadan vuoden yksinäisyyskin. No, taas tuli ripittäytymistä...

Haluaisin vielä sanoa jotain positiivista mun elämästä: Lukio aika oli hienoa. Mitenköhän olen voinut senkin unohtaa?🙂 Se oli ihan oikeasti hyvää aikaa. Kun kavereiden kanssa tehtiin vaikka mitä. Se ensimmäinen ja toinen lukio vuosi oli aivan mielettömän upeeta.

Kun mietin aina että mulla on ollut ihan karsee elämä, niin ei se ole totta. Tietenkin tää sairaus on karsee ja sen tuomat vaivat, mutta kyllä mun pitää olla kiitollinenkin siitä että edes pari vuotta mun elämästä on ollut hyvää.

Muistan sen hyvin kun asui vanhempien luona ja tarvi huolehtia vain että sai läksyt tehtyä. Ei tarvinnut käydä kaupassa tai muuta sellaista.

Miten sitä unohtaakin murheen keskellä kaikki hyvät asiat. Pitää varmaan enemmänkin miettiä lukio aikaa, kun se tuo hyvän olon.🙂

Voi sua minä itse.
Minä tässä lukiessani sun juttuja, katselin hallusinaatioita jotka viittasivat siihen ja tähän.
Tulee mieleeni että raamattua voi lukea jos haluaa, mutta kuolemanpelko täytyy käsitellä
jollain muulla tavalla.

Onpa mukavaa kuulla että ryhmä on toiminut sulle. 🙂👍

minäitse89 kirjoitti 8.3.2017 14:41
Ymmärrän nyt myös sen kun Camus puhui että ihminen on heitetty maailmaan. En ymmärrä mitä varten olen täällä tai miksi sairastuin tai miksi ahdistun? Onko se mun omaa syytä? Että olin psykoosissa omasta syystäni? Että olen elänyt jotenkin väärin? Olen aivan ymmälläni? Mitä mun pitäisi tehdä? Ja miten elää? Raamattua olen lukenut, onhan se hyvä kirja mutta mitä jos se on keksittyä satua? Ettei ihmistä pelastakkaan mikään?

...

Varmaan tässä on osa omaa vikaa ja osa sairauden. Tavallaan elän välillä niin kuin olisin jo kuopattu tai jotenkin tuomittu. Sen tässä olen sitten varmaan oppinut että kuolema on hirvittävä asia ja mikä tahansa on parempi kuin se. Tämä mun kituuttaminen ja toimettomuuskin on parempaa. Aivan kaikki on parempaa. Vaikka sitten se sadan vuoden yksinäisyyskin. No, taas tuli ripittäytymistä...

Mä en kyllä minäitse usko ollenkaan, että sun huono tilanne olisi sun omaa syytä. Tai että se olisi rangaistus jostakin mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Voi olla että jotkut tekemäsi asiat vaikuttavat siihen mitä koet nyt, mutta niin kuin Rinakin sanoi - olen ihan varma että sulla on ollut paha olla, mistä syystä olet niitä lääkkeitä syönyt. Joskus vaan ne asiat, jotka on olleet selviytymiskeinoja aiemmin, aiheuttaa ongelmia myöhemmin (semmoista käsitellään mun terapiassa tällä hetkellä - mulla on edelleen isoja vaikeuksia myöntää tiettyjä tunteita, kun mun selviytymiselle on ollut hyvin tärkeää aikaisemmin että pystyn ohittamaan ja jättämään ne tunteet huomiotta mahdollisimman nopeasti).

Kannattaa myös muistaa että omien tekojen lisäksi ihan yhtä lailla siihen vaikuttaa sellaiset asiat joihin et ole mitenkään voinut vaikuttaa. Vanhempiaan, perhettään, koulukavereitaan (tai "kavereitaan"), tms. ei voi valita.

Joskus myös lähipiirissä sattuu kamalia asioita, jotka suistaa meidät tasapainosta, niin kuin se sun ystävän im. Sä kuulostat siltä, että todella välitit siitä ystävästä, ja olen pahoillani siitä että hän on nyt poissa.

Joo on se totta että otin niitä lääkkeitä sen takia että ne auttaisi, mutta niistä olikin enemmän haittaa kun hyötyä.

Ei mua enää hirveesti muu vaivaa kun rintakipu. Sekin tulee lääkäreiden mukaan rintalihaksesta.

Lääkkeitä kyllä joudun käyttämään. Varmaan koko loppu elämäni.

Välillä on kummallista kun on hyvä olo. Olen jo niin tottunut näihin kipuihin että se tuntuu normaalilta kun ne ovat päällä.

minäitse89 kirjoitti 8.3.2017 16:55

Haluaisin vielä sanoa jotain positiivista mun elämästä: Lukio aika oli hienoa. Mitenköhän olen voinut senkin unohtaa?🙂 Se oli ihan oikeasti hyvää aikaa. Kun kavereiden kanssa tehtiin vaikka mitä. Se ensimmäinen ja toinen lukio vuosi oli aivan mielettömän upeeta.

Kun mietin aina että mulla on ollut ihan karsee elämä, niin ei se ole totta. Tietenkin tää sairaus on karsee ja sen tuomat vaivat, mutta kyllä mun pitää olla kiitollinenkin siitä että edes pari vuotta mun elämästä on ollut hyvää.

Muistan sen hyvin kun asui vanhempien luona ja tarvi huolehtia vain että sai läksyt tehtyä. Ei tarvinnut käydä kaupassa tai muuta sellaista.

Miten sitä unohtaakin murheen keskellä kaikki hyvät asiat. Pitää varmaan enemmänkin miettiä lukio aikaa, kun se tuo hyvän olon.🙂

Mäkin enimmäkseen tykkäsin lukioajoista. 🙂 Eksyin paasaamaan niin multa jäi tossa aiemmin se olennaisin kysymättä - nimittäin, oletko sattunut lukemaan Sadan vuoden yksinäisyyden? Luin sen joskus lukioaikoina, ja tykkäsin tosi paljon. Kirja kuin viidakko.

soroppi kirjoitti 9.3.2017 19:27
Mäkin enimmäkseen tykkäsin lukioajoista. 🙂 Eksyin paasaamaan niin multa jäi tossa aiemmin se olennaisin kysymättä - nimittäin, oletko sattunut lukemaan Sadan vuoden yksinäisyyden? Luin sen joskus lukioaikoina, ja tykkäsin tosi paljon. Kirja kuin viidakko.

En ole lukenut, mutta kiitos vinkistä saatan lukeakin. Viimeisin kirja minkä olen lukenut oli Toni Morrisonin Jazz. Tällä hetkellä luen Bruce Springsteenin elämänkertaa Born to run, on kyllä hyvä suosittelen.🙂 Olen myös lukenut Ricardo Reisin viimeinen vuosi, kirjaa mutta on aika tylsä. Kingston Wall bändistä kertova kirja taasen oli hyvä.

Kenen kirjoittama se Sadan vuoden yksinäisyys on? Voisin käydä kirjastosta kattomassa. Itse muistan että luin Pappillonin Lukiossa. Se oli myös hyvä, vaikka nyt on selvinnyt ettei se kirja ole faktaa.

Gabriel Garcia Marquesin, tai jotain sinne päin. Kokeile ihmeessä. Fakta on kyllä siitä kaukana, tyyliä on kai kutsuttu maahiseksi realismiksi - mut ehkä juuri sen takia siitä tykkäsinkin. 🙂

Ok. Pitää laittaa muistiin.

Tänään ollut taas ikävä päivä. IM-ajatukset vainoaa. Eikä jaksa keskittyä oikeen mihinkään. Ja rintalasta on kipeä.

Onneksi näin kuitenkin kaveria päivällä.

Pitäisi lähteä konserttiin, mutta en tiedä pystynkö... On mulla niitä hyviäkin päiviä välillä. Tänään nyt sattu taas huono...☹️

Toivottavasti sulle tulee pian taas yksi niistä paremmista päivistä. Mikä niistä tekee hyviä?

soroppi kirjoitti 10.3.2017 19:6
maahiseksi realismiksi

Lol, siis maagiseksi realismiksi 🙂 Mobiililaite-typo.

soroppi kirjoitti 12.3.2017 11:20

Toivottavasti sulle tulee pian taas yksi niistä paremmista päivistä. Mikä niistä tekee hyviä?

soroppi kirjoitti 10.3.2017 19:6
maahiseksi realismiksi

Lol, siis maagiseksi realismiksi 🙂 Mobiililaite-typo.

🙂 Silloin on hyvä päivä kun ei ahdista ja on paljon tekemistä.Ja kun näkee kavereita. Ja kun jaksaa ylipäätään tehdä mitään. Tänään ollut kohtalainen päivä. Kaverin luo meen vielä illalla. Ehkä tää muuttuu vielä hyväksi. 🙂

Mitenköhän saisin rintakivun häviämään? Se on vaivannut 1 1/2 vuotta. Olen lääkärit kiertänyt ja fysiot, mutta koko ajan se on päällä. Buranaa mennyt melkein joka päivä.

Ei se nyt hirveän kipee ole, mutta sen verran että se jaksaa koko ajan itsestä muistuttaa...☹️

Kun saisin sen pois niin elämä olis loistavaa, nyt se menettelee...

Onko kellään ollut vastaavaa ja siitä päässyt eroon jollain konstilla?