sarrukka:
Tuttu tunne. Olisi niin mukava vaan käpertyä jonnekkin peiton alle piiloon tätä pahaa maailmaa ja suuria velvollisuuksia.
Mitään muuta en minäkään toivoisi niin paljon, kuin, että voisin olla terve, ilman tätä hirveää pelkotaakkaa harteilla, joka vaikuttaa jokapäiväisiin tekemisiin jo hurjasti.
Synkkyyttä näkyy tämänkin tunnelin päässä.
Minä en ainakaan jotenkin osaakkaan yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näyttäytyy vain isona mustana mönttinä.

En muista onko tässä ketjussa jo asiasta keskusteltu. Mutta kysyisin taas kysymyksen kaikilta ketjuun kirjottaneilta. Pelkäättekö fyysisiä sairauksia/oletteko pelänneet?.
Minulla fyysisten sairauksien tai itseasiassa kuoleman pelko johti tähän hulluksi tulemisen pelkoon. Tämä on ikäänkuin se "huipentuma" kuolemanpelosta. Pelkään kuolemaa jopa niin paljon, että välillä jo toivon sitä, ettei tarvisi enää pelätä, mutta kuolemaa enemmän pelkään sekoavani ja jääväni vangiksi oman pääni sisään/satuttavani jotakin toista ihmistä, erityisesti läheisiäni.. tai aiheuttavani seottuani heille jotakin muuta vaikeuksia.. häpeää, surua, murhetta jne.
Hulluksi tulemisen pelko on vain paljon invalidisoivampaa kuin kuolemanpelko.

Olen itselläni yrittänyt ottaa kiinni pelkojen alkulähdettä. Kokisin omalla kohdallani, että pelkotilat on lähtöisin hylkäämiskokemuksista, perusturvallisuudenpuutteesta..
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?.

Huusaa:
Kuulostaisi, että sinulla on pakkoajatuksia, jonka varmaan tiedätkin jo.
Nuo ajatukset on varmasti ihan järkyttäviä. Minäkin niitä "yritän" mieleeni asettaa, kun olen lukenut monen tätä pelkoa kärsivän niitä kokevan. (eli sama ajattelumalli.. entä jos ajattelisin näin.)
Ja minun kohdallani pakkoajattelu on tullut vaikka veitsen käteen ottaessa ajatuksena:"entä jos yhtäkkiä tekisin tällä jollekkin jotakin, entä jos yhtäkkiä sekoaisin ja satuttaisin tällä jotakin" ja näen mielessäni tapahtumaketjun, jossa joku tulee lähelleni ja lyön häntä veitsellä jotenkin yhtään hallitsematta sitä tekoa, mutta samalla tajuten sen kauhun mitä tein.. tiedän etten koskaan tekisi sitä, mutta sitä juuri sekoamisessa pelkään, että en jotenkin olisi oma itseni ja pystyisin tekemään jotakin kamalaa yhtäkkiä.. Ja ahdistaa sitten pitää sitä veistä kädessä.

On kamalaa joutua petetyksi, tavalla tai toisella. Eikä siinä luottamus herää pitkään aikaan. Pitää olla oikea ihminen sitä herättelemään.
Minä olen ollut vaikeissa parisuhteissa ja se luottamuksen menettäminen ihmisiin ylipäätänsä vaikeuttaa aina tulevia parisuhteita.
Sitä helposti "syyttää" uutta kumppania vahan teoista ja kuvittelee pienienkin vinkkien tarkoittavan samaa.
Minä esim. olen aina varpaillani, että miehet lyö minua, kun elin pitkään väkivaltaisessa parisuhteessa. En sitä "tietoisesti" pelkää, mutta huomaan, etten luota enää, että joku "kunnollinen" olisi lopulta kunnollinen, vaan jotenkin odotan aina sitä päivää, että se kumppani pimahtaa ja pahoinpitelee.

Toivottavasti löydät vielä jonkun, joka saa tuota epäluottamusta lievennettyä.

poiuy kirjoitti 30.7.2013 10:8

sarrukka:
Tuttu tunne. Olisi niin mukava vaan käpertyä jonnekkin peiton alle piiloon tätä pahaa maailmaa ja suuria velvollisuuksia.
Mitään muuta en minäkään toivoisi niin paljon, kuin, että voisin olla terve, ilman tätä hirveää pelkotaakkaa harteilla, joka vaikuttaa jokapäiväisiin tekemisiin jo hurjasti.
Synkkyyttä näkyy tämänkin tunnelin päässä.
Minä en ainakaan jotenkin osaakkaan yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näyttäytyy vain isona mustana mönttinä.

En muista onko tässä ketjussa jo asiasta keskusteltu. Mutta kysyisin taas kysymyksen kaikilta ketjuun kirjottaneilta. Pelkäättekö fyysisiä sairauksia/oletteko pelänneet?.
Minulla fyysisten sairauksien tai itseasiassa kuoleman pelko johti tähän hulluksi tulemisen pelkoon. Tämä on ikäänkuin se "huipentuma" kuolemanpelosta. Pelkään kuolemaa jopa niin paljon, että välillä jo toivon sitä, ettei tarvisi enää pelätä, mutta kuolemaa enemmän pelkään sekoavani ja jääväni vangiksi oman pääni sisään/satuttavani jotakin toista ihmistä, erityisesti läheisiäni.. tai aiheuttavani seottuani heille jotakin muuta vaikeuksia.. häpeää, surua, murhetta jne.
Hulluksi tulemisen pelko on vain paljon invalidisoivampaa kuin kuolemanpelko.

Olen itselläni yrittänyt ottaa kiinni pelkojen alkulähdettä. Kokisin omalla kohdallani, että pelkotilat on lähtöisin hylkäämiskokemuksista, perusturvallisuudenpuutteesta..
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?.

Minulla on ollut juurikin samanlaisia tuntemuksia. Siis niin kauan kuin muistan, olen pelännyt hirveästi kuolemaa ja kaikenlaisia sairauksia. On ollut pitkiä ajanjaksoja elämässäni, kun olen ollut aivan kauhuissani ollessani varma, että minulla on syöpä tai saan sydänkohtauksen hetkenä minä hyvänsä tms. Luulenpa, että joskus juuri tuo pelko aiheutti minussa paniikkikohtauksiakin.

Nykyään, kuten sinäkin poiuy, pelkään vain jotenkin kaiken yli tätä hulluksi tulemista. Jännä kyllä, itsekin rupesin tässä joku päivä - siis ennen tuon viestisi lukemista - miettimään, että onkohan sekoamisen pelko jotenkin "johdannainen" kuolemanpelosta. Kenties näin on.

Vaan mistä johtuu? Vaikea sanoa :/ Jostain kohtaa lapsuudessa tämä on liikkeelle lähtenyt. Sekoamisen pelko saa toki omalla kohdallani pontta vielä siitäkin, että joskus lapsena/teininä olin jollakin tapaa vainoharhainen, ja olen sen tajunnut kunnolla vasta myöhemmällä iällä. Olin jostain saanut päähäni tuolloin, että melkein kaikki ihmiset yrittävät jollain salaliitolla tappaa minut. Pelkäsin että minut murhataan kun nukun tai että ruokani on myrkytetty. Tuohan täyttää kai jo jonkinlaisen psykoosin kriteerit... meni ohi jollakin tapaa sitten itsestään ja en enää ajattele noin, mutta kai se jotain kertoo taipumuksistani...
😯🗯️

Toivon että lukekaa vaikka 3 kertaa jokainen lause ja koittakaa ymmärtäkää minne sanat viittaavat:

Teidän mielenne mellastaa, se on kehitellyt kieroutumia, vääriä uskomuksia, pelkoja jne jne jne. Oikeastaan se on ihan täynnä niitä... Kaikki nämä ovat (latautuneet) syntyneet elämästänne, Elämästänne, teille on tapahtunut niin, mutta te ette ole se! Ja tuona sekoamis tunteen hetkellä te olette niin samaistuneena mieleenne ette tajua, että te ette ole mielenne.

Mä olen kokennu nuo samat pimeydet kuin tekin, ja tiedän mistä puhutte, voi jessus!

tuli pakko selvittää että mikä hitto minua vaivaa, Aloitin itseeni menemisen, mikä mua vaivaa, ja kuka kysyy "mikä mua vaivaa"? Eihän itse voi itseltään kysyä, ellei ole pimennossa itseltään. Rupesin tarkkailemaan itseäni, rupesin huomaamaan että Pystyn tarkkailla itseäni! ja aloin huomaamaan kuinka samaistuneena olen mieleeni ja olen ihan ajatuksen vankina, Ajatuksen Vanki!!! ...joka on ihan hullua koska enhän minä ole ajatus!!!! Mikä minä olen?

Mun oli pakko opetella ymmärtämään, niinku oikeasti ymmärtämään eli kokemaan läsnäolo, koska eihän sitä voi ajatella, muuten olisi taas ajatuksen vanki eikä laisinkaan läsnä. Läsnä Olo on avain sana.

Koittakaa löytää tarkkailija itsestänne, vahvistakaa sitä menemällä vaikka tietoisesti ruumiiseenne mahdollisimman paljon, siis ihan hengitykseen jne. Tää on mun neuvo, ja toimi mulle täydellisesti!!!

MEDITAATIO! Sen avulla oppii hillitsemään mieltä

...siis itseasiassa tän koko homman asian ydin on mielen hallinta! 🙂 Ihmisten täytyis opetella hallitsemaan mieliään, jotta ne vois olla rauhassa ja läsnä. 🙂 Nyt ihmiset luulee että ne on mielensä ja sen takia kaikki on niin hukassa.

Aloittakaa asian ymmärtäminen vaikka:
Uusi maa - Eckhart Tolle
jos ei toimi, niin etsikää muita.

Tää toimii 100% !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! 🌻🙂🌻 🌻🙂🌻 😉 🙂👍

Tänne ei ole kirjoiteltu hetkeen, mitä teille kuuluu? Onko sekoamisen tunteet/pelko sekoamisesta yhtään hellittänyt?

Itselläni on muutaman viime viikon aikana ollut hiukan vähemmän tunteita sekoamisesta ja sen myötä en ole myöskään niin paljon kokenut pelkoakaan. Minulla ei ole mitään kovin selvää vaikutinta joka olisi hälventänyt tätä kauhua, jotenkin ajatukseni ovat keskittyneet viime aikoina vähän vähemmän siihen ajatukseen, että olisin sekoamassa. Olen koettanut kyllä silleen puoliväkisin aina kääntää ajatuksia pois, kun hulluudenpelko meinaa iskeä päälle. Sanon itselleni että hei, et sä ole sekoamassa, sä olet edelleen ihan tässä hetkessä ja todellisuudessa eikä ole mitään selkeitä merkkejä että tulisit hulluksi. Tämä ei aina toimi, mutta joskus kuitenkin. Pitää yrittää saada itsensä vakuuttumaa siitä, että kaikki on ihan hyvin. Itselläni kanssa pahenee ahdistus jos vaikka katson leffoja joissa on "hulluja" jotka esim. satuttaa läheisiään psykoosissaan. Toisin sanoen jos asiaa pyörittelee mielessään, alkaa heti tuntua siltä, että nyt olen muuten minäkin tulossa hulluksi.

Tosin juuri nyt, parin viime päivän aikana, on pelko ruvennut palailemaan jostain syystä :/ Tuli tossa joku yö puolinukuksissa jotain tosi outoja ja pelottavia ajatuksia päähän ties mistä, ja ajattelin, että noniin, tämä on nyt viimeistään sitä hulluuden alkua.

Nimim. hetkinen - Eckhart Tolle on tuttu tyyppi, on tullut luettua kirja Läsnäolon voima joskus ja tykkäsin tosi paljon hänen ajatuksistaan. Todella viisasta tekstiä ja lukemisen arvoinen kirja. Olen jo vuosia ollut aivan myytynä tällaiselle meditatiiviselle elämänfilosofialle, ajatukselle siitä, että emme ole kehomme emmekä ajatuksemme vaan olemme jotain muuta, joka on vain yhteydessä näihin. Mutta. Niin paljon kuin tätä filosofiaa arvostankin, se ei ole ainakaan minua auttanut pakkoajatusten ja hulluudenpelon käsittelyssä. Se ei saa minua rauhoittumaan eikä vakuuttumaan siitä, että minussa ei ole puhkeamassa psykoottista mielisairautta. Kyseinen filosofia ei valitettavasti voi taata kenellekään sitä, etteikö voisi sairastua. Itse saan tähän pelkoon enemmän apua tavallaan "maallisemmilla" tavoilla - kysymällä mieltä vaivaavista jutuista asiantuntijoilta ja tekemällä harjoitteita, joiden tarkoitus on kääntää ajatukset peloista pois. Ymmärrän pointtisi, Hetkinen: ihminen takertuu helposti liikaa omiin ajatuksiinsa ja murheisiinsa ja niistä muodostuu haitallinen noidankehä, josta olisi hyvä päästä pois. Ja kaikilla tähän on totta kai omat keinonsa, en sano, että meditaatio olisi huono sellainen. Omassa tapauksessani se kuitenkin saattaa joskus jopa vain lisätä ahdistusta.

Samaa pelko. Olen saanut apua/lohtua monen muun jutun lisäksi tästä pätkästä http://www.youtube.com/watch?v=dGQ2mxjkb2E

Kirjoitan ensimmäistä kertaa tällä kanavalla, vaikka olenkin ollut lukijana jo hetken aikaa. Olen jo pitkän aikaa miettinyt tänne kirjoittamista, jos voisin saada jotain apua vertaiskokemuksista. Olen 27-vuotias nainen ja kärsin hirvittävästä sekoamisen pelosta. Vietän suht paljon aikaa koneella googletellen ja etsien merkkejä omasta sekoamisesta tai sen ennakkomerkeistä - näitä löydän itsestäni tietenkin useita.. Ahdistus on mukana lähes joka päivä. Joskus saattaa olla muutamia päiviä ilman oireita ja koen oloni tasapainoiseksi, mutta taustalla on koko ajan pelko ahdistuksen palaamisesta ja sekoamisesta.

Minulla on seuraavanlaisia oireita:
- voimakas ahdistuneisuus
- epävarmuus itsestä
- psykoosin ja skitsofrenian pelko
- sekoamisen tunne
- katastrofiajattelu
- kuolemanpelkoa, pelko läheisten menettämisestä
- sydämentykytystä
- paineentunne rintakehässä
- huimaava/epätodellinen olo
- omiin ajatuksiin uppoaminen
- väsymys ja voimattomuus
- yksinolo ahdistaa
- paniikki-/itkukohtaukset
- pakkoajatuksia
- outoja ajatuksia (erityisesti nukahtamisvaiheessa tai väsyneenä tuntuu, että ajatukset lentävät ja ovat epärealistisia)
- pelkään, että ihmiset huomaavat ahdistukseni/kummallisuuteni

Olen lopen kyllästynyt tilanteeseeni. Kävin 1,5 vuotta kognitiivista psykoterapiaa, mutta olen nyt vaihtamassa paikkakuntaa ja sitä kautta myös terapeuttia. Alun perin hakeuduin terapiaan voimakkaan ahdistuksen ja mustasukkaisuuden takia, mutta tuntuu että ahdistus on nyt muuttanut luonnettaan. Eniten ärsyttää se, että kaikki elämässäni on tällä hetkellä paremminkin kuin hyvin: työ, koti, onnellinen parisuhde, ja yhteisiä suunnitelmia... Mutta silti en pysty nauttimaan elämästä, kun ahdistus painaa koko ajan päälle. ☹️

Tänne ei ole hetkeen kirjoiteltu. Mitä muille kirjoittajille kuulu asian tiimoilta?

Heipähei!
Olen uusi tässä ryhmässä, ja tunnistan itsestäni paljon samoja tuntemuksia kuin mitä olette kirjoittaneet. Olen yksivotiaan lapsen äiti, ja odotan toista. En tiedä lisääkö raskaushormonit tätä ahdistusta, mutta vaikeaa on. Noin kuukauden ajan mieliala on ollut huono, mikään ei oikein tee iloiseksi ja olen tosi räjähdysherkkä. Nyt viikon sisällä on iskenyt ihan kamala hulluksi tulemisen pelko. Olin eilen elokuvissa ja en meinannut pystyä keskittymään ollenkaan. Mietin koko ajan sekoamista ja ajattelin, että pitääkö mun ajaa suoraan päiystykseen. No kotiin tulin ja jotenkin sain illalla untakin. Aamulla heti samat pelot, tosin iltaisin voimakkaampina. Pelkään menettäväni kontrollin ja tekeväni jotain kauheaa. En varmaan tekisi, mutta pelko siitä tekee olon hulluksi.

Tässä olis kans yksi, joka pelkää olevansa sekoamassa ajoittain." Hieno" huomata, että on muitakin ihmisiä, joiden päässä pyörii samoja asioita kuin omassani.

Esimerkiksi kaupassa ollessani, jos siellä on paljon ihmisiä, niin käytän kaiken energiani siihen, että yritän näyttää normaalilta muiden silmissä, koska minusta tuntuu siellä että kaikki nauraa mulle ja tuijottaa mua siellä. Tässä taannoin kun ostin kaupasta mäyräkoiran ja suklaalevyn ja laitoin ne kassan liukuhihnalle niin yhtäkkiä mua alkoikin hävettää ne ostokset ja rupesin katsomaan muiden reaktioita ja minusta jopa näytti ja tuntui siltä, että yksi mies tuijotti minua ja alkoi nauraan juuri minulle ja noloille ostoksilleni. Se alkoi ahdistaan lisää ja naamani meni punaseksi.

Autolla ajaessa öisin töistä kotiin ajan järven ylitse siltaa pitkin ja katselen joskus sysimustaan veteen ikkunasta samalla kun ajan ja alan miettiä ja pelätäkin välillä että mitä jos sekoan ja ajan kaiteesta läpi autolla järveen. Jostain tulee vaan ajatuksia että yhdellä ratinkäännöllä kaikki voi olla ohi. En oikein tunnista itsekään onko se itsetuhoinen ajatus vai pelkästään pelkoa. Mua kans välillä pelottaa että sekoan ja alan tehdä jotain itselleni tai toisille. Vaikka en voisi sellaista ajatusta sietää ja se on kuvottavaa. Tiedän että ketään en oikeasti vahingoittaisi. Silti vaan jostain tälläistä pelkoa tulee. Meitä sekoamisen pelossa eläviä on aika paljon.

Hei kaikille,

Tänään törmäsin tähän ketjuun kun etsin taas tietoa paniikkikohtauksesta/kontrollin menttämisen pelosta. Itsellä hommat lähti liikkeelle alku keväästä 2013. Olin puoli vuotta aiemmin kokeillut psykedeelejä ja eräällä ns. huonolla tripillä koin ensimmäisen paniikikohtauksen. Silloin minulla ei ollut hajuakaan mistään paniikkikohtauksesta joten luulin sen olleen "vain" huono trippi.

Kun tämä sitten laukesi uudestaan, täysin selvin päin, kuukausia myöhemmin illalla, omassa sängyssä maatessa, oli shokki melkoinen. Juuri tuo sekoaminen, tunne siitä, että tämä oli tässä. Pakkopaita päälle ja pehmustettuun selliin. Siellä tuijotan seinää, nykien ja olen "täysin omassa maailmassani". Onneksi oli puoliso paikalla joka tuli viereeni nukkumaan ja siitä selvittiin. Siitä kuitenkin jäi tuo teidän kuvailema "aina päällä" oleva fiilis, joskus enemmän, joskus vähemmän mutta siellä se on. En oikein tiedä kumpi laukaisee olotilan ajatus vai fyysinen tunne. Yleisimmin ehkä fyysinen tunne jota lähtee sitten ylitulkitsemaan.

Olen myös kokenut tuon itsensä vakuuttamisen mahdottomuuden. Itselläni siihen liittyi pelko siitä, että koko maailma on vain pääni sisällä. Oikeasti olen suljetulla osastolla, seonneena, ja tämä elämä on vain kuvitelmaa. Filosofiassa on kautta historian mietitty todellisuuden olemassaoloa ja meidän mahdollisuutta saada siitä varmuus. Itse en vieläkään voi varmasti sanoa, että tämä ei ole kuvitelmaa, sen kanssa vain on elettävä.

Kontrollin menettämisestä minulle on tullut pelkoja, esim. korkeassa rakennuksessa päähäni saattaa tulla ajatus, että mitä jos hyppään täältä. Yhtäkkiä, kuin shokkiaalto, kulkee kehoni läpi ja alan pelkämään, että mitä jos kehoni vain ryhtyy toimintaan enkä voi tehdö mitään? Seuraan vain "sivusta" kuin hyppään alas. Mitään en koskaan ole kuitenkaan tehnyt. Mutta pelko on todellinen.

Jottei tämä nyt menisi täysin avatumiseksi niin rekisteröidyin jotta voisin kertoa itseäni paljon auttaneita asioita. Täällä tulikin jo mainittua Eckhart Tolle ja Läsnäolon voima sekä Uusi Maa. Se mikä näissä minua auttoi oli "Egon" ymmärtäminen. Sen, että minä EN ole ajatukseni. Parhaimmin sen huomasi juuri paniikkikohtauksissa. Kuka on se joka sanoo, että nyt sä sekoat? Tilanne on "minulle" hemmetin ahdistava ja haluan siitä eroon mutta jokin "ääni" minussa yrittää sekoittaa pakkaa vielä enemmän.

Yrittäkää siis ymmärtää, että te ETTE ole ajatuksenne. Ne tulevat ja menevät. Se ei välttämättä auta pahimassa tilanteessa mutta helpottaa "jälkipeliä". Itse tiedän, että kun se tunne puskee päälle se valtaa koko olemuksen. Kuin joku löisi nyrkillä naamaan ja yrität sanoa itsellesi, että älä välitä. Itselläni tosin ei ole ollut niin säännöllisiä nuo kohtaukset, että olisin voinut alkaa "treenaamaan" niiden hallitsemista kesken kohtauksen, joka kuulemma on myös mahdollista. Yleensä kohtaukset pysähtyvät alkuunsa jättäen vain epämukavan tunteen vatsan seudulle.

Minä uskon, että nämä kaikki ovat lapsuudessa tukahdutettuja asioita. Ei siellä lapsuudessa tarvitse olla mitään pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä yms. Kaikki ovat yksilöitä ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan (esim. sisaruksista toiselle voi kehittyä vaikka mitä ja toinen pysyy "normaalina") Uskon, että kyseessä on aikanaan tukahdutettuja tunteita/asioita, jotka nyt nousevat pintaan. Lapsellehan vanhemmat ovat Jumalia joiden rakkaudesta lapsen "henki riippuu". Tässä taistelussa lapsen oma persoona saa väistyä. Näin ihminen ryhtyy elämään elämää joka ei ole todella hänen.

Täälläkin useat, minä mukaan lukien, ovat tunnistaneet juuri tuon kiltteyden, huono itsetunnon jne. Itselläni on paljon tukahdutettua vihaa sisälläni ja olin pienenä koulukiusattu (ei mitään "älyttömän pahaa" mutta jälkensä se on kuitenkin jättänyt) Pikkuhiljaa näiden tukahdutettujen asioiden on kuitenkin tultava ulos ja mieli tietysti pyrkii ne blokkaamaan. Mitä enemmän niitä vastustaa, sitä voimallisemmin ne sieltä nousevat. Tästä päästään hyväksymiseen. Itseäni on auttanut todella paljon sen hyväksyminen, että minulla on ylipäätään paniikkikohtauksia. Hyväksyn sen, että saatan seota. Ei se kivaa ole, mutta jo asian hyväksyminen rauhoittaa kummasti.

Esimerkki hyväksymisestä: Olin lähijunassa kun yhtäkkiä paniikkikohtaus alkoi kehittyä. "Ei täällä! Ei nyt!" Ihmisiä kaikkialla, liikkuvasta junasta ei pääse pois kun vasta seuraavalla asemalla, mitä jos ne huomaa, mitä jos.... Suljin silmät ja hengitin syvään. Ajattelin, että "ok, anna tulla. Täysi kohtaus päälle, tule vaan." Se rauhoitti heti. Hengittelin rauhassa ja "sanoin" kohtaukselle, että saat tulla. Kohtaus ei ikinä tullut ja mieleni rauhoittui.

Antautuminen ja hyväksyminen. Niitähän sitä eniten pelkää mutta siinähän se avain juuri onkin. Tietysti nämä ovat monimutkaisia asioita jotka ovat linkittyneenä moneen muuhun asiaan. Jos jo valmiiksi ahdistaa mitä muut ajattelevat, ei varmasti paniikkikohtauksen näyttäminen helpota tilanteessa. Tuollaista ahdistusta mitä useat teistä kuvailevat minulla ei ole ollut. Aina minun on toki pitäny olla se kiiltokuva poika ja olen todella herkästi pyrkinyt lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä. Kaikille on pitänyt olla mieliksi. Näistä on vain päästävä irti. Se miten jokainen sen tekee, taitaa olla yksilöllistä. Itseäni auttoi juuri Tolle sekä Anthony de Mellon "Havahtuminen".

Se, että muilla on "täysin" samoja tuntemuksia kertoo juuri siitä, että kyseessä on mielen mekaniikka. Kuin koneisto jossa on vika, vaikka en materialisti olekkaan. Eli ei kannata ottaa niitä "henkilökohtaisesti" vaan ymmärttää, että tämä on mielen keino toimia. Jotain se yrittää selvästi kertoa. Nämä mekanismit ovat siis universaaleja, syyt vaihtelevat, oireet ovat samanlaisia. Siksi on hyvä muistuttaa itseään, että olette todella suuren aarteen jäljillä! Tiedän, että tämä kuulostaa lähes perverssiltä mutta se myös auttaa kun tajuaa, että tämä on suuri mahdollisuus vapautumiseen. Kun alatte vapauttaa itseänne, ymmärrätte paitsi itseänne paremmin, myös muita! Sillä kuten sanottu, mekanismi on sama! Teistä tulee mielen mekaanikkoja. Tämä sellaista tavaraa jota ei kirjoista ja kouluista opi.

Myös se, että jokainen teistä vielää pystyy kyseenalaistamaan oman selväpäisyytensä on hyvä merkki. Niin kauan kuin vielä "pelkää" sekoavansa, ei ole vielä seonnut 😉 Meditaatiota suosittelisin myös, joka täällä kommentoikin ettei se kaikille sovi. Meditaation ideahan periaatteessa on luoda olosuhteet sille, että tiedostamattomasta voi nousta pintaan juuri niitä tukahdutettuja ajatuksia. Se voi olla myös todella raskasta eivätkä kaikki ole siihen valmiita. (tässä muuten todella hyvä dokkari joka tosin poistuu areenasta 15 päivän kuluttua http://areena.yle.fi/tv/2188331 )

Vielä lisäisin sen, että juuri kevät 2013 oli elämäni henkisesti raskain. Eli henkinen kuormitus ehdottomasti lisää oireita. Silloin oli rahahuolet, valmistuminen, uudet pääsykokeet, jatkuvasti deadline:ja jotka venyivät. Koko ajan oli kiire, koko ajan oli tuhat asiaa mitkä olisi jo pitänyt hoitaa eilen. Eli se mikä lopulta laukaisi paniikkikohtaukset saattoi hyvinkin olla elämän tilanteeni.

Tänä keväänä on taas hieman oireita ilmaantunut, juuri kun taas on liian kova meno päällä. Parisuhde takkuaa pahasti, töitä liikaa mutta rahaa on saatava, tulevaisuus ahdistaa jne. Eli tehkää itsellenne aikaa ja pyrkikää ottamaan rauhallisesti. Stressi vain pahentaa asioita. Tästä päästään myös itsensä kuunteluun ja itselle rehellisenä olemiseen. Kuunnelkaa itseänne, sitä "intuitiota" tai gut-feelinkiä. Ja tehkää niin. Yleensä se on sitä, että uskaltaa sanoa "ei". Ei tarvitse perustella kenellekkään miksi. Se riittää, että "ei tunnu hyvältä" Uskon, että itsensä kuuntelu johtaa pikkuhiljaa siihen, että asiat alkavat vapautua. Alat elämään enemmän sitä omaa elämääsi.

Tämä taas johtaa pikkuhiljaa siihen, että muiden mielipiteet sinusta kiinnostavat yhä vähemmän. Monesti itserakkautta paheksutaan. Mikään tässä maailmassa ei ole tärkeämpää kuin itserakkaus! Kun rakastat ja hyväksyt itsesi, juuri sellaisena kuin olet sekoamista pelkäävänä, ahdistuneena ihmisrauniona 😉 ) sitä vapaammaksi tulet. Ja sitä enemmän voit myös auttaa muita. Kun rakastaa itseään, ei tarvitse enää muita. Silloin kaikki teennäisyys katoaa ihmissuhteista. Et tarvitse ihmisiä mutta nautit heistä ja heidän seurasta. Jos et nauti, poistut, mahdollisesti jätät ne ihmissuhteet taakse.

Ihminen jota yleensä kutsutaan itserakkaaksi, joka polkee muita työntää tieltään on nimenomaan ihminen joka EI rakasta itseään. Hän hakee sitä rakkautta ja hyväksyntää ulkopuolelta ja sen edessä muut saavat väistyä. Hyväksykää itsenne ja rakastakaa itseänne. Ajatelkaa omaa parastanne (rehellisesti!) ja automaattisesti ryhdytte myös ajattelemaan muiden parasta.

Moro

olen nuori poika ja olen alkanut yhtäkkiä noin muutaman kuukauden ajan kokemaan tätä samaa.

tämä lähti kun näin jotain mitä en olisi halunnut nähdä ja sitten muutama päivä sen jälkeen tuli vaan yhtäkkiä toi sekoamisen pelko ja yms.

ensin luulin että se johtuu jotenkin kannabiksesta, kun olen polttanut kannabista jonkin verran, en tosiaan nykyään enään yhtään koska sain paniikkikohtauksia kun poltin.

mulla on pelko että sekoan/ sairastun psykoosiin ja sitten olo on tosi epätodellinen, ihmettelen kaikkea maailmaa ja se alkaa ahdistamaan. pelkään myös että menetän kontrollin ja teen pahaa jollekkin vaikka en todellakaan halua, olen ihan järjissäni muuten, mutta tuntuu vaan että yliajattelen ja panikoin asioita liikaa

lähinnä haluaisin kuulla onko muilla tällästä ja mahtavinta ois kuulla että jollain on ollut ja on parantunut/ oppinut elämään onnellista elämää asian kanssa.