Googlaamalla löytyi paljon juttuja "hulluksi tulemisen pelosta", ja asia liitetään niissä paniikkihäiriöön. Löytyisikö sitä kautta jotain vinkkejä siitä, mitä asialle voisi tehdä? Esim. lääkehoitoa?

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00404&p_haku=paniikkihäiriö
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00405&p_haku=paniikkikohtaus
http://www.hel.fi/hki/Terke/fi/Itsehoito/Oireet+ja+sairaudet/Ahdistuneisuus+ja+pelot
http://www.yths.fi/terveystieto_ja_tutkimus/terveystietopankki/52/paniikkihairio
http://www.tohtori.fi/?page=0002110&id=4861201
http://www.e-mielenterveys.fi/mielenterveyden-hairiot/paniikkihairio/

Olen selannut näitä netin keskusteluja ja tietoja läpi.
Mutta pelkotila on vain sellainen, ettei "järkeistäminen" silloin yhtään onnistu, vaan oma pelko vakuuttaa, että kyllä sitä nyt menoa on.

Paniikkihäiriö tuntuisi oudolta, koska pelot eivät tule "kohtauksittain", vaan tosiaan piina voi kestää tuntikausia hellittämättä, jolloin kehokin lyö niin ylikierroksille, että olotila on täysin sietämätön. Ahdistus ja stressi tätä asiaa varmasti ajaa eteenpäin.

Lääkityskään ei kohdallani ole mahdollinen. Mieliala/rauhoittava lääkitys tekee minut voimakkaasti itsetuhoiseksi, ja sitä on yritetty kyllä liiankin pitkälle asti.
Itsetuhoajatuksia kyllä löytyy, mutta en usko silti tekeväni itselleni mitään, toisinkuin lääkityksen alaisena mieleeni ei mahdu mitään muutakuin kuolema, ja sen toteuttaminen.

Joten tilanne tuntuu vähän umpikujalta.
Kun vain jotenkin saisin vakuttettua itselleni, etten sekoa, niin olo olisi varmasti rauhallisempi, mutta kun tämä ei onnistu, ei vaikka kuinka hartaasti sitä yrittäisi.

Hei. Olen kokenut hieman tuota samaa mutta vain hieman. Tavallaan häilynyt sellaisessa olotilassa missä tuntuu siltä että kun vielä asteen pari olo pahenee niin saatan seota enkä tiedä mitä sitten tapahtuu, voi tapahtua mitä vaan. Olen aiemmin kärsinyt myös paniikkihäiriöstä ja olen siksi miettinyt omalla kohdallani että onko tuo sekoamisen tunne joku esiaste paniikille. Mielestäni se ei ole. Jokatapauksessa sellainen lääke kuin propral, onko tuttu? Se on hyvin mieto eikä varmasti aiheuta itsetuhoisuutta. Sitä käytetään yleisesti jännitystilojen, esim. esiintymisjännityksen helpottamiseen. Se voisi tuoda pientä helpotusta oloosi ja on tosiaan hyvin harmiton muuten. Saatta olla kyllä liiankin mieto. Kysyppä lääkäriltä. Toivottavasti olet kertonut lääkärille kaikki nuo oireesi jotta lääkäri on pystynyt arvioimaan oikeanlaiset lääkkeet sinulle aiemmin. Onhan niitä niin paljon että luulisi jonkun sopivan ongelmaasi ilman itsetuhon ajatuksia. Muuta ratkaisua en osaa keksiä kuin lääkkeet. No syvään hengittäminen jotta aivot saavat paljon happea. Juotko paljon kahvia? Kofeiinia? Omalta kohdaltani olen huomannut että kahvi ja varsinkin energiajuomat ovat pahasta.

Minä tunnistan tuon olon ihan täysin. Olen ollut jo pitkään masentunut ja kun tulin jätetyksi pitkässä suhteessa, niin sain pahan ahdistuksen seuralaisekseni. Juuri tuo järjetön häpeä on tuttua, haluaisin vain kadota olemasta. Seurassa mietin, miksi ketään kiinnostaisi, mitä minulla on sanottavaa, joten olen vain hiljaa. Häpeän kaikkea itsessäni. Ahdistus on päällä oikeastaan koko ajan vähintään lievänä, ja voimakkaita huippuja tulee tiettyjen ajatusten ja tapahtumien myötä.

Tuo sekoamisen pelko häilyy jatkuvasti taustalla. Pelkään välillä, että olen psykoosissa, mutten tajua sitä. Kaikki ihmisten oudot katseet ja omituiset vaikenemiset ahdistavat, kun mietin että tein tai sanoin jotain todella outoa, mutten tajua sitä itse. Pelottavinta oli, kun kävin talvella aamulla työmatkalla asioimassa eräässä toimistossa ja siltä aamulta minulla on täydellinen black-out. Jotenkin kuitenkin olin hoitanut asiani. Päädyin töihin ja ensimmäinen muistikuvani on työkaverini, joka sanoi, että ääneni kuulostaa niin oudolta, että olen varmaan tulossa kipeäksi. Äärimmäisen pelottavaa.

Kai tuo sekoamisen pelko sitten liittyy ahdistukseen.

katinka3:

Minulla siis myös tuollaista, jos tästä vielä vähän eteenpäin, niin sekoan. Eli kai pelkään olevani jatkuvasti siinä "sekoamiskynnyksellä", kun on jatkuvasti kestämätön olo ja stressi ja paine päällä, niin kaikki "yli menevä" purkautuu kauheaan sekoamisen tunteeseen.
Propral on tuttu lääke kyllä, sitä on määrätty useankin kerran minulle, ihan sydänongelmien pariin, mutta nyt minun täytyy myöntää, että olen niin raukkis, että kun luin tuon propralin haittavaikutukset listan, niin en uskaltanut syödä sitä... Siellähän haittavaikutuksena komeilee psykoosi.
Vaikka järki tässäkin sanoo, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, että tuo lääkkeentuoma psykoosin riski on todennäköisesti pienempi, kuin riski jäädä auton alle. Mutta kun kukapa tähän päähän sitten sen järjen vielä takoisikin.

Ja ehkä olen myös periaatteiltani lääkevastainen, tosin se on peruja ihan tuosta lääkekokeiluajoilta. Lääkkeistä kokemukset on kauttaaltaan oireita pahentavia olleet, joten ei ole jäänyt mitään "hyvää" mieleen niistä.
En uskalla lähteä pelaamaan enää sitä venäläistä rulettia, etsien, että Jos löytyisi lääke joka ei aiheuta itsetuhoisuutta. Itsetuhoisuus kun tulee niin voimakkaasti, että siinä olossa on vaarallista olla.
Ja jotenkin haluaisin ajatella, että täytyy löytää se syy ja korjata se, eikä hoitaa oiretta. Vaikka siis en millääntavalla ole lääkkeitä vastaan muiden käytössä, minusta on hienoa, että uskaltaa niitä käyttää. Uskon, että oma lääkevastaisuuteni on pitkälti pelkoa lääkkeitä kohtaan tosiaan.

Olen kokeillut tuota hengittämistäkin. Eli ihan rupean laskemaan.. sisään, hetken pidätys, ulos. Eli kaikki viiteen laskien. Mutta ikävä kyllä tästäkään ei ole ollut apua, koska ahdistuskohtaus on niin pitkäjänteinen. Paniikkikohtaukseen kyllä ihan hyvä keino!
🙂👍

Kahvia en juo, olen myös huomannut ,että kofeiini ei ainakaan helpota yhtään tilannetta. Onneksi en ole koskaan oppinutkaan juomaan. Alkoholia en myöskään käytä samasta syystä. Mutta tupakoin, jonka olen huomannut pahentavan ahdistusta voimakkaastikkin.

Mutta kiitos vastauksestasi!.

Siili76:
"huojentavaa" kuulla, etten ole ainut ongelmani kanssa!. Vaikka tietenkin en tätä kellekkään toivoisi.

Tosiaan voisin kuvitella itse kirjoittaneeni sen mitä sanoit. Häpeä on kammottavaa. Minäkin olin ennen puhelias ja suht sosiaalinen ihminen. Nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että haluaisin olla näkymätön, enkä puhu kuin pakon alla, kun tuntuu, ettei minulla voi olla asiaan mitään järkevää sanottavaa.

Ja tosiaan tuo, ahdistus on päällä koko ajan lievänä. Minä voin ainakin "tuntea" sen koko ajan. Ikäänkuin odottelee niitä hetkiä, että voi rehahtaa päälle täydellä voimalla.
Vaikka minulla siis oli ihan mukava viikonloppu, niin tämä ahdistus "yritti" koko ajan nousta pintaan, ja sen hallitsemiseen meni todella paljon energiaa.

Ja tuo on ehkä juuri minulle se järkyttävin ajatuskuvio, että pelkään olevani psykoosissa tajuamatta, ja sitten jotenkin lähden hakemaan niitä merkkejä itsestäni siihen ja tietenkin ahdistuneena sitä sitten miettii vähän kaikkea:"sanoinko jotain outoa, puhuinko jotain outoa jne". Ja ainakin minulle tässä ahdistustilassa helposti tulee sitten virheitä ja sanat on sekaisin ja takeltelen puheessani, jolla yllytän itseäni entistä voimakkaampaan ahdistustilaan. Tuntuu vain, että tuon ahdistuskohtauksen aikana ei jotenkin oikeastikkaan pystyisi puhumaan, epäilen, että sitä on kurkunpäätä myöten niin jännittynyt, että siitä tulee se, että vaikka yrittäisi puhua, niin tulee sellainen olo, ettei sanat tule ulos ja jos tuleekin, rupeaa helposti änkyttämään tai sekoittaa sanat, tai unohtaa mistä oli puhumassa jne.

Minäkin toivoisin, että tämä sekoamisen pelko nyt vain on ahdistusta, eikä tarkoita sekoamista.. Vaikka olen sitä kuullut niin lukemattomat kerrat, että ihmiset jotka pelkäävät sekavansa hyvin harvoin sekoavat.
Mutta tottakai minun on ajateltava asia niin, että kerta se olisi ensimmäinenkin.

Saanko kysyä, että onko sinulla traumataustaa?. Tuo talvinen etappi kuulostaisi omiin korviini sellaiselta?.
Vaikka tuommoiset black- outit kuulostaa nekin tutulta. Olo on monesti niin jännittynyt, että sen jännityksen hallintaan tuhraa niin paljon energiaa, ettei muistikuvia tästä ahdistusajasta jää. Jotenkin sitä on oman pään sisäinen vanki tuolloin, eikä niin sitten kuitenkaan ole kontaktissa ulkomaailmaan.. eli jos vaikka puhuu jonkun kanssa, niin sitä ajattelee:"enhän sano mitään tyhmää, apua minua ahdistaa, entä jos sekoan juuri tähän näin...jne" ja mieleen jääkin vain se, eikä se mitä se toinen oikeasti puhui, vaikka senkin kuulee.

Tutulta kuulostaa. Siis tää on ihan kauheeta eikä kukaan oikein ymmärrä tätä "sairautta" ellei itse ole kokenut mitään vastaavaa. Tunnen itteni todella friikiksi/erilaiseksi kun muut ja mulla on ollu pitään huono itsetunto mutta tuntuu että tän "sairauden" myötä itsetunto on vaan laskenut lisää ja vättelen ihmisten kanssa puhumista/ihmisten tapaamista koska tuntuu että kaikki mitä sanon on todella typerää ja olen tyhmä, mitätön ja seurani ei kuitenkaan kelpaa kenellekään. En vain tunne olevani normaali kun on näin hulluja ajatuksia.

Olen vuosia pelännyt sekoavani ja olevani siinä hulluuden kynnyksellä. Pelkään meneväni psykoosiin/että sairastuisin skitsofreniaan. Pelkäsin kuulevani ääniä ja kuvittelin nuo äänet että mitä kuulisin jos olisin skitsofreeninen..että äänet käskisivät tehdä jotain kamalaa joillekin tai itselleni ja olisin tuon äänen vallassa..kontrolli menisi täysin. Hui, alkaa taas ahdistaa kun ajattelinkin tätä taas. Nyt pahin pelkoni liittyy siihen että pelkään, että alan luulla, että minua salakuunellaan. Tää on jotain ihan sairasta. Ja ahdistaa koska en ole täysin vakuuttunut siitä että en luule niin. jos luulen niin..niin olenhan silloin psykoosissa/skitsofreeninen/vainoharhainen/hullu ..Huh huh. Mulla on jäänyt levy päälle siinä, että haen joidenkin tiettyjen ihmisten sanomisista merkkejä siitä että he olisivat jotenkin perillä tekemisistäni. Pelkään että todellisuudentaju menee..poimin keskusteluista asioita ja liitän ne tuohon salakuuntelu asiaan ja käyn keskustelutilanteen päässäni yhä uudestaan ja uudestaan että saan varmuudentunteen siitä että kaikki on ok, ja asia ei voisi olla niin. mutta en saa sitä varmuudentunnetta ja pelkään että sekoan. Ja just toi mitä sanoit osui niin nappiin. "Entä jos oikeasti ajattelenkin niin ja pelkäänkin jo sitä asiaa enkä ajatusta siitä että rupeaisin pelkäämään."

Ahdistaa.

Poiyu, kysyit onko minulla traumataustaa - ainakaan aikuisuudesta ei ole eikä pitäisi olla lapsuudestakaan. Välillä kyllä mietityttää, että mitähän sieltä lapsuudesta voisi olla blokannut, kun oireet on niin kummalliset. Jotenkin kyllä pitkälti syytän ihan synnynnäistä hermorakennetta, olen ihan hirveän herkkä, äärimmäisen valpas ja hermostunut ollut aina. En tiedä miksi stressaavat elämänmuutokset nostaa tällaisia oloja pintaan. Muistan kun ihmettelin vuosia sitten terapiassa, kun terapeutti kysyi, pelkäänkö koskaan sekoavani. Kysymys tuntui ihan oudolta silloin kun oli paremmassa kunnossa, "vain" masentunut eikä ahdistunut juurikaan. Ero vei sitten lopunkin mielenterveyden.

Veljeni on ollut pariin otteeseen psykoosissa, diagnoosina psykoosialttius, ja muistutan häntä monella tapaa. Ja kuinkas ollakaan, ensimmäisen psykoosin laukaisi ero. Se tekee tästä erityisen kamalaa. Onneksi alan olla siinä suhteessa selvillä vesillä, että erouutisen kuulemisesta alkaa olla vuosi ja erilleen muutostakin puolisen vuotta. Pahimmasta on siis selvitty.

neurotic2 kirjoitti 27.5.2013 18:42

Tutulta kuulostaa. Siis tää on ihan kauheeta eikä kukaan oikein ymmärrä tätä "sairautta" ellei itse ole kokenut mitään vastaavaa. Tunnen itteni todella friikiksi/erilaiseksi kun muut ja mulla on ollu pitään huono itsetunto mutta tuntuu että tän "sairauden" myötä itsetunto on vaan laskenut lisää ja vättelen ihmisten kanssa puhumista/ihmisten tapaamista koska tuntuu että kaikki mitä sanon on todella typerää ja olen tyhmä, mitätön ja seurani ei kuitenkaan kelpaa kenellekään. En vain tunne olevani normaali kun on näin hulluja ajatuksia.

Olen vuosia pelännyt sekoavani ja olevani siinä hulluuden kynnyksellä. Pelkään meneväni psykoosiin/että sairastuisin skitsofreniaan. Pelkäsin kuulevani ääniä ja kuvittelin nuo äänet että mitä kuulisin jos olisin skitsofreeninen..että äänet käskisivät tehdä jotain kamalaa joillekin tai itselleni ja olisin tuon äänen vallassa..kontrolli menisi täysin. Hui, alkaa taas ahdistaa kun ajattelinkin tätä taas. Nyt pahin pelkoni liittyy siihen että pelkään, että alan luulla, että minua salakuunellaan. Tää on jotain ihan sairasta. Ja ahdistaa koska en ole täysin vakuuttunut siitä että en luule niin. jos luulen niin..niin olenhan silloin psykoosissa/skitsofreeninen/vainoharhainen/hullu ..Huh huh. Mulla on jäänyt levy päälle siinä, että haen joidenkin tiettyjen ihmisten sanomisista merkkejä siitä että he olisivat jotenkin perillä tekemisistäni. Pelkään että todellisuudentaju menee..poimin keskusteluista asioita ja liitän ne tuohon salakuuntelu asiaan ja käyn keskustelutilanteen päässäni yhä uudestaan ja uudestaan että saan varmuudentunteen siitä että kaikki on ok, ja asia ei voisi olla niin. mutta en saa sitä varmuudentunnetta ja pelkään että sekoan. Ja just toi mitä sanoit osui niin nappiin. "Entä jos oikeasti ajattelenkin niin ja pelkäänkin jo sitä asiaa enkä ajatusta siitä että rupeaisin pelkäämään."

Ahdistaa.

neurotic2:
Tervetuloa "kuviteltujen hullujen" joukkoon, vaikka tähän joukkoon on aina harmi kun joutuu liittymään.
Ja se on totta, ettei tätä oikein kukaan ymmärrä. Muistan sen, etten itsekkään ymmärtänyt. Joskus muistan lukeneeni jotakin paniikkihäiriöstä, ja miettineeni, että miten sitä tuommosta sekoamista voi pelätä.. no nytpähän tiedän.
Ja minulla on myös samanlaista, että itsetunto on aina ollut aika mitätön, mutta vasta tämän pelon myötä se on todella käytännössä kadonnut.
Ennen helposti jäin jälkikäteen miettimään:"voi ei sanoinko jotakin typerää.. noloa", mutta kuitenkin pystyin olemaan normaalisti sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuo sama olo on jo ennenkuin kerkeän edes suutani avata.
Ja tosiaan silloinkun pelko on tosissaan päällä, niin ei uskalla avata suuta, kun kuvittelee, että entä jos sanookin jotakin aivan hullua, ettei voisi jotenkin kontrolloida yhtäkkiä mitä suustansa päästää. Kuvittelen monesti tilanteen, jossa sanon jotakin todella typerää/loukkaavaa, enkä voi hallita itseäni ja ahdistun siitä, enkä uskalla puhua.
Ja niinkuin jo mainitsin, että jos on pakko puhua, niin sanat menee sekaisin, ja vaikea keskittyä siihen mitä puhuu, ja omiin korviin juuri kuulostaa, että puhun aivan mitä sattuu, joka taas provosoi ahdistusta entisestään.

Juuri noinkin minä pelkään ja itse tuotan noita "psykoottisia ajatuksia". Että mitä mahdollisesti kuulisin, jos kuulisin harhoja ja kauhistun kuinka kauheaa se varmasti olisi.
Ja minä olen viimeaikoina myös ruvennut pelkäämään, että rupean kuvittelemaan, että joku haluaa pahaa minulle.
Ja juuri tuo, ettei itse saa periaattessa sitä varmuudentunnetta ettei näin ole, koska on niin peloissaan siitä, että todella kuvittelee niin olevan, ettei pysty tunnistamaan, että onko se pelko tosissaan sitä, että pelkää sitä asiaa, vai että pelkää niin tapahtuvan.. Tämä on niin vaikeaa, että sitä on vaikea selittääkkiin. Tässä ymmärtää oman ajatuskuvion vaikeuden.

Vaikka siis teoriassa tietää, ettei ajattele niin kuin kuvittelee ajattelevansa pelon kourissa, niin sitä ei saa millään iskostettua päähän, vaan siihen tulee juuri tuo kuvio:"en ehkä vielä ajattele, mutta kohta sekoan ja sitten ainakin ajattelen".
Ja minä vien pelkoa niin pitkälle, että voin jotenkin nähdä sen tilanteen, että jossakin mielisairaalassa sitten olen ihan sekaisin, omien harhojen vankina.. nyt kun on kesä, ja periaatteessa voisi tehdä kaikkea mukavaa, ja on lämmintä. Näen sen tilanteen, että katson ikkunasa ulos ja tajuan kuinka paljon olen menettänyt, kun olen oman pääni vanki ja sekaisin kuin seinäkello.. Todella ahdistava ajatuskuvio tämäkin.

Ja minulle on lääkärit toisensa perään vakuutelleet, että en ole sekoamassa.. Mutta niin kai ne sanoo, eikai ne oikein voisi sanoa:"juu kyllä mä aattelen, että sä varmaan kohta psykoosiin menet".
Vaikka sitten taas se järjen ajatus. Niin kauan kuin olenkin tätä pelännyt, enkä siltikään seonnut, vaikka olen ollut ainakin tuhansia kertoja aivan täysin vakuuttunut, että NYT se on menoa.. niin miksi se sitten tulisi nytkään.. Mutta aina tämänkin lohdutusyrityksen pilaa se oma kieroutunut ajattelutapa, eikä tätä järjenääntä vain saa vietyä läpi..

Siili76 kirjoitti 27.5.2013 20:2

Poiyu, kysyit onko minulla traumataustaa - ainakaan aikuisuudesta ei ole eikä pitäisi olla lapsuudestakaan. Välillä kyllä mietityttää, että mitähän sieltä lapsuudesta voisi olla blokannut, kun oireet on niin kummalliset. Jotenkin kyllä pitkälti syytän ihan synnynnäistä hermorakennetta, olen ihan hirveän herkkä, äärimmäisen valpas ja hermostunut ollut aina. En tiedä miksi stressaavat elämänmuutokset nostaa tällaisia oloja pintaan. Muistan kun ihmettelin vuosia sitten terapiassa, kun terapeutti kysyi, pelkäänkö koskaan sekoavani. Kysymys tuntui ihan oudolta silloin kun oli paremmassa kunnossa, "vain" masentunut eikä ahdistunut juurikaan. Ero vei sitten lopunkin mielenterveyden.

Veljeni on ollut pariin otteeseen psykoosissa, diagnoosina psykoosialttius, ja muistutan häntä monella tapaa. Ja kuinkas ollakaan, ensimmäisen psykoosin laukaisi ero. Se tekee tästä erityisen kamalaa. Onneksi alan olla siinä suhteessa selvillä vesillä, että erouutisen kuulemisesta alkaa olla vuosi ja erilleen muutostakin puolisen vuotta. Pahimmasta on siis selvitty.

Siili76:
Selitinkin äsken tuossa jo, että isekkin olin tuolloin kun joskus luin paniikkihäiriön oireista:"hulluksitulemisen/kontrollin menettämisen pelko", enkä yhtään pystynyt sisäistämään tuollaista.. minkälaista se tuommoinen pelko ois, eikai se kovin paha vois olla... No kuten sanottu, nytpä tiedän.

Sulla veli on ollut psykoosissa, ootko sen kanssa yhteydessä, ja onko hän kertonut noista psykoosiajoista, miten on ottanut itse ne psykoosit?.
Kun ajattelen sitä, että minunkin sisarus oli psykoottinen, tosin hänellä se johtui elimillisistä syistä, mutta kuitenkin. Kun hän on nyt ihan "normaali", jatkaa elämäänsä, toki harmissaan moisesta on aina, mutta kun sitä mietin, että miksi itse sitä pelkää niin kauheasti, kun siitä on ihmiset selvinneet ja yleensä ne eivät sitä pelkää tällä tavalla..
Mutta ymmärrän tuon, että tuo pahentaa tilannetta kauheasti.
Minullekkin jotenkin tuo oman sisaruksen psykoottisuus on ollut pahentava tekijä, koska se alkoi nimenomaan sellaisella:"kaikki ajattelee pahasti".. Jotenkin tuntuu, että olen itse nyt samalla tiellä sitten menossa.

Mutta kun tosiaan tähän pelkoon tuntuu jotenkin liittyvän tämä itsetunnon menetys, ja ainakin minä olen huomannut, että tosiaan minulle kontrollin menetys nimenomaa olisi se kauhistuttava juttu, ja suurin pelko "hulluksi tulemisessa" se, että tosiaan satuttaisin jotakin, koska olen luonteeltani sellainen, joka tuntee huonoa omaatuntoa ihan siitäkin, että sanoo vahingossa jotakin, joka loukkaakin jotakin, vaikka ei ole ollenkaan ollut tarkoitus. En halua aiheuttaa pahaa mieltä kellekkään ja on täysin sietämätön ajatus, että tekisin jotakin oikeasti pahaa jollekkin.
Minulla on lapsia, ja todentotta pelkään nimenomaa sitä, että tekisin heille jotakin "hulluksi tultuani". Se ajatus on täysin kestämätön, iskee järkyttävä ahdistuksen tunne ja rupeaa itkettämään kun edes mietin koko asiaa.
Tämän olen vienyt niin pitkälle, että jotenkin hakkaan aina päähäni sitä, että jos minä edes meinaan koskaan tehdä jollekkin jotakin, niin minun täytyy sitten lopettaa itseni, ennenkuin teen mitään. Kai jotenkin toivon, että tarpeeksi paljon kun tätä mietin, niin se vielä nousisi silloinkin, kun olen tullut hulluksi. Etten ainakaan tekisi kellekkään pahaa..

Vaikka sitten täytyy kertoa sellainen, että jouduin kerran "lääkepsykoosiin". Eli kauan sitten otin yliannostuksen lääkkeitä, tappavan annoksen.. olin silloin itse masennus/rauhoittavan lääkityksen alaisena, ja itsetuhoinen.
Eli olen periaatteessa kokenutkin sen, miltä "psykoosissa" oleminen voisi tuntua.
Muistan hyvin hämärästi pätkittäin sen yhden päivän, kun olin lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Järjestelin mm. kenkiä riviin ja jonoon jne..
Mutta juuri tuo, että tekisin jollekkin jotakin. Silloin olin ollut "kaikkia rakastava" tyyppi. Halaillut läheisiäni jne. Eli hyvin kaukana mistään väkivallasta jne. Olin siis muille täysin "harmiton".

Oletteko te muut olleet aina kilttejä?. Liiankin kilttejä?. Uskoisin, että tällä pelolla voisi tuohon olla yhteys..

Olen tosiaan hirveän kiltti ja sovinnollinen luonteeltani. Tosin se taitaa usein kulkea tuon huonon itsetunnon kanssa käsi kädessä. Minäkin pelkään kamalasti loukkaavani jotakuta ja koko elämä on mennyt ihmisten kanssa luoviessa ja siitä uupuessa. Kun joskus tuntuu, että mikään ei ole hyvä ja sekös on ylikiltille haastava paikka..

Kontrollin menettämisen pelko minulla on myös. Haluan aina olla varma siitä, että pystyn hallitsemaan itseni.

Veljeni kanssa emme ole niin läheisiä, että olisimme jutelleet tuosta sairaudesta sen tarkemmin.

Moi kaikki!

Edellisestä viestistä on nyt hetki aikaa, mutta ajattelin silti kirjoitella tänne minäkin.

On tosi kummallista, miten teidän oireenne kuulostavat niin samanlaisilta kuin omani. Ihan kuin itse olisin kirjoittanut. Pelkään jatkuvasti, että kohta menen johonkin psykoosiin ja alan vahingoittaa läheisiäni. Eniten ahdistaa ja pelottaa juuri se, että satuttaisin rakkaitani, sillä järjissäni en ikimaailmassa tekisi heille pahaa. Perheenjäseneni ovat kaikkeni, välitän heistä enemmän kuin itsestäni ja omasta elämästäni, ja siksi en niinkään pelkää sitä, että vahingoittaisin jossain hulluuskohtauksessa itseäni (joskin sekin pelko on tullut silloin tällöin).

Olen ahdistavassa ja vaikeassa elämäntilanteessa, olemme aikeissa erota avopuolisoni kanssa. Olemme olleet yhdessä jo melkein kuusi vuotta, aivan "yhteenkasvaneita" ja tärkeitä perheenjäseniä toisillemme. Mutta juttu on monimutkainen ja vaikea, ja ero on nyt ainoa mahdollinen ratkaisu. Joku taisi mainita, että veljellä oli puhjennut psykoosi ensimmäisen kerran juuri eron takia - pelkään todella, että minulle käy samoin. Tämä ero on vaikeinta ja pahinta, mitä minulle on koskaan käynyt, ja en tajua miten voin ikinä selvitä siitä. Ja nämä ahdistavat sekoamisajatukset ovat lisääntyneet tämän kriisin myötä entisestään. 😯🗯️

Että tällaista... on hirveän rankkaa elää näiden ajatusten kanssa, kuten te täällä tietysti tiedättekin. Koitetaan kuitenkin nauttia kesästä edes jollain lailla, kohtalontoverit 🙂

Nightingale kirjoitti 8.7.2013 20:27

Moi kaikki!

Edellisestä viestistä on nyt hetki aikaa, mutta ajattelin silti kirjoitella tänne minäkin.

On tosi kummallista, miten teidän oireenne kuulostavat niin samanlaisilta kuin omani. Ihan kuin itse olisin kirjoittanut. Pelkään jatkuvasti, että kohta menen johonkin psykoosiin ja alan vahingoittaa läheisiäni. Eniten ahdistaa ja pelottaa juuri se, että satuttaisin rakkaitani, sillä järjissäni en ikimaailmassa tekisi heille pahaa. Perheenjäseneni ovat kaikkeni, välitän heistä enemmän kuin itsestäni ja omasta elämästäni, ja siksi en niinkään pelkää sitä, että vahingoittaisin jossain hulluuskohtauksessa itseäni (joskin sekin pelko on tullut silloin tällöin).

Olen ahdistavassa ja vaikeassa elämäntilanteessa, olemme aikeissa erota avopuolisoni kanssa. Olemme olleet yhdessä jo melkein kuusi vuotta, aivan "yhteenkasvaneita" ja tärkeitä perheenjäseniä toisillemme. Mutta juttu on monimutkainen ja vaikea, ja ero on nyt ainoa mahdollinen ratkaisu. Joku taisi mainita, että veljellä oli puhjennut psykoosi ensimmäisen kerran juuri eron takia - pelkään todella, että minulle käy samoin. Tämä ero on vaikeinta ja pahinta, mitä minulle on koskaan käynyt, ja en tajua miten voin ikinä selvitä siitä. Ja nämä ahdistavat sekoamisajatukset ovat lisääntyneet tämän kriisin myötä entisestään. 😯🗯️

Että tällaista... on hirveän rankkaa elää näiden ajatusten kanssa, kuten te täällä tietysti tiedättekin. Koitetaan kuitenkin nauttia kesästä edes jollain lailla, kohtalontoverit 🙂

Heippa Nightingale!.

Olen itsekkin hämmästellyt sitä, kun olen lukenut nettikeskusteluja aiheesta. Ne menee niin nappiin omien "oireiden" kanssa, että tuntuu melkein oudolta, miten joku vieras ihminen voikin tuntea niin samalla tavalla kuin itse 🙂
Mutta ilmeisesti meitä pelkääviä on aika paljon.

Minullakin pelko nimenomaa koskee sitä, että satuttaisin jotakin läheistäni, itseni satuttamista en niin pelkää, vaan olen jopa ajatellut, että jos joskus jotenkin oikeasti menisin sekaisin, niin olen hakannut päähäni sitä, että sitten satutan itseäni, enkä ketään muuta. Ja juuri siksi, että toisen ihmisen satuttaminen olisi kamalinta mitä osaan nyt kuvitella, herätä nyt jostakin psykoosista ja saada kuulla, että olisi tehnyt jollekin jotakin, kammottavaa.

Mutta minulle on vakuutettu ja vannotettu monelta taholta, että yleensä ne jotka pelkäävät hulluksi tulemista ei sitä kohtaa. Enkä kyllä ole tavannutkaan tai kuullutkaan kenestäkään joka olisi seonnut sitten pelättyään ensin sitä kamalasti.

Minä ainakin huomaan, että tuo pelko tulee monesti juuri kuormittavassa elämäntilanteessa. Erityisesti jos on hirveän monta asiaa mietittävänä, ja monen asian kanssa sellainen "umpikujamainen" olo, ettei oikeasti tiedä, mitä voisi tehdä, ja moni asia tuntuu vain yksinkertaisesti mahdottomalta, mutta silti väistämättömältä.
Ajatukset tulee niin vyörynä niskaan, josta seuraa sellainen sekoamisentunne, kun ei pysty enää jäsentämään ajatuksiaan, vaan päänsisällä on vain semmoinen:"voi ei apua, miten selviän, voi ei, en kestä!" soppa, ja kaikki "ongelma"kohdat yrittää yhtä aikaa tunkeutua ajatuksiin. Ja siitä tunteesta laukeaa nopeasti kammottava pelkotila, että nyt se on menoa ja minä sekoan!.

Olen ollut monta kertaa aivan vakuuttunut, että juuri nyt se tapahtuu, ihan kohta menen sen jonkun "sekoamisrajan" yli ja kaikki tuhoutuu.
Minä näen sekoamisen jotenkin kaiken loppuna, josta en voisi enää nousta ylös.
On se tämä inhottavaa, mutta sehän se inhottavinta on, että eihän asian pelkääminen siihen mitenkään auta. Jos sitä sitten sekoaisikin, niin turhaan sitä olisi sitten elämää uhrannut siihen pelkäämiseen. Päivä kerrallaan eteenpäin!.

Hyviä kirjoituksia teillä. Löysin niistä paljon itseäni. Välillä tosiaan tuntuu
että sekoan. Jos joutuu monta asiaa miettiin yhtä aikaa. Tai joku"yli
ymmärryksen menevä" tehtävä suoritettavana . Tuntuu että päässä
pimahtaa. Kamala paniikki miten selviän. Sitä haluaisi vain mennä piiloon
ja jättää homman sikseen. Jostain syystä rauhoittavat aina auta tarpeeksi.
Saisipa olla ns. terve. Tämä elämä on kovin rasittavaa välillä. Sitä
on aivan eksyksissä. Ei näyy valoa tunnelin päässä. Pelkkää synkkyyttä
vain.😞

Täälläkin yks joka löysi itsenä noista tarinoista. Huono itsetunto, kiltti ja sovinnollinen ihminen, paniikkihäiriötä... En oo koskaan miettinyt omalle kohdalle psykoosia kuitenkaan, tai ainakaan en oo tuota sanaa käyttänyt. Oon ajatellut että muuten vaan sekoan joskus kun alkaa kiehua kaikki yli lopulta. Varsinkin talvisin mua stressaa kävellä ulkona kaduilla kun muita ihmisiä tulee vastaan. Pelkään että joskus saattaisin vaan räjähtää ja alkaa satuttaan ihmisiä. Varsinkin kun näen niin elävästi mielessäni mitä kaikkea pahaa tekisin ihmisille - kiduttaisin jne. Oikeasti aika pelottavaa. Varsinkin entisiä tyttökavereitani. He petti mun luottamuksen pahemman kerran muutama vuosi sitten. En osaa varsinkaan naisien kanssa olla enää missään syvemmissä kontakteissa. Psykiatrini sanoi ettei tietenkään saisi kaikkia maailman naisia pitää luottamuksen pettäjinä mutta en ainakaan vielä osaa ajatella niin. Asia harmittaa kun olis ihan jees jos olis muijakavereita taas mutta en osaa luottaa naisiin.