Sinä olet hieno äiti, parasta A- luokkaa.

Kiitos! Ei se helppoa ole puolustaa omaa poikaansa. En hyväksy hänen pahoja tekojaan, mutta tiedän että hän on myös hieno ihminen. Selvinpäin hyvin rauhallinen ja järkevä. Eikä satuttaisi ketään eikä mitään selvinpäin.
Näin vain kävi, mutta tästä mennään eteenpäin. Kunpa muutkin sen ymmärtäisivät ja osaisivat antaa anteeksi hänelle hänen tekonsa.

Jos jotakuta nyt kiinnostaa... Tänään oli sitten se oikeudenistunto. Poika ei halunnut minua sinne, vaikka sinnehän saa mennä kuka vaan. Kunnioitin hänen tahtoaan ja jäin pois sieltä. Kyyti kuitenkin kelpasi.
Oikeudenpäätös tuli että ehdollinen tuomio 8 kk. Ilmeisesti korvauksia eivät pysty perimään kun ei ole tuloja, mutta jossain vaiheessa jos saa töitä ne ilmeisesti peritään. Tympeä olo itsellä, kun ulkopuolisena taas joudun olemaan tässä asiassa enkä voi muuta kuin läsnäolollani auttaa.
Oli niin inhottava nähdä pojan entinen kaveri ja hänen perheensä. Eivät tervehtineet eivätkä muutenkaan mitään kontaktia. Autoon vaan äkkiä ja pois. Ymmärtäähän sen. Paras ratkaisu tähän olisi tukku rahaa heille käteen niin kyllä sitten varmaan olisi parempi mieli, mutta kun ei ole rahaa niin ei voi mitään.
Itse ajattelen näin että tässä olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Pahimmassa tapauksessa oli joltai voinut mennä henki. Onneksi ei niin käynyt.
Mutta tästä vaan jatketaan eteenpäin....

Hei!! Näin itse huumeongelmaisena (nykyään raitis), skitsofreenisenä ja raivokohtaus-alttiina voin kertoa kuinka tärkeää on, kun oma äiti tukee eikä hylkää! Mulla on hyvät välit säilynyt perheeseen ja sukulaisiin vaikka meni vuosia että ei ollut selvää päivää ja aloittaessa tien raittiuteen, meni monta vuotta tukiasunnoissa ja laitoksissa ja silloinkin päihteidenkäyttö oli välillä ongelma (kesti yli kolme vuotta päästä nykytilanteeseen, jossa hallitsee päihdehimonsa). Kavereitakin on, sekä aviomies ja lemmikkejä. Voin kuvitella, että pojallasi on vaikeaa ilman kavereita.. Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että aina on ollut myös kavereita tukemassa (muita mielenterveys ja/tai päihdekuntoutujia enimmäkseen).

Mulla on valtava arvostus mun perhettä kohtaan, koska he eivät mua ole hylänneet vaan pyrkineet tukemaan ja auttamaan eteenpäin. Äiti oli ennen se, jolle ihan ensimmäisenä kerroin kaikista uusista hankaluuksista ja edistymisistä. Nykyäänkin pidän äidin ajantasalla vaikka aviomies on se, joka kuulee/näkee/huomaa ensin kaiken.

Mä en osaa kuvitella, miten paljon olen huolta muille aiheuttanut ja miten kamalan rankkaa mun äidillä ja isällä on ollut.. Mun vanhemmat on ihan mahtavia, en vois parempia toivoakaan. Äiti muistaa aina kehua, jos yritän edes. Ja äiti osaa olla musta jopa ylpeä!!! Esimerkiksi kun rikoin viikko taaksepäin vuokra-asuntoni ikkunan ja oven, äiti kertoi olevansa ylpeä, etten vahingoittanut itseäni. Muistan, kun äiti n. vuosi sitten sanoi näin: "mitä teetkin niin me ollaan isän kanssa susta ylpeitä, jos pysyt erossa päihteistä". Nytkin meinaa alkaa itkettämään, koska niin mahtavalta tuollainen lause tuntuu.

Sä olet hyvä äiti!! Jokainen on ansainnut äidin, joka ei hylkää. Ja olen varma, että poikasi arvostaa sinun rakkauttasi äärettömän paljon.

Minua kiinnostaa kyllä. Ei kovin huono tuomio ollut. Kyllä tuon kanssa jaksaa elää ja nyt tuo vaan pitää unohtaa ja jatkaa elämistä.

Oikein teet kun tuet, poikasi on tekonsa tehnyt ja rangaistuksensa saanut, nyt vain eteenpäin elämässä. Jos sinäkin olisit hänet hylännyt, niin tuskin olisi parempaan päin lähtenyt.

Muuten voi olla hyväkin, että kaveripiiri vaihtuu. Saattaa auttaa päihteettömyyteen.

Kerro pojallesikin terveiset tältä palstalta. Hänen on hyvä tietää, että kaikki eivät tuomitse ihmistä vaikka teko olisikin huono. Pelkoa väkivaltaisen maine aina herättää, sille ei voi mitään. Vaikka täällä Suomessa melkein jokainen tuntee ainakin yhden, joka on normaalisti mitä kiltein mutta humalluttuaan väkivaltainen.

Olet varmaan tästä tietoinenkin, mitä Hannu Lauerma on asioista mieltä, mutta laitan linkin kuitenkin, eli ei vain juomaa vaan myös ruokaa:

http://www.poliisi.fi/poliisi/periodic.nsf/vwArchivedDocuments/4E5CEE9F499E1B91C2256D3900298E01

Nykyisin saa palstoilta lukea kovin jyrkkiä kommentteja ja vaaditaan kovia rangaistuksia siksi, että uhri saisi hyvityksensä. Itse olen sitä mieltä, että uhrin asialla on eniten se, joka estää koko teon tapahtumasta.

Kiitokset teille kannustavista sanoista ja kiitos että kerroitte omista kokemuksistanne.
Nyt alan pikkuhiljaa huomaamaan että olen tehnyt oikein kun olen poikani tukena.
Hän on pystynyt olemaan raittiina ja ilman tupakkaakin. Ulkonäkökin on siistiytynyt ja hän on hoikistunut silminnähden.
Maanantaina hän on lähdössä siviilipalvelusta suorittamaan. Ehkä se tuo uusia näkökulmia elämään ja uusia kavereita. Toivon niin.
Olen miettinyt paljon myös uhrin asemaa. Tietenkin on järkyttävää kun omaisuutta on tuhottu ja häntä fyysisesti pahoinpidelty, mutta vahingot jäivät aineellisiksi. Kenenkään henki ei mennyt eikä vammautunut loppu iäkseen. Henkisesti kyllä ehkä vähäksi aikaa vammautui ja siitä vaativat isoja korvauksia. Ehkä nekin tulee ajallaan korvatuksi. Ainakin toivon niin jos asiat menevät näin hyvään suuntaan.
Kiitokset teille tuestanne. 🙂

No nyt taas tuli asia mitä en oikein voi hyväksyä, mutta poikani teki sen. Hän meni siviilipalvelukseen, mutta ilmoittautui totaalikieltäytyjäksi. En voi edelleenkään sanoa ettenkö tukisi häntä hänen päätöksessään vaikka en oikein hyväksy enkä ymmärrä sitä. Mutta hänellä on oma elämänsä ja hän on tehnyt päätöksensä. Kulkee sitten puoli vuotta panta jalassa valvontarangaistuksessa....

Totaalikieltäytymisestä tulee mieleen ajatus, että onko hänellä sopeutumisongelmia muutoinkin. Kävikö kouluja jne? Sellaiset ovat minulle tuttuja omasta elämästäni ja olen saanut tuntea niiden takia paljon tuskaa. Voi olla, että ongelmakäytöksen syy ei koskaan löydy. Meidän tehtävä ei silti ole tuomita ketään toivottomaksi tapaukseksi. Oikeus jakaa tuomiot rikoksista. Ja ne kärsitään ja pahat teot hyvitetään mahdollisuuksien mukaan.

Varmaa kuitenkin on, ettei sellaiselta ihmiseltä helposti saa mitään hyvää, jolta odotetaan vain pahaa. Siksi rikoksia tehneetkin tarvitsevat tukea ja myötätuntoa. Aina pitäisi muistaa antaa tilaisuus hyvään, vaikka joskus se on vaikeaa. Hyvän pitää myös saada palkkansa, ja oikeastaan vielä nopeammin kuin pahan. Sillä kai hyväntekoon parhaiten kannustettaisiin.

Toivotan siis jaksamista asiassa, jonka kanssa taidat tuntea yksinäisyyttä. Vaivasi on poikasi takia arvokasta, ja ehkä myös muiden takia, jotka ovat tehneet rikoksia tai ovat tekijöiden läheisiä. Pitkällä tähtäimellä se on myös uhrien ja koko yhteiskunnan kannalta tärkeää.

Siis poikani on opiskellut ammatin itselleen. Hän on merkonomi, mutta ei ole löytänyt työtä itselleen. Käsitykseni mukaan kyseessä on jonkinlainen sopeutumisongelma. Poikani ei vaan halua tehdä asioita jotka hänen mielestään on älyttömiä hänen mielestään kuten asevelvollisuus tai siviilipalvelus ovat.
Minun mielestäni olisi järkevää suorittaa jompikumpi joko armeija tai siviilipalveus, mutta se on jokaisen oma päätös miten sen haluaa suorittaa. Hän valitsi nyt totaalikieltäytymisen ja hän kärsii sen ilmeisesti sitten valvontarangaistuksena.

Heippa! Mä voisin kertoa omia näkemyksiä ajoilta, jolloin olin itsekin hyvin jyrkkä aatteiltani. Olin juurikin asepalvelusta ja jopa sivaria vastaan, eli paras vaihtoehto oli mielestäni totaalikieltäytyminen. Liikuin porukoissa, joissa armeijaa halveksuttiin avoimesti ja totaalikieltäytyjät saivat puolelleen hyväksynnän, jollaista ei samassa mittakaavassa armeijan suorittaneet henkilöt saaneet vaikkei heitäkään yleensä päin naamaa lytätty. Veljeni yritin ympäripuhua sivariin ja harmistuin, kun hän teki itse päätöksen käydä armeija. Pilvenpoltto ja sienien syöminen oli jees jees, koska ne on luonnontuotteita eli 'eivät vaarallisia'. Ja vegaanihan piti ilmanmuuta olla sekä käydä osoittamassa mieltään tärkeistä asioista vaikka tiedostettiin, ettei se mitään hyödytä. Ja salaliittoteoriat oli kovassa huudossa ja pohdiskelun alla jatkuvasti! Eli siis olin juurikin tällainen perus 'ituhippi'.

No, näistä porukoista oman sairastumisen myötä tuli siirryttyä anarkistipunkkareiden joukkoon, jolloin mukana jatkuivat melkolailla samat aatteet, mitä nyt mielenosoitukset vaihtuivat lähinnä kadunvaltauksiin ja halpoihin punk-keikkoihin. Niin ja sai rispectiä kun oli hoitotuella skitsofrenian ja päihdeongelman vuoksi, koska oli syrjäytynyt yhteiskunnasta, mikä oli ehkä vähän coolimpaa kuin jos olisi käynyt töissä. Talonvaltauksia suunniteltiin ja käytiin sellaisissa keikoilla (itse en lopulta koskaan saanut ajoissa vihiä valtauksesta, joten en päässyt sellaiseen osallistumaan). Rahat meni päihteisiin, joten ruuat dyykattiin kauppojen roskiksista. Välillä lähdin 'viikonlopuksi' reissuun kavereille, mutta viivyinkin usein kaksi viikkoa tai ylikin. Sekaisin oltiin aina ja ne aatteet muuttuivat kapinallisempaan suuntaan siinä mielessä, että oli suorastaan velvollisuus varastaa suurista kaupoista ja firmoista. Oli tosi katu-uskottavaa, kun kirjat oli Poste-Restantessa. Ja mitä kovemmat huumeet, sitä parempi, mut narkkareitahan me EI OLTU! (mä olin kyllä rehellisestikin sanottuna ihan vaan sekakäyttäjä-addikti, enkä fyysisessä koukussa mihinkään, mutta henkisesti kaikkeen). Oli ihan normaalia mennä tuntemattomien tyyppien luo ryyppäämään/vetämään huumeita ja jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Kyttä oli vihollinen ja vartia vielä paskempi..

No, pointit tuli varmaan selväksi. Eli siis hyvin yhteiskuntavastainen olen ollut. Uskokoon kuka haluaa; mutta mulla ei kuitenkaan ole rikosrekisteriä ja luottotiedot oon jollain poppakonstilla saanut pidettyä. Pitkät laitosvuodet teki tehtävänsä ja nykyään elän lainkuuliasta, päihteetöntä elämää. Osa aatteista kulkee edelleen mukana, mutta musta-valkoisuus on saanut seurakseen harmaan sävyjä. En ole enää niin radikaali. Ja vaikka musta ei koskaan pitänyt tulla uskovaista saatika tuulipukukansalaista niin enköhän mä nyt ole molempia (lenkkeileppä koiran kanssa pakkasella ilman pipoa irokeesi pystyssä ja päällä nahkatakki, jossa lukee 'keesi päässä, järki jäässä' -> ei tulis mieleenkään). Tässä kun on vähän kasvanut ja saanut päänsisäisen kaaoksen selvemmäksi niin on tuo arvomaailmakin muuttunut, mutta edelleen olen jonkin verran aatteellinen. Esimerkiksi ihmis- ja eläinoikeus järjestöt ovat sellaisia, joita tukisin erittäin mielelläni, jos olisi varaa (ja aionkin rahatilanteen parannuttua taas alkaa kk-lahjoittajaksi). Kasvissyöjäksi saatan taas piankin ryhtyä. Edelleen yhteiskunnallisesti mielestäni tärkeät epäkohdat puhuttaa, mutta esimerkiksi poliisit eivät ole mielestäni automaattisesti mulkkuja 😉

Eli sanoisin, että toimi, kuten minun vanhempani; pysy tukena, rakasta, siedä, aseta rajoja (ettei kotiisi saa tulla asumaan, jos vetää kamaa joka päivä), ole kärsivällinen, yritä olla menettämättä hermoja jne.. Mun vanhemmat teki näin ja lopputuloksena heillä on nyt 7 vuoden yhteiskuntavastaisen elämän jälkeen viisastunut ja rauhoittunut tytär, joka kiittää Luojaa, että välit perheeseen on säilyneet.

Kiitos sulle kun kirjoitit elämästäsi ja kokemuksistasi.
Rajat olen asettanut pojalleni. Hän asuu omassa vuokra asunnossaan ja hoitaa omat asiansa. Kotona saa tulla käymään, mutta selvinpäin. Ja selvinpäin hän on nyt syksystä saakka ollutkin ja tupakanpoltonkin lopettanut. Olen nähnyt muutoksen omin silmin ja olen hyvin ylpeä ja iloinen siitä.
Kiitosta en ole saanut mistään suunnasta, mutta paras kiitos on kun näen poikani voivan hyvin ja hoitavan asiansa. Töitä ei ole, mutta toivon niitäkin pian löytyvän.