Se fiilis kun tunnen taas epäonnistuneeni. Mieli on ollut tappavan tasaisen harmaa viime syksystä asti. Ei musta ……vain harmaa. Jos tässä siis jotain positiivista pitäisi löytää niin se sitten ettei ihan syvimmissä synkkyyksissä uiskennella. Minulla on valtavan hyvä tuki verkosto. Todella vahva ja välittävä. Ei iso mutta hyvä. Terapiassa juossut viidettä vuotta. Tuossa oli kohtalaisen hyviä aikoja pitääkin pätkä välissä. Aloin jo uskoa että nyt ollaan voiton puolella kunnes taas alkoi sukellus. Työterveydessä kävin syksyllä . Sain masennuslääkkeitä. En alkanut syömään niitä koska halusin pysyä kartalla tunteideni kanssa . En turruttaa niitä. Kykenen toimimaan . Käymään töissä. Istumaan kahvilla . Hoitamaan kotityöt ja lapsen. Sisus on kuitenkin väritön ja harmaa. Voin kantaa tätä olotilaa sisälläni vuosia tekemättä siitä numeroa. Minua on vaikeaa ottaa tosissaan kun menen naama pokerina sanomaan että nyt ei ole kaikki ok. Minä en näytä väsyneeltä, minä en itke, minä nukun, minä en liho en laihdu. Se on vain minun tunne mutta usein se ei riitä koska jotain uupuu heidän mielestään. Katsovat hieman epäillenkin ja kysyvät oletko varma. Kyllä minä olen ehkä sitä todistaakseni haluaisi esittää mitään teatteria vakuuttaakseni heidät.
Minun pitäisi mennä nyt jo lääkäriin mutta olen henkisesti niin väsynyt etten usko jaksavani samaa taistelua uudelleen vakuuttaakseni heitä että olen oikeasti avun tarpeessa. Se oli raskasta muutama vuosi sitten ja olisi raskasta taas uudelleen.
Mietin mikä on nyt mennyt vikaan ja voiko kukaan edes minua auttaa. Minulla on läheiseni, terapeuttini, ystäväni jotka työskentelevät psykiatria puolella ja silti olen ajautunut taas tähän synkkyyteen. Toki olen heistä vain terapeutille uskaltanut tunnustaa olevani ”hieman ” maassa koska koen pettäneeni myös heidät vaipumalla taas synkkyyteen. Pidän päätäni nyt pinnalla . En halua painua synkkyyden syvyyksiin . Kestän kyllä ……kysymys kuuluu kuinka kauan.
En edes tiedä mitä halusin sanoa tällä kirjoituksella. Tuoda ilmi häpeää jota tunnen taas olotilastani? Jakaa pelkoa ja ahdistusta siitä mitä olisi vastassa jos lähtisin hakemaan apua koska en istu johonkin yleiseen muottiin? Kannattaako se edes koska minulla on jo hyvä tuki verkosto ja silti pääsi käymään näin?
Moi!
Ymmärrän ton ettet halua aloittaa masennuslääkitystä mutta oikeasti, jos saat sen sulle sopivan lääkkeen niin ei se mitään turruta. Koska ei ne myöskään toimi minään ihmelääkkeinä. Kannattaa keskustella tosta asiasta kunnolla sen lääkärin kanssa ja että se aloitusannos on sopivan pieni. Koska silloin ei tuu sitä turtumista toisinkuin vaikka jos osastolle joutuu nii siellä ladataan dosetti täyteen ja annoskoot nousee joka viikko. Et älä teilaa sitä mahollisuutta kokonaan.
Ja se isoin juttu: Kerro, oikeasti kerro se totuus mitä sun päässä kulkee ja kuinka synkkää siellä on, kaunistelematta. Aloita vaikka siitä sun terapeutista jos et kaikille jaksa sitä "vuodattaa". Ja et ole pettänyt ketään "vaipumalla synkkyyteen", mielessäsi se varmasti tuntuu siltä, mutta kun mielenterveydestä ja sen horjumisesta puhutaan, niin se ei ole koskaan sun vika. Ikinä.
Jotkut stigmasoi näitä juttuja mutta se mitä tunnet ei ole väärää tai keksittyä tai liioiteltua, eikä esim. masennus aina näy ulkopuolella. Niinkuin ei monet somaattisetkaan sairaudet. Jotkut ei vaan ymmärrä tänäkään päivänä tätä.
En tiiä onko tästä sulle mitään apua, mutta halusin nyt vastata kuitenkin.
Hei Saniga! Apua en osaa antaa, mutta halusin vastata kirjoitukseesi, koska jokin siinä särähti mielessäni erittäin tutun tuntuisena asiana. Tuo harmaus. Sitä minullakin on ollut jo pidempaan on ja off. Kävin ilmaisella mielenterveysvastaanotolla muutaman kerran juttelemassa, mutta ei se mitään auttanut ja masennustestien mukaan en ole lainkaan masentunut. Käynnit siis oikeastaan vain ruokkivat mielessäni jo valmiiksi vallinnutta omien tuntemuksien epäilyn ilmapiiriä. Olenko sittenkin ihan fine ja vain kuvittelen olevani maassa? Miksi edes hakeuduin avun piiriin jos minussa ei oikeasti ole mitään vikaa? Hävettää edes ajatella että minulla on ongelmia, kun toisilla niitä on ihan OIKEASTI. Minullakin on kyllä tukiverkostoa, mutta se ei juuri auta kun mieli vain sukeltaa synkkyyteen. Ja hävettää tuota tukiverkostoakin käyttää ettei vain häiritsisi ketään ongelmillaan (joiden olemassa oloa koko ajan kuitenkin kyseenalaistan itsekin). Että tällainen vuodatus... toivottavasti olosi helpottaa pian
Kiitoksia kummallekin vastauksistanne. Niistä oli kahdenlaista apua. Tietoisuus siitä että en ole yksin . Toinen oli rohkeuden kerääminen ajan varaukseen työterveyteen. Tein listan asioista mitä haluan tuoda julki jo aikaa varatessani. Ajan varaaminen oli valtava urakka minulle. Kesti 4 tuntia että sain soitettua. Puhelin lillui hiestä kädessäni. Alku oli hankala mutta rutistin tekemään
ääni lappua kädessä ja tavasin siitä sanoja koska pelko ja ahdistus saivat minut unohtelemaan niitä ja ajatus katkesi moneen otteeseen. Onneksi toisessa päässä oli kärsivällinen ihminen. Sain kerrottua asiani. Sain kerrottua lääke pelkoni. Sain kerrottua persoonallisuus häiriöstäni. Sain kerrottua itsetuhoisuudestani. Sain kerrottua siitä miten syön ja nukun . Miten elän ja miten en itke . Miten kaikki tuo toimii kunnes tulee se päivä ja kaikki romahtaa ilman ennakko varoitusta ja sitä päivää en halua kohdata uudelleen .
Sain ajan jo huomiselle. Kyselin työpaikalla varovasti lääkäristä jonka sain. On kuulemma loistava lääkäri. Odotukset ovat korkealla mutta.............pelottaa. Toivottavasti turhaan.