Kertomasi perusteella luulen että sinulla on pakko-oireista liiallista sairauksien pelkoa tai sinulla on alkanut oireet mennä siihen suuntaan.

Tässä on vähän tietoa erilaisista pakko-oireen muodoista.
http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko.html#alku

Tässä on vertaistuki palsta missä on pakko-oireisille myös palsta
http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/viestit.php

Lisäsi voin suosittella kirjaa nimeltä Kerrasta poikki,kirjastosta saa.Ja tietenkin netistä pystyy sen tilaamaan.Älä jää yksin pelkojesi kanssa, mitä aikaisemmin saat hoitoa, sen parempi.

kongnitiivinen käyttäytymisterapia on hyvä hoitomuoto näihin oireisiin ja tuon kirjan avulla voi itsekin yrittää hoitaa pelkojansa,se on sitä varten tehty..🙂

Et ole yksin,on monia joila on samanlaisia pelkoja kuin sinulla.

Hei,

olen omasta mielestäni tunnistanut masennukseni ja murheellisuuteni lähteeksi hypokondrian, eli kansanomaisesti luulosairauden. Tämän on ilmeisesti laukaissut pitkän parisuhteen päättyminen, lähiomaisen koskettava poismeno rajun sairauden vuoksi, todella kiireinen ja stressaava opiskelusyksy (jonka lopetin kesken), viime syksyn HIV lööpit iltalehdissä ja liiallinen netissä surffailu.

Lukiessani artikkelin hypokondriasta ymmärsin, että luulosairaus luokitellaan mielenterveys ongelmaksi. Aikaisemmin luulin, että sellaista ei ole olemassakaan. Nyt on jotenkin rauhoittavampi olo kun tiedän, että tämä on todellakin lääketieteessä todettu ellei nyt sairaudeksi, mutta ainakin mielenterveysongelmaksi. Nyt pitäisi vaan lähteä purkamaan tätä vyyhtiä. Neljä kuukautta sitten olin täysin eri mies ja henkisesti enemmän kuin voimissaan.

Nämä fyysiset oireet mitkä kävin läpi, olivat vain sattumaa. Niillä ei ollut tekemistä pelkojeni kanssa. Kävin lääkärissä ihottuman ja pattien takia. Kaikki oli erikoislääkärien mielestä kunnossa. Onneksi kävin yksityisellä lääkärillä, koska silloin maksoin itse nämä turhat lääkärimaksut. Tiesin silloin, että jos olisin mennyt yleislääkärin luokse en olisi uskonut häntä ja vaatinut päästä erikoistuneelle. Tämä olisi taas kuormittanut muutenkin pulassa olevaa terveydenhuoltoa - hävettää.

Mutta nyt pitäisi alkaa purkamaan tätä kuukausien pelkovyyhtiä. Pitäisi mennä viikon päästä juttelemaan psykologille, jonka ajan olin varannut 1,5kk aikaisemmin. Yritän keskustella tästä sairauksien pelosta hänelle. Ideaali tilanteessa pelko hälvenisi heti, mutta epäilen, että joudun työstämään tätä vielä pitkälle. Olo on kuin jostain sairaudesta selvinneellä. Epäuskoinen, pelokas, lievästi murheellinen, odottava ja voimaton. Ihan kuin olisin tehnyt töitä kuukauden verran putkeen 8 tuntia päivässä ilman välipäiviä. Olen henkisesti aika väsynyt, mutta hyvällä tavalla. Nyt pitäisi palata siihen elämään, jonka jätin kesken kuukausia sitten. Mitenköhän sekin onnistuu?

Olisiko jollain kokemuksia normaaliin elämään palaamisesta, todella rankan elämän vaiheen jälkeen? Haluaisin kuulla miten olette palanneet takaisin arkeen 🙂

Hei Nicholo!

Tulee vähän myöhäjunassa tämä viestini, mutta surfailin tässä näillä sivustoilla ja luin ongelmastasi. Toivon mukaan olet jo saanut apua ja mielenrauhaa. Älä syyttä suotta tee liian pikaisia johtopäätöksiä ongelmastasi. Meillä ihmisillä on varmaan muillakin samanlaisia pelkoja aina silloin tällöin. Eikä se välttämättä ole mitään luulotautia tuo taudinpelko. Itsekin muistan joskus juuri samanlaisessa tilanteessa lyhyen sekstailututtavuuden jälkeen käyneeni paniikissa lääkärissä, koska kaikki oireet viittasivat johonkin vakavaan. Mutta onneksi mitään vakavaa tautia ei löytynyt, ja tilanne rauhoittui siltä osin. Vaikka onhan tietysti vaarana suojaamattoman suhteen jälkeen saada jotain pööpiäisiä.

Psykologille juttelu on asiaa, mene vain ihmeessä, jos sille tuntuu. Auttaa, kun saa purkaa mieltään. Sulla onkin elämässäsi tapahtunut monia asioita, joten ei ihme jos alakulo ja masis valtaa mielen. Mutta muista:pohjalta ei ole kuin yksi suunta...ja se on ylöspäin!🙂

Hyvää kevättalven jatkoa ja tsemppiä opiskeluun!

Hei,

kaikki fyysiset oireet on nyt hoidettu kuntoon ja kaikista olen saanut puhtaat paperit. Pientä luulosairautta taitaa meissä kaikissa olla, joten sen kanssa on vain elettävä. On vain jäänyt yksi ongelma päälle. Koska vielä joku aika sitten olin niin neuroottisen ja jännittynyt tämän HIV/sukupuolitautien pelon takia pyörin usein Positiiviset.fi foorumilla. Sieltä löysi paljon samassa tilanteessa olevia, eli pelkääjiä. Nyt kun itseni osalta kaikki on kunnossa en ole vieläkään lopettanut siellä foorumilla surffailemista. Aluksi jatkoin siellä käymistä, koska tunsin velvollisuudekseni auttaa muita pelkääjiä. Nyt käyn siellä päivittäin ja ahdistun siellä ollessani. En pysty lopettamaan tämän asian vatvomista. Huomasin yksi päivä jopa eksyneeni positiivisille tarkoitettuun foorumin osaan, jossa he kertoivat tuntemuksistaan. Tämä oli tavallaan kiehtovaa ja samalla pelottavaa. Ehkä myös hieman koukuttavaa.

Muiden ihmisten pelkokirjoituksista muistuu mieleen oma pelkovaiheeni, jonka olen yrittänyt jättää taakse. Kenties ihminen, joka kärsii pitkään ahdistuksesta ei osaa päästää siitä irti. Voiko ahdistukseen jäädä koukkuun? Kokeeko kroppa, että joku on pielessä kun ahdistus yhtäkkiä vain häviää ja ihminen vaistomaisesti hakee asioita ympäristöstään, josta tämä ahdistus palautuisi?

Pitäisi ehkä vaihtaa ajatusten purkamis-foorumia alkaa käydä täällä enemmän. Kun lähden tästä koneelta unohdan kaiken ja elän tavallista kiireistä elämää. Mutta aina kun olen kotona, ja minulla on hieman omaa aikaa, surffailen sivuilla joissa muut tuovat omia pelkojaan esille. Tämä on pitkittänyt omasta ahdistuksesta palautumista.

Tuolla Positiiviset.fi foorumilla käyminen on minulle yhtä tavallista kuin kuin hesarin lukeminen netistä. Liekö jotain neuroosin alkua kenties?

Niin tosiaan kävin siellä opiskelija-psykologilla. Sessiossa kerroin ja purin omia ajatuksia. Pääasiassa minä olin äänessä. Välillä tämä mies psykologi kommentoi jotain, mutta en aina tajunnut mitä. Hän puhui jotain "psykologisia" juttuja, että minua on stressannut se, että olen menettänyt hallinnan omasta ruumistani pelolle. Tuo psykologi, oli hieman hiljaisempaa ihmissorttia, mikä tavallaan hämmensi minua. Itse kun olen aika puhelias niin ihmisen, jonka pitäisi auttaa minua olikin hiljaisempi. Ehkä se olikin joku "psykologinen" kikka olla hiljainen, mutta minua olisi auttanut keskustelu eikä oman monologini kuuntelu. Hän kyllä kysyi haluanko tulla uudelleen, mutta kieltäydyin. Jotenkin ihmiskemiamme eivät kohdanneet. Tai ehkä menin sinne siinä toivossa, että hän olisi kertonut sen, mitä minun tulee tehdä. Näissä mielenterveysasioissa kun ei ole sitä yhtä oikeaa ratkaisua.

Yst. Nicholo😉

Nicholo kirjoitti 23.12.2007 19:48

Minä - mies - opiskelija - 25v

Viimeinen 3.5kk on ollut elämäni rankinta aikaa. Alkoholin ja tyhmyyteni takia päädyin suojaamattomaan kanssakäymiseen tuntemattoman naisen kanssa. Tästä lähti pyörimään sellainen pelon lumipalloefekti, että luulen joutuvani turvautumaan vielä jossain vaiheessa ammattiapuun. Ensin kävin läpi HIV pelon ja lopulta sain nega tuloksen. Olin tämän odotuksen jälkeen aivan loppu. Tämän jälkeen iski selittämätön ihottuma, jota lääkäri epäili punatäpläksi. Itse veikkaan kuppaa, koska sitä ei minulta ole vielä testattu (alan sivuilla todetaan, että kuppa voi jäljitellä punatäplää). Jos ihottuma olisikin vain punatäplää, niin kyllä kohtalolla on surkea huumorintaju lykätä tuollainen ihottuma juuri tähän kohtaan elämääni. Kolmantena ja kirsikkana kakun päällä, huomasin tänään patin aivan toisen nielurisan edessä (herneen kokoinen, kenties verisuoni, kenties ei, kenties koe palan arvoinen).

Olen käynyt tapailemassa lääkäriä neljä kertaa 3kk aikana. Eka kerta oli perus sukupuolitautitestit. Toinen kerta hain unilääkkeitä. Kolmas kerta oli kun hain rauhoittavia ja uusin lääkereseptin. Neljäs kerta oli kun kävin näyttämässä ihottumaa. Olen varsinainen terveyspalveluiden suurkuluttaja.

Opiskelun laitoin tauolle kaksi kuukautta sitten ja lupasin itselleni, että seuraavana vuonna saan uuden alun. Nyt pitää vielä odotella noita ihottuma tuloksia ja käydä näyttämässä tuota pattia nielussa. En edes jaksa kertoa mitä kuvittelen tuosta patista. Eli jonkunlaista luulosairautta minussa on.

Aikoinaan soittaessani opiskelijoiden mielenterveyspuolelle (stressin, lievän masennuksen, luulosairauden takia) sain ajan puolentoista kuukauden päähän, eli tammikuun alkuun. Kysyivät, että onko itsetuhoisia ajatuksia, no eihän mulla ole. Sitten ne sanoivat, että hyvä nähdään puolentoista kuukauden päästä. Nyt olen ollut kykenemätön opiskeluun/työhön tuon ajan. Opinnot ja työ ei kiinnosta. Odottelen vain jotain. En tiedä itsekkään mitä. Kaipa seuraava pysäkki on kun menen näyttämään pattiani lääkärille, mutta kun sitä aikaakin joutuu odottamaan viikon ellei pari. Opiskelijana mulla ois muutakin rahamenoa, kuin laittaa ne mehiläiseen yks. lääkäriin, jotta saisi heti tietää mistä on kyse.

Rauhallista joulua.

mun äidillä todettiin n. 3 vuotta sitten jonkinlainen verisuoni pullistuma aivoissa, se on perinnöllistä, sen jälkeen oon ravannu lääkärissä, mutta ne suostuu tekeen tutkimuksia vasta kun täytän 30, nyt oon 24. aina kun mun pää on kipee alan ajatella että siellä se on ja kohta kuolen siihen(pääkipu on yks sen oireista). mulla on monesti myös rinnat kipeenä ja silloin kuvittelen että mulla on rintäsyöpä. psykologini ei ole tähän asiaan kommentoinut, muuten kuin että kannattaa asiat aina tutkia, kyllähän tommoset vaivaa ketä tahansa. mä käyn aina terveyskeskuksessa kun jotain "vikaa" ilmenee. se on ainut keino millä saan mielen rauhottumaan.🙄

Hei,

En tiedä liittyykö sairauden pelko jotenkin ikään, mutta ainakin minulla oli teidän iässänne myös jatkuva ramppaaminen milloin mistäkin lääkärissä. Olin ihan oikeasti kipeäkin. Pelottavaahan se oli, jäädä kotiin kolmen alle kouluikäisen kanssa, kun ajattelin, että entä jos makaan kuolleena sängyssä kun pienet aamulla heräävät. Ei meinannut uni tulla silmään. Kun ei sitten mitään tutkimuksissa löytynyt, tein päätöksen, että sattukoon mihin tahansa, lakkaan ajattelemasta koko asiaa. Kuolen jos kuolen, joskushan täältä lähdetään. Se oli varmaan paras päätökseni, vaikka ei kaikkia ongelmia poistanutkaan.

Nyt 50-kymppisenä ei enää selaa lääkärikirjoja, sen nimittäin poistin heti kirjahyllystäni, en myöskään enää käynyt netissä tauteja tutkimassa. Sen jätän lääkärien hommaksi. Ahdistus helpottaa kummasti. Myös sen tajuaminen, ettei voi olla Jumala ja päättää miten elämässä käy, sekin on auttanut. Senkin homman jätän sille Ammattilaiselle.

Yksinäisyys voi laukaista tällaiset pelot. Hakeutukaa muiden joukkoon ja harrastuksiin. Ainakin on seurassa, jos jotain tapahtuu. Kyllä lapsen kanssakin voi mennä vaikka äiti-lapsi-piiriin ja sitä kautta tulee niitä ystävyyssuhteita. Kaupunki- tai kylälehti esille ja tapahtumia etsimään.

Voimia taistelussa sairauden pelkoa vastaan, että voisi keskittyä siihen olennaiseen - elämään.

Ystävällisin terveisin ER

Noh, nyt asiat alkavat olla jo menossa parempaan. Olen pitänyt itseni kiireisenä, joten en ole jaksanut huolehtia kaikista maailman asioista, en myöskään tarkkaillut itseäni. Täytyy varmaan tunnustaa itselleen, että "luuloilu" on osa minun luonnettani. Oma lääkkeeni on ollut se, että pidän itseni kiireisenä ja elän terveellisesti. Tupakan poltto on nyt jäänyt ja korvaustuotteet tuntuvat toimivan. Kaksi kuukautta jo mennyt näin. Jee 🙂 .

Olen myös alkanut nauttimaan tuosta maailmasta, joka tuolla ikkunan toisella puolella häämöttää. Lenkkeilen viikottain ja kunnostin vanhan pyöräni. Nyt käyn kolmen tunnin pyörälenkeillä, joiden jälkeen olo on mahtava. Alan olemaan taas hyvässä kunnossa, joten kenties puoli-marathon olisi paikallaan ensi kesänä.

Itse olen tällä hetkellä täynnä energiaa, johtuu osaltaan kenties siitä, että ulkona on kevät ja olen alkanut liikkumaan enemmän. Toisaalta viime syksynä päiväni kuluivat koulun, töiden ja kodin välillä. Joskus liikaakin kodin sisällä. Kaipa minusta tuli mökkihöperö. Siinä samassa aloin irtaantua sosiaalisista suhteista, liikunnasta, harrastuksista ja ulkoilusta. Siinä kotona ollessa ei ollut muuta tekemistä, kuin ihmetellä omia oireita (vaikkei niitä nyt oikeastaan ollut). Pelko on jäänyt, mutta ajattelin kääntää tämän pelon ylösalaisin ja saada siitä motivaatiota raahautua ulos.

Nyt jälkeenpäin katsottuna olen kokemusta rikkaampi. Yhden "lievän" (kesti noin 2-3kk, mutta nyt menee jo paremmin) burnoutin/masennuksen läpikäyneenä uskon osaavani tunnistaa ensi oireet. Tasapaino työ- ja siviilielämän välillä on oleellisin. Kun toisella puolella on kiirettä, niin toinen elämän puoliskon tulisi olla vähintään hallussa. Siis kun töissä on kiirettä tulisi siivilipuoli olla kunnossa. Ja kun siviilipuoli rasittaa, niin työpuolella tulisi keventää.

Tiedän, että aina elämässä ei ole mahdollista keventää näitä elämäpuolia, koska kodin ja työn velvollisuuksien yhteensovittaminen on hankalaa. Itse olen vähentänyt sitä siviilipuolen aikaa, korvaamalla sen liikunnalla ja ulkoilulla.

Siis tuolla ikkunan toisella puolella, jonne katselen, on sellainen energiavara joka oikeasti auttaa jaksamaan. En voi muuta kuin suositella muillekkin sitä. Aivan kohta ajattelin lähteä polkemaan pyörällä tuonne luontoon. Se kun on täällä Etelä-Suomessa heräämässä kevääseen.

☺️

Hip hip hurraa Nicholo🙂

Kylläpä puhuit asiaa!! Eikös ole ihanaa, kun ulkoa saa energiaa? Olkoon sitten pakkassää, tai ihana keväinen ilma, niin liikettä niveliin ja olo paranee😉

Kuten aihetta pohdiskelit, niin silloin kun toisaalla (esim. työ) on raskasta, niin toisaalta pitää keventää. Meille nykyihmisille se vaan taitaa olla niin vaikeeta. Pitäisi olla niin tehokas ja tuottava. Lisäksi kun siihen lisätään meidän ihmisten oma ajatus siitä, mikä meille riittää, niin vaikeuksia tulee. Mutta olen tosi iloinen sun puolesta, että olet löytänyt hyvää, energiaatuovaa tekemistä.🙂👍

Kyllä itsellekin välillä käy tämä mökkiytymisilmiö, ja silloin pitäisi aina vain vetää hätäjarrusta ja miettiä ns. elämän prioriteetit kuntoon. Ylös, ulos ja lenkille. Olipa laji sitten mikä tahansa, niin se pistää aivoihinkin vipinää. Itse olen hiihdellyt (nyt kun vihdoin on lunta), ja olo on heti energisempi ja valoisampi. Toki ymmärrän senkin, että silloin kun itse on masennuksen/burnoutin syövereissä, niin ei se paljon auta, jos joku sanoo, että ylös ja ulos. Hyvä kun jaksaa perusasiat hoitaa. Mutta se on kuitenkin tosiasia, että ei pidä mökkiytyä ja jäädä sisälle.

Toivon sulle oikein valoisaa kevättä ja ihania liikuntahetkiä🙂🌻