Masennuksesta tuskin voi parantua lainkaan, ellei sen kanssa ensin opi elämään jonkinlaisessa sovussa. Eikös aina kaikessa hyväksyminen ole se ensimmäinen askel. Sehän on loogista, miten voisi parantua jos ei edes tiedä tai tunne sitä, josta yrittää parantua?

Itse olen jo kauan mieltänyt itseni heikoksi ja herkäksi ja masentuneeksi, mutta en varsinaisesti sairaaksi, se ajatus on hiipinyt vasta lähivuosina ja todella negatiivisella tavalla. Ehkä sen takia kun masennukselle on tullut muutama kaveri. Enpä ole ennen edes ajatellut asiaa, masennus ei tunnu niin SAIRAUDELTA (joo, se kursiivi) kuin esimerkiksi syömishäiriö tai epävakaus. Ehkä masennusta on vaikeampi erottaa omasta itsestään, tiedä häntä.

Kävin sitkeästi monta vuotta koulua sairauksieni kanssa, osastojaksoista huolimatta. Kun sain ensimmäisen viikonkin sairasloman, olin hyvin hyvin helpottunut. Minä sain vain levätä ja joku oli todella huomannut jaksamattomuuteni, olin itse siihen liian tunnollinen. Sitten saikkuja tuli lisää, aina vaan pidempiä, nyt sairastaminen tuntuu liian isolta osalta itseä, hankala erottaa itsestä kuten sanoin. En enää tiedä kumpi on itseäni ja kumpi sairautta, mikä on sitä mistä pitäisi joskus parantua.

En tiedä olenko varsinaisesti hyväksynyt mitään sairautta, mutta olen hyväksynyt sen ajatuksen, etten välttämättä parane, vaan nyt on opeteltava selviytymään. Sen saman on jopa lääkäri minulle sanonut, muut ovat sanoneet että on karua sanoa potilaalle niin mutta minä olin siitäkin helpottunut. En tiedä miksi.

En tiedä meninkö ihan aiheen ohi mutta kumman paljon ajatuksia tästä heräsi.

Masentunut, eikö masennus voi ilmetä hyvin monella tapaa. Kärsin vuosia päänsärystä (migreeni?) johon lääkäri totesi että tämä on ollut jo lapsuudesta saakka😟. No, jos masennukseni ilmeni päänsärkynä silloinhan masennus on ollut jo lapsuudessa (johon kyllä löytyy hyvin monta syytä). Ihmetyttää vaan se että kaikkien oireiluidenkaan jälkeen ei minua viety lääkärille vaikka muistan sitä itse lapsena pyytäneeni😮.
Vasta aikuisena vahvistuttuani olen alkanut itse ymmärrettyäni asian lukea kirjallisuutta ym tietoutta (kiitos netin). Olen alkanut ymmärtämään syitä ja seurauksia, moni lukko on auennut.
Kun kymmenen vuotta sitten olin stressitilassa työni vuoksi aloin ja aloin voimaan entistäkin huonommin. Kun masennuksen tunne veti yhä syvemmälle, kun alkoikin tuntua hyvälle kaiken sotkun keskellä, annoin mennä. Pää oli niin sekaisin että juuri ja juuri selvisin arjesta. Vaikeudet johtivat siihen ettei ollut enää mahdollisuuksia kuin hakeutua apuun.
Muutaman lääketokkuraisen vuoden jälkeen elämäni alkoi seestyä terapia ja lääkäri käyntien, lääkityksen jälkeen. , kun yksityiselämäni muutokset alkoivat siinä määrin vaikuttaa voimaannuttavilta, aloin toipua. Minun - pakkoliikkeitä oli päivittäinen lenkkeily joka alkoi 50 m kävelystä joka vei kaiken päivittäisen energiani. Entisenä aktiivi liikkujana tiesin että pystyn parempaan. Liikkuminen väkisin ahdisti vaikka ahdisti moni muukin asia. Tietoisena siitä että päivittäinen liikkuminen tuo iloa elämääni antoi voimia liikkua lisää. Nyt vuosien jälkeen olen löytänyt takaisin elämäni ja enemmänkin. Sairastumiseni nyt aikuisena ja syvemmin toi tietoisuuden, halun toimia itseni parhaaksi. Se, että on haluton, toivoton, kykenemätön edes kuulemaan toista on tuttua. Oma halukkuuteni virittäytyi kirjoittamisen, piirtämisen, pakko liikkumisen kautta. - Tiedän, oli vaikea ottaa kynä käteen ja tehdä edes yksi järkevä viiva tai sana. Tiedän miten raskas on ottaa askel, kun jaloissa on tunne kuin kantaisi nilkoissaan puntteja tai maan vetovoima on enemmän kuin tarpeeseen. Tiedän kun yötärölle alkaa kasvaa mielihyvä syömisestä kertyneitä kiloja. Kun sulkaalevy painuu kevyesti nieluun ja litran jäätelö iltapalaksi alkaa olla päivittäistä. Kun tulee itseinho omaa itseä kohtaan liian pienistä vaatteista. Kun ei kehtaa enää mennä ulos liian😟 lihavana, näyttäytyä itseinhon (naamari) kasvoillaan. Kun on saanut kehoituksen kiinnittää huomionsa ruokavalioon muuten kuolen tietyssä ajassa.
Kun kaiken jälkeen halu elää on olemassa, pelko kaiken päättymisestä oman typeryyteni vuoksi on olemassa.- Alkoi häpeän tunne olemaan siksi vahva että kävelin omin jaloin peilin eteen todetakseni itse "en tunne sinua". - Haluan löytää takaisin elämään jossa kuulen kirkkaana sanat, jossa tunnen lämmön, jossa nauraa ja itkeä, tuntea itseni arvokkuus, vapaus.. Katsoa peilii ja sanoa, olet kaunis ihminen kaikkine puutteinesi, olet sama kuin silloin kun tuntemataton voima otti valtaansa ja veti syvemmälle ja syvemmälle. Kun valheellinen tunne antoi ymmärtää, täällä kaikki on hyvin et tarvitse mitään. Kun voima painoi ryhdin kumaraan ja laittoi lyijypuntit nilkkoihin. Kun mielihyvää tarjosi syöminen taas syöminen.
Herääminen oman voimattomuuden katselemiseen suututti niin että rintaan sattui. Sai ponnistelemaan tunnetta vastaan, oikaisemaan ryhdin, laittamaan jääkaapin ovelle muistilistan "olet syönyt jo". Laittoi lenkki vaatteet ovelle odottamaan aamuista heräämistä ja pakottamaan liikkeelle. Tähän kaikkeen 😐, niin kun vaan saisi häiriöttä tehdä aikomuksensa se onnistuu. Uusi alku löytyy pienistä mahdollisuuksista🌻🙂🌻

Atardecer, hyvä kirjoitus, joka sopi niin täydellisesti myös minun tunteisiini ja ajatuksiini. On niin helpottavaa huomata, etten ole ainoa, joka tuntee noin tai ajattelee noin. Kuuluu tähän masennukseen.

Minulla on ollut ja on edelleen suuria vaikeuksia hyväksyä tämä masennus. Haluaisin ajatella, että tämä on sairaus, siinä missä diabetes, syöpä tai jokin muu vakava sairaus. Ettei ole minun vikani, että sairastuin. Että tämäkin voi olla vakava, haitata todella elämää ja elämänlaatua, työkykyä ja jopa johtaa kuolemaan. Mutta en pysty ajattelemaan niin. En kehtaa kertoa tästä kenellekään, häpeän. Olisi helpompi sairastaa jotain fyysistä sairautta, siitä voisi kertoa. Ei tarvitsisi jossitella, olenko itse aiheuttanut tämän. Nyt koen olevani huono ja heikko, kun olen masentunut. En koe, että tämä olisi sairaus, tämä on minun vikani, ongelma minussa. Vaikea uskoa, että paranisin. Vaikeinta on hyväksyä se, että ajattelen, että tämä on krooninen tila. En pääse tästä eroon, ehkä vointi kohenee, mutta se on aina taustalla, vaanimassa.

Pohdin koko ajan, että tämä on oma syyni. Olen tehnyt liikaa töitä, asettanut ne itseni edelle, en ole levännyt tarpeeksi. Olen painanut tukka putkella. Minulla ei ole työuupumus-diagnoosia, mutta koen huonoa omatuntoa siitä, että liika työtahti on ehkä vaikuttanut masennuksen puhkeamiseen. Nyt on huono omatunto, etten jaksa tehdä paranemisen eteen juurikaan, en käy lenkillä, en syö terveellisesti.

Oli ihanaa lukea marmoriikin tekstistä, että sinulla oli samanlainen olo kuin minulla sairausloman suhteen. Olen käynyt sitkeästi töissä, vaikka on itkettänyt aamuisin, itkettänyt työpäivän jälkeen, enkä olisi jaksanut edes koko työpäivää. Minulta on kysytty sairausloman tarvetta ja aina olen sanonut, etten halua. Toivoin, että joku olisi määrännyt minut sairauslomalle. En itse pystynyt sanomaan, etten enää jaksa. Nyt olen kesälomalla, ja on ollut todella suuri helpotus, ettei tarvitse mennä töihin. Sekin on jo parantanut mielialaa, olen jopa jaksanut lähteä sienestämään. Enkä ole välittänyt, vaikkei sieniä ole löytynytkään... 🙂

En ole varma, haluanko parantua. Tuntuu ensinnäkin, ettei ole voimia; minullakaan. Kuuluu näköjään tähän. Se vaatii ponnistuksia. Tuntuu, että mitä sitten teen, kun olen parantunut, energinen? Alkaako se taas alusta, se "tukka putkella" meno? Lupaudun taas liian moneen tehtävään mukaan. En huolehdi itsestäni.

Tuntuu myös, etten halua parantua, koska pelkään, että alan taas ahmia. Ihan tyhmä ajatus, koska jo parin vuoden ajan ennen masennuksen pahenemista ahmin huonoon olooni, en vain tajunnut huonoa oloa silloin. Nyt olen ollut niin tyytyväinen, kun masentuneena ei ruoka maistu ja olen laihtunut 15 kg.

No kierrehän on täydellinen, koska nyt koen sitten huonoa omatuntoa siitä, etten ehkä haluakaan parantua... 😀

Jotenkin silmiä avaavaa lukea tämä keskustelu. Tajuta, että hei, tää on niin mua. Minä käyn töissä tällä hetkellä. Kaadun työpäivien jälkeen sänkyyn, usein itken, olen ihan lopussa ja voimaton. Mutta tuntuu, että jaksan, että tarvitsen töitä pysyäkseni kunnossa. Että makaisin vain kotona omassa surkeudessani ilman töitä - ikään kuin se masentuneena olisi väärin. Nyt vasta tajuan, kyllä, tämä on taas masennusta. Ennen se oli niin eri muotoista, oirehti eri lailla.

Koen myös, että omalla kohdallani masennus johtuu laiskuudesta ja kieroutuneisuudesta. Että on oma syyni, etten pureudu omiin ajatusmalleihini ja korjaa ajattelutapojani. Että se on omaa laiskuuttani, etten jaksa tehdä kotitöitä. Hirveän helpottavaa kuulla, että näin on muillakin. Muille kyllä sallin asiat helpommin, ymmärrän masennuksen ja ahdistuksen hirveiksi sairauksiksi, en syytä niistä yksilöä. Ainoastaan omalla kohdallani.

Nyt vain kun löytäisi seuraavan askeleen.

Kiitos teille ihanille, oli todella mukava lukea teidän kirjoituksia. Löysin niistä monta kohtaa, joihin samaistuin täysillä. 🙂

Marmoriikki, olen miettinyt tuota samaa kuin sinä, että miten sairaus on niin olennainen osa jo itseäsi, ettet tiedä, missä raja sinun ja masennuksen välissä menee. Olen leikitellyt ajatuksella elämäntilanteeni hyväksymisestä mutta en voi suostua siihen noin vain, koska tuntuu, että hintana on masennuksen ottaminen osaksi identiteettiä. En myöskään haluaisi luopua kaikesta siitä, mitä terveenä oleminen tarkoittaa minulle.

Joskus haluaisin itsevihassani leikata itsestäni kaiken irti, luoda itseni kokonaan uudelleen, hylätä itseni lopullisesti niin kuin minut hylättiin lapsena yksinäisyyteen ja pelkoon, mitätöidä itseäni samoin kuin vanhemmat (tietämättään tosin) tekivät, antaa periksi ja - sitten mitä? Elää piittaamatta taudista, vai lakata elämästä? Tämä on nyt vähän sekavaa ehkä mutta niin ovat ajatuksenikin.

Käpytär, täytyy olla raskasta kun pyytää apua eikä sitä anneta. Etenkin lapsena! Minua suututtaa sinun puolestasi. Aikuiset eivät voi mielestäni paljon pahemmin rikkoa lasta ja lapsuutta vastaan kuin olla huomioimatta pienen ja itseään auttamaan kykenemättömän ihmisen pyyntöjä ja tarpeita. On ihana kuulla, että olet saanut liikunnasta apua itsellesi. 🙂

Tyars, häpeästä minulla on samankaltainen tunne ja kokemus kuin sinulla. Kenellekään ei oikein voi rehellisesti kertoa. Suurin osa kavereista ja tutuista varmaan ihmettelee, miksen ole vieläkään mennyt kouluun, tämä on jo seitsemäs välivuosi ja se hävettää minua suunnattomasti. He varmaan pitävät minua laiskana tai jotenkin outona. Lähipiiristä tietävät mutta eivät ymmärrä masennuksen syvyyttä. Siskoni sanoi kerran kuvailtuani tunteitani, että sä otat kaiken jotenkin tosi intensiivisesti. Niin, niin otan... Olenko se minä, joka otan, vai sairastuneet aivoni? En voi kuormittaa ketään paljastamalla raadollisen rehellisesti, miten sekopäisiä kokemukseni joskus ovat, että en uskalla satuttaa itseäni mutta haaveilen siitä ja hypistelen keittiössä vihannesveistä, itken kuin kituva eläin ja niin posi päin. Miten he voisivat koskaan tietää, millaista se on? Viljelen ympärilleni vihjeitä, joista toivon, että joku viimein huomaisi, miten paha olla minulla on, koska itse en kehtaa pyytää niin suurta apua kuin tarvitsisin. Mikä velvollisuus kenelläkään on nähdä vaivaa minun vuokseni? Ja eikö maailmassa ole ihmisiä, jotka tarvitsevat apua vielä kipeämmin kuin minä? Miksi valitan, olen ruokittu ja lämpimästi vaatetettu, minulla on työpaikka ja keho toimii. Jne. Yms. Tms.

Avun pyytämiseen kuuluu musertava torjutuksi tulemisen riski. Minun persoonassani ei ole rakennetta, jonka varassa kestäisin yksin jäämisen tunteen menemättä pohjalle suoraan. Eilen soitin kriisipuhelimeen, mutta ei olisi pitänyt. Mitä se hyödyttää? Mies oli asiallinen mutta ei tunne minua... Teki mieli sanoa, että älä jauha lääkityksen aloittamisesta vaan tule tänne koska haluaisin tappaa itseni. Miten helppoa ihmisille on toivottaa voimia ja sulkea puhelin.

Riipale, tuo syyllisyys siitä, ettei vain muuta ajattelutapojaan, on jäätävän tuntuista joskus. Sekin on ajattelumalli, ettei pysty, jaksa tai halua muuttaa ajattelumallejaan, eikö? On kuin yrittäisi nostaa itseään hiuksista ilmaan. ☹️

atardecer kirjoitti 18.8.2016 13:2

Tyars, häpeästä minulla on samankaltainen tunne ja kokemus kuin sinulla. Kenellekään ei oikein voi rehellisesti kertoa. Suurin osa kavereista ja tutuista varmaan ihmettelee, miksen ole vieläkään mennyt kouluun, tämä on jo seitsemäs välivuosi ja se hävettää minua suunnattomasti. He varmaan pitävät minua laiskana tai jotenkin outona. Lähipiiristä tietävät mutta eivät ymmärrä masennuksen syvyyttä. Siskoni sanoi kerran kuvailtuani tunteitani, että sä otat kaiken jotenkin tosi intensiivisesti. Niin, niin otan... Olenko se minä, joka otan, vai sairastuneet aivoni? En voi kuormittaa ketään paljastamalla raadollisen rehellisesti, miten sekopäisiä kokemukseni joskus ovat, että en uskalla satuttaa itseäni mutta haaveilen siitä ja hypistelen keittiössä vihannesveistä, itken kuin kituva eläin ja niin posi päin. Miten he voisivat koskaan tietää, millaista se on? Viljelen ympärilleni vihjeitä, joista toivon, että joku viimein huomaisi, miten paha olla minulla on, koska itse en kehtaa pyytää niin suurta apua kuin tarvitsisin. Mikä velvollisuus kenelläkään on nähdä vaivaa minun vuokseni? Ja eikö maailmassa ole ihmisiä, jotka tarvitsevat apua vielä kipeämmin kuin minä? Miksi valitan, olen ruokittu ja lämpimästi vaatetettu, minulla on työpaikka ja keho toimii. Jne. Yms. Tms.

Avun pyytämiseen kuuluu musertava torjutuksi tulemisen riski. Minun persoonassani ei ole rakennetta, jonka varassa kestäisin yksin jäämisen tunteen menemättä pohjalle suoraan. Eilen soitin kriisipuhelimeen, mutta ei olisi pitänyt. Mitä se hyödyttää? Mies oli asiallinen mutta ei tunne minua... Teki mieli sanoa, että älä jauha lääkityksen aloittamisesta vaan tule tänne koska haluaisin tappaa itseni. Miten helppoa ihmisille on toivottaa voimia ja sulkea puhelin.

Tämä ei ollut vastaus minulle, mutta niin moni kohta osui ja kolisi että haluan vastata.

Minulle on ääneen ihmetelty että mites minä en nyt vieläkään kouluun hakenut. He tietävät sairaudestani, silti sitä ei ymmärretä tai se ei "riitä" syyksi. Minulla on tällä hetkellä vielä vuosi työkyvyttömyyseläkettä kirjoitettuna. Miksei se riitä todisteeksi, että nuori ihminen oikeasti tarvitsee kolmen vuoden saikun? Minä itse annan itseni olla jaksamatta kun en siihen nyt pysty, mikä oikeus muilla on sanoa että minun pitäisi tehdä jotakin nyt heti?

Minulle on koko elämäni sanottu että otan asiat liian vakavasti tai olen herkkä. Liian herkkä. Älä ole noin herkkä. En tiedä onko herkkyys minua vai sairautta, omasta mielestäni olen oirehtinut lapsesta asti. Jostain syystä siitä on vaan moitittu eikä ole tarjottu apua. Nykyään ymmärrän, että minä saan olla herkkä. Minä otan asiat helposti liian vakavasti, minä pahoitan mieleni helposti ja minä itken aina. Ei sen pitäisi muita haitata, se on minun taakkani.

Avun saaminen sen osaavilta ihmisiltä on aina eri asia kuin oikeat läheiset ihmiset. Minä en enää koe mitenkään vaikeaksi puhua mille tahansa ammattilaiselle, on heidän työtään kuunnella ja auttaa, mutta minulla on todella suuri tarve nimenomaan läheisen ymmärtämiselle tai välittämiselle tai seuralle, mutta mitään niistä minun elämässäni ei tällä hetkellä ole. Sitä minä kaikista kipeiten kaipaan.

Halauksia sinulle atardecer, ikäviä asioita mutta olen iloinen että joku ymmärtää, kiitos tästä.

Marmoriikki, herkkyys on kaunis piirre ihmisessä, mutta epätäydellisessä maailmassa se on ehkä altistava tekijä masennukselle, jos kuormittuu henkisesti liikaa. Tuo oli hyvin sanottu, että herkät tunteet on oma taakka... Pitääkö sen taakan vielä kasvaa toisten epämukavuuden tai jopa tuomitsemisen osoituksista!?

Minusta tuntuu, että pitää suojella toisia omilta tunteilta. Olen kyllä pitkään ollut enemmän turtunut kuin tunteileva enää. Voisin olla tunteellisempi (mielestäni se olisi rehellistä ja antaisi edes mahdollisuuden syvempiin ihmissuhteisiin), jos sitä piirrettä minussa olisi suojeltu ja arvostettu, kun olin lapsi. Vieläkin minuun sattuu helposti, mutta en näytä sitä vaan käännän vihan itseäni kohti. Tunteet pakkautuvat kehooni. Hermostuttavissa tilanteissa kuten vaikkapa terapiassa vaikeita asioita käsiteltäessä minä hyydyn ja jäädyn joskus kokonaan, lamaannun kun pitäisi alkaa itkettää tai äänen kohota kiukusta. Hän on hyvä terapeutti, kyllä hän tunteeni pystyisi ottamaan vastaan, mutta kun en ole tottunut ilmaisemaan niitä vaan vetämään naaman ilmeettömäksi. Pelkään, että ne ryöpsähtävät ilmoille täysin epäsopivasti ja niin intensiivinä, että häpäisen itseni.

Tiedätkö, joskus jos jollekulle kertoo omasta yksinäisyyden kokemuksestaan, kehotetaan reippaasti menemään johonkin toimintaan mukaan tai aloittamaan harrastuksia. Eivät taida ymmärtää, miten kauan aikaa vaatii rakentaa luottamusta toiseen ihmiseen niin, että he tuntuvat turvallisilta... Se on pitkän pitkä projekti - ensin kun pitäisi edes löytää varteenotettavia ehdokkaita! Heidän pitäisi olla jotenkin samalla aaltopituudella, olla tarpeeksi kypsiä sietämään toisen pahaa oloa, tarpeeksi empaattisia... Ei täydellisiä, mutta inhimillisiä, itsekin herkkiä. Tuntuu niin mahdottomalta, että en minä ainakaan jaksa masennukseni keskellä lähteä tuollaiseen metsästämiseen mukaan. Se on minusta vähintään yhtä haastavaa kuin etsiä kumppania perheen perustamista varten. Ja se pieni piinaava kysymys, joka syö itsetuntoa... miksi kukaan mahtava ystäväkandidaatti haluaisi minunlaiseni kanssa olla läheisissä tekemisissä. 😑❓

Halauksia takaisin! Ihanaa jos teksteistäni on hyötyä.

Atardecer, olen samaa mieltä siinä että tunteiden näyttäminen helpottaisi ihmissuhteiden syventämistä ja luomista ylipäätään. Olen tätä pohtinut paljonkin. Eihän kukaan tunteettoman kiven kanssa jaksa kauaa jutella. Tämä on minulle erityisen vaikeaa mutta välillä yritän tietoisesti jotakin itsestäni muille jakaa ajatuksella että "tällainen olen ja tällainen olen myös silloin jos tutustumme paremmin". Mutta on se tunteiden näyttäminen niin vietävän hankalaa kun alitajunnassa kaikki pistää vastaan ja sanoo että huonosti tässä käy. Kehollisetkin oireet ovat hyvin tuttuja, nykyään saan paniikkikohtauksia todella usein, yllättäen vain ja ainoastaan julkisilla paikoilla tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Tässä alkaa olla aika paha kierre valmis.

Taisi mennä jo ohi alkuperäisen aiheen mutta kanssasi on niin lämmittävää jakaa ajatuksia.

Masennus on vaikea hyväksyä, sitä kokee itsensä heikoksi, syyttelee itseään ja häpeää. Miksi? Miksi ei voi hyväksyä, että tämäkin on sairaus, miksi kokee, että pitäisi pystyä vain ponnistamaan ylös sieltä kuopasta tai suosta, mihin on vajonnut?

Jostain luin, etteivät masentuneet ihmiset ole heikkoja, vaan päinvastoin vahvoja, koska monet meistä ovat tunnollisia, vahvoja ihmisiä, olemme jaksaneet pitkään oireiden kanssa, jatkaa koulussa, töissä. Heikommat eivät jaksaisi. Siitä huolimatta, että "julkkikset" kertovat iltapäivälehdissä, kuinka selättivät masennuksen, ei yleinen mielipide kuitenkaan mielestäni tue sitä, että masennus nähtäisiin sairautena, vaan se on yksilön heikkous, ongelma, häpeä. Tiedän työpaikallani ihmisiä, joiden asenne psykiatrista sairautta sairastaviin on negatiivinen ja leimaava. Lehdissä lukee väkivallan tekojen yhteydessä, että tekijällä on historiassaan mielenterveysongelmia. Mehän olemme pelottavia ja vaarallisia!

Monella meistä on suuret vaatimukset itseänsä kohtaan. Pitäisi jaksaa, osata, tehdä, osallistua. Ja kun sitten ei pystykään, on pudotus iso. Siitä tulee itsesyytökset ja huonommuudentunne. Miten osaisi asennoitua, etten minä valinnut tätä? En halunnut tätä. En ole itse aiheuttanut, tämä vain tuli. En pysty paranemaan tästä pelkällä tahdonvoimalla. Tämä on vakava juttu, ei mikään lyhyt mielialan lasku ja kohta kaikki on taas hyvin. Tätä pitää hoitaa. Ottaa apu vastaan, olla potilas ja hyväksyä apu ja sairaus. Miksi se on niin vaikeaa? Kauanko siihen menee, että hyväksyy? Milloin hyväksyy, että tämä on sairaus muiden joukossa?

Joo tyars, masentuneet ovat vahvoja, mutta ehkä vähän eri tavalla kuin terveet? Masentuneet ovat sitkeitä vaikka eivät ulkopuolisten silmissä pärjäisikään ns. yleisten standardien mukaan. Uskon, että ihminen on luonnostaan niin peräänantamaton otus, että suurin osa sairastuneista varmaan pärjäisi aika pitkään ilman apua? Tai ehkä häpeäkulttuuri osaltaan piiskaa jaksamaan apua hakematta...

Toisaalta mielestäni on mielenkiintoinen se jonkun huomautus, että tällaisessa kilpailun ja pärjäämisen yhteiskunnassa sairas on se, joka ei oireile... Hieman raflaavasti muotoiltu mutta siinä on mielestäni jonkinlainen totuuden siemen.

Oli niin tai näin niin jokainen masentunut saisi oikeasti kiittää itseään lämpimästi siitä, että taas jaksoin yhden hetken, tämän päivän, olen jaksanut niin hyvin. "Kiitos minulle, pärjään hyvin." On surullista, että juuri tällaisen palautteen itselleen antamisen masennussairaus kärsijältään usein kieltää.

Masennus on outoa. Aivot kiusaavat itse itseään. Minä en usko materiaalisesta kehosta erillään olevaan minuuteen tai sieluun, joka vaikuttaisi ihmisen mieleen, ajatuksiin, kokemuksiin jne, joten on vinhaa joskus kesken ahdistuskohtauksenkin hoksata se, että mitä hemmettiä minun päässäni oikein tapahtuu?! Miksi syydän itse itselleni näitä oloani pahentavia ajatuksia?? Mutta jos minä olen vain aivojeni tuote (minää tarkoitan tietoisuutena) niin mikä on oma osuuteni koko sopassa? Ei taida olla mitään "omaa osuuttani"?

Jos onnistun, niin joskus käytän tuota pysäyttämään hätääntyneet, mustavalkoiset ajatukseni. Visualisoin mielessäni, mitä aivoissani mahtaa tapahtua tällä hetkellä - jahas, nyt pelottaa, mantelitumake taitaa luulla olevansa oikealla asialla... Miksi limbinen järjestelmäni käy näin ylikierroksilla? Mitä synapseissa tapahtuu? Millaisia urautuneita polkuja pitkin impulssit etenevät hermoradoillani? 🙂 Ja niin edelleen. Jokaisella omat keinonsa, eräänlaista tietoisuusläsnäoloharjoitustahan tuo on.

atardecer kirjoitti 22.8.2016 0:16

Jos onnistun, niin joskus käytän tuota pysäyttämään hätääntyneet, mustavalkoiset ajatukseni. Visualisoin mielessäni, mitä aivoissani mahtaa tapahtua tällä hetkellä - jahas, nyt pelottaa, mantelitumake taitaa luulla olevansa oikealla asialla... Miksi limbinen järjestelmäni käy näin ylikierroksilla? Mitä synapseissa tapahtuu? Millaisia urautuneita polkuja pitkin impulssit etenevät hermoradoillani? 🙂 Ja niin edelleen. Jokaisella omat keinonsa, eräänlaista tietoisuusläsnäoloharjoitustahan tuo on.

Tästä tuli mieleen yksi terapiassa tekemäni ajatuskartta. Ajattelin offtopicina jakaa siitä jotakin jos jotakuta auttaisi samantapaiset ajatukset.

Tulee tunne, mistä se tulee, miksi se tulee? Onko sama tunne ollut joskus aiemminkin? Tunteisiin kannattaa suhtautua uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, ne itsessään ovat vaarattomia. Kannattaa muistaa sen ohimenevyys, sen voi myöntää ja todeta tai tarkemmin tutkia. Minua helpottaa usein yksinkertainen toteamus: tunne on vain tunne, vähättelemättä niiden merkitystä. Tunnetta seuraa aina sen tulkinta ja siinä kohdassa helposti menee pahasti mieleen, siksi on syytä muistaa muutama asia.

Tulkinta tunteesta voi olla virheellinen. "Minusta tuntuu ettei häntä nyt kiinnosta tämä minun asiani", siinä on tunne ja siinä on tulkinta, mutta onko tulkinnasta varmuutta? Vai onko se aiemmin opittu malli jota jää toistamaan? Suurella todennäköisyydellä kyllä. Vaarattomat tilanteet ovat pelottavia, kiitos ajatusta nopeamman mantelitumakkeen. Mistä tämä tulkinta juontaa juurensa, tulkitsenko tässä itseäni vai muita?

Tämä tulkinta vaikuttaa toimintaan. Ehkä tekee mieli poistua tilanteesta, kannattaako se vai ei? Keksinkö tekosyyn ja poistun kun tämä sosiaalinen tilanne nyt ahdistaa? Tätä toimintaa on syytä kyseenalaistaa, koska ainoa keino murtaa näitä opittuja negatiivisia malleja on tehdä juuri niitä vastaan, aivoja pystyy kouluttamaan näyttämällä ettei ole mitään hätää. Mutta kuinka saada itsensä kulkemaan vaikeaa tilannetta päin? Joskus se tekee pelkästään hyvää.