Sairaalloinen kontrolloiminen ja itsekkyys ihmissuhteissani (ja muilla elämän osa-alueilla)
En tiedä, mistä aloittaa ja mihin lopettaa, mutta koitan saada ajatuksiani jäsenneltyä kirjoittaessani ongelmastani. Olen tajunnut, että minulla on ihan sairas kontrolloimisen tarve. Asia on pahentunut alkaessani kontrolloida poikaystävääni ja hänen tekemisiään, ja sen johdosta olen ongelmani vakavuuden tajunnutkin.
Olen yrittänyt kontrolloida asioita jo vuosia. Teini-iässä aloin kontrolloida syömisiäni ja tämän takia minulle kehittyi alipaino ja jonkin asteinen anoreksia (joka parantui, mutta on nyt vuosien jälkeen tullut takaisin). Nyt olen tajunnut, että olen aina myös jollain tavalla yrittänyt kontrolloida muita ihmisiä ympärilläni. Minulla ei ole ennen ollut seurustelusuhteita eikä montaa muutakaan läheistä ihmissuhdetta, mutta jollain tavalla olen aina ollut omistushaluinen ja hirveän mustasukkainen kaverisuhteissakin. Minulla on aina ollut halu olla jollekin se tärkein, joka menee kaikkien muiden edelle. Minulle pitäisi antaa ihmissuhteissa huomiota, ja jos minulle tärkeä ihminen antaa huomiota jollekin muulle, tulen siitä vihaiseksi ja mustasukkaiseksi. Haluan eliminoida minulle läheisten ihmisten kontaktit muihin ihmisiin, jos koen, että ne ovat minulle uhka.
Olen aina halunnut asioiden menevän juuri niin kuin minä haluan, ja jos en voi kontrolloida jotakin asiaa, turhaudun. Minusta on kamalaa, jos en pysty kontrolloimaan syömisiäni ja liikuntaani, ja siksi olen taas alkanut karsia ruokavaliotani ja kehittänyt itselleni saa syödä ei saa syödä -sääntöjä ja ajattelen ruokaa ja syömistä käytännössä koko ajan. Painoni on viimeisen vuoden aikana laskenut kymmenisen kiloa (nyt painan enää n. 46,5 kg ja olen 160 cm pitkä), koska aloin liikkua hullun lailla ja samalla kontrolloida sitä, mitä suuhuni laitan ja kuinka paljon. Minua ahdistaa, jos tuntuu, että menetän kontrollin vaikka herkkuja syödessäni. Minulla on jo kauan ollut kaikki tai ei mitään-ajattelu (tosin sekin on ollut vähän kausittaista), eli jos päädyn syömään jotain herkkua tai mässäilyruokaa, niin voin saman tien vetää homman överiksi ja syödä hillittömiä määriä herkkuja. Jos taas pystyn pitämään tiukkaa linjaa enkä syö liikaa tai herkuttele, niin en koske mihinkään ylimääräiseen ja tunnen voivani kontrolloida itseäni tällä tavoin. Ihmiset huomauttelevat minulle, kuinka paljon olen laihtunut ja minä vain jatkan samaa rataa, pyörittelen mielessäni mitä saan syödä, kuinka paljon, milloin, ja jos syön tänään tosi kevyesti niin joku muu päivä on vara vetää överiksi jne.
Koko kontrollointi-touhu meni liiallisuuksiin kun aloin seurustella. Ehkä n. Puoli vuotta seurusteltuani aloin tulla mustasukkaiseksi ja ärsyyntyneeksi poikaystäväni kaikista läheisistä kontakteista. Poikaystäväni on ulkomaalainen ja olemme reissanneet yhdessä, tapasimme alun perin hänen kotimaassaan (tämä nyt ei liity tähän, mutta mainitsinpa kuitenkin).
Hänellä oli aina tapana tekstailla/lähetellä pikaviestejä parhaan ystävänsä kanssa, kaiken aikaa ja joka paikassa. Tämä alkoi minua ärsyttää jo ollessamme pelkkiä ystäviä, sillä koin, että tekstailu on pois siitä huomiosta, jonka hän voisi antaa minulle.
Huomasin myös, miten läheiset välit hänellä on perheensä kanssa, ja etenkin isoisä on hänelle kuin yksi parhaista kavereista. Minua alkoi ärsyttää se perhekeskeisyys ja se tapa, kuinka hän aina kertoo perheelleen kaiken (lähinnä isovanhemmilleen, sillä hän asui heidän luonaan kotimaassaan).
Kun poikaystäväni tuli Suomeen kanssani, aloin hullun lailla kontrolloida kaikkia niitä kontakteja, joita hänella on kotimaahansa. Minusta on väärin, jos hän puhuu/viestittelee kenenkään hänelle tärkeän/läheisen ihmisen kanssa, ja valitan asiasta joka kerta. Ikään kuin tahtoisin, ettei hänellä olisi yhtäkään liian läheistä ihmissuhdetta, muuta kuin minun kanssani. En halua, että hän on niin pirun läheinen isoisänsä kanssa ja tekstailee tälle joka päivä monta kertaa. En ymmärrä, miksi hänen täytyy pitää niin paljon yhteyttä muihin ihmisiin, koska minähän olen se tärkein! En pidä siitä, että hänellä pitää aina olla joku, johon hän pitää tiiviisti yhteyttä ja raportoi kuulumisiaan ja tekemisiään.
Olemme riidelleet erittäin rajusti lukemattomia kertoja tämän asian takia, koska olen usein aivan hirveä ja epäreilu, ja yritän kontrolloida hänen viestittelyään ja puhumistaan kavereidensa ja perheensä kanssa. Hän on monta kertaa ollut vakavasti jättämässä minua ja uhannut lähtevänsä pois, sekä potkinut minua pois luotaan, kun oleskelimme hänen kotimaassaan. Tiedän, että olen sairaalloisen epäreilu ja kontrolloiva, mutta en voi muuta kuin tuntea kamalaa mustasukkaisuutta ja vihaa, jos koen, että hänella on joku muu yhtä tärkeä henkilö kuin minä olen.
Kaverisuhteissani on ollut havaittavissa samanlaisia ajatuksia, mutta tietenkään kavereitani en voi kontrolloida samalla tapaa. Päälimmäisenä kuitenkin on ihmissuhteissani aina ollut oma itsekkyyteni ja haluni olla jollekin se tärkein niin, että omat tarpeeni menevät muiden edelle.
Oli pakko päästä pukemaan tämä ongelma sanoiksi, sillä en ole puhunut tästä oikeastaan kenellekään. Psykiatriselle sairaanhoitajalle hieman, mutta kuulostan jopa omasta mielestäni aivan hirveältä ihmiseltä, jos sanon nämä asiat jollekin ääneen.
Minä tunnistan tuosta itseni ihan täysin. En aikanaan oikeastaan analysoinyt omaa käytöstäni sen enempää ja elämä oli silloin helpompaa. Nyt kun oma luonnehäiriöisyyteni on valjennut minulle kaikessa kaameudessaan, itseinho ja häpeä on ihan valtava.
Minulla on ollut kaksi pitkää suhdetta. En ole ollut kovin epäileväinen miesten uskollisuuden suhteen, mutta sitäkin kontrolloivampi olen ollut ylipäätään ihmissuhteiden ja kiinnostuksen kohteiden suhteen. Lukemattomat kiukuttelut ja mykkäkoulut tuli nuorempana pidettyä, jos mies oli kiinnostunut jostakin asiasta, joka ei kuulunut minun elämääni tai josta minä en pitänyt. Manipuloin myös törkeästi, se oli automaattista ja ymmärrän sen vasta nyt jälkeen päin. Ohjasin refleksin omaisesti miehen ajatuksia itselleni mieluisaan suuntaan.
Pahinta minulle on aina ollut se, jos mies on kehunut mistä tahansa syystä toisia naisia. Ulkonäköä, laulutaitoa, persoonallisuutta, mitä hyvänsä. Tunsin psyykeni suorastaan huutavan "Entä minä!? Enkö minä ole mitään?".
Muutenkin tunnen voimakasta tarvetta kontrolloida kaikkea. Ryhdyn hyvin herkästi boikotteihin, jos jokin ei minua miellytä. Kärsin usein itsekin siitä, miten vastustan viimeiseen asti jotakin minulle epämieluisaa muutosta. Tunnen voimatonta, turhautunutta raivoa, kun huomaan, että muut ihmiset ovat näiden asioiden suhteen täysin piittaamattomia. Terapiassa saan aina kuulla, kuinka yleviä periaatteeni ovat, eikä terapeutti ota ymmärtääkseen, millaista on elää, kun pitää vastustaa eläinten tehotuotantoa, liikakalastusta, lapsityövoimaa, torjunta-aineiden käyttöä, sosiaalista mediaa, väkivaltaviihdettä, halpatuotantoa, globalisaatiota ja niin edelleen. En voi tehdä mitään, en elää, en syödä, en ostaa tuntematta huonoa omaatuntoa ja tarvetta boikotoida kontrolloidakseni yhteiskuntaa. Ahdistus on aivan valtaisa.
Vauvalla on niin sanottu kaikkivoipaisuuden vaihe, jossa se tuntee voivansa kontrolloida kaikkea ja uskoo äitinsä toteuttavan aina kaikki toiveensa. Olen kuullut, että jos tässä kehitysvaiheessa jotakin menee vikaan, tarve hallita kaikkea jää päälle. Toinen syy voi tietenkin olla myös yleisesti turvaton lapsuus, jolloin kontrolloinnilla haetaan turvallisuutta. Tämä ainakin sopisi omaan elämänhistoriaani.
Itselläni tämä kontrollointi ei kohdistu yhteiskuntaan ja sen epäkohtiin, vaan ainoastaan itseeni ja minulle tärkeisiin ihmisiin (joita ei tässä maailmassa ole kovinkaan montaa...). Ehkä tämä johtuu itsekkäästä persoonastani, useinkin välitän pääosin vain omista tarpeistani ja omasta hyvinvoinnistani. Itsekkäältähän tuo kuulostaakin. Täällä voin sen kuitenkin sanoa ääneen, koska kukaan ei tunne minua eikä tuomitse. En haluaisi olla itsekäs, mutta useinkin olen.
Poikaystäväni on tämän sanonut minulle monesti suoraan kun olemme riidelleet sen seurauksena, että olen jälleen kerran yrittänyt kontrolloida häntä ja hänen yhteydenpitoaan ja kontaktejaan muihin ihmisiin. Miksi en vaan voi ymmärtää, että minäkin olen hänelle tärkeä, vaikka hän pitää perheenjäseniäänkin tärkeinä? Olen tullut siihen tulokseen, että olen ehkä kateellinen/mustasukkainen siitä, että hänellä ylipäätään on niin monta läheistä ja tärkeää perheenjäsentä, kun taas itselläni on vain äitini, jonka kanssa en edes vietä kahdenkeskeistä aikaa yleensä...
Turvaton lapsuus minulla ei ollut, jokseenkin yksinäinen kylläkin. Minulla oli aina vain äiti, joka oli minulle varhaislapsuudesta asti tärkein henkilö, jota tavallaan palvoin ja olin hänestä riippuvainen. Jo ihan pienenä ajattelin, että jos äidille tapahtuu jotain pahaa, niin en selviä. Pelkäsin, että äiti kuolee, ja pienenä ajattelin, että tappaisin itseni, jos äiti kuolisi. Ainoana lapsena myös taisin aina saada kaiken huomion ja siitä on jäänyt päälle se ajattelutapa, että tarvitsen jakamattoman huomion minulle tärkeiltä ihmisiltä.
Minua ärsyttää suunnattomasti, jos olen jonkun kanssa kahdestaan, ja se joku tekstailee tai puhuu puhelimessa jonkun toisen kanssa. MINUNHAN pitäisi olla se tärkein, jolle pitää antaa kaikki huomio. Tästä alkoi myös poikaystäväni kontrolloiminen, kun aloin valittaa hänen tekstailustaan parhaan kaverinsa kanssa. Nyt raivostun joka kerta, kun hänelle tulee tekstari tai pikaviesti, ja olen mustasukkainen jos hän vastailee viesteihin ja juttelee jonkun kanssa. Tarvitsen apua.....
On hieno juttu että tiedostat itsessäsi sen, mikä ei ole käytöksessäsi toivottavaa. Pystyt järkeilemään kirjoittaessasi ongelmakohdat, mutta kun tunteet lähtevät viemään, järki ei enää ole mukana.
Millaisena ihmisenä sinä näet itsesi ? Kaikesta päätellen itsetuntosi ei ole kovinkaan hyvä, kun koet kaikki muut ihmiset uhkana. Minulla on ollut samansuuntaisia ongelmia kuin sinulla, mutta olen päässyt kontrolloimisen pakosta pitkälti eroon.
Ymmärsin lopulta, että jos haluan, että ihmiset ovat tulevaisuudessakin osana elämääni, minun on löydettävä keinot, joiden avulla vapaudun kontrolloimisesta. Toinen vaihtoehto oli se, että menetän ystäväni koska rajoitan heidän elämäänsä.
Totuushan on, että mitä enemmän roikut ihmisissä tai yrität laittaa laput heidän silmilleen, etteivät he vahingossakaan huomaisi ympäröivää maailmaa, he alkavat pyristelemään irti tästä verkosta. Sama koskee miestäsi. Pystytkö kääntämään ajatusta siihen suuntaan, että ystävyys muiden ihmisten kanssa rikastuttaa myös omaa elämääsi. Ihmisiä ei voi omistaa. Olet jo oikealla polulla, koska olet miettinyt asiaa aika pitkälle. Tiedän, ettei muutokset ole helppoja, mutta kuitenkin mahdollisia. Älä anna periksi itsesi suhteen. 🙂👍