Tässä ei oikein tiedä itkeäkö katkerasti vai sarkastisesti. Jollain tavalla tunnen ansainneeni kohtaloni. Tätähän minä nämä viime vuodet olen pelännyt.

Nykyisen mieheni kanssa kiinnostuimme (olemme nelikymppinen pariskunta ilman lapsia, joita ei ole haluttu) toisistamme, kun itse olin nuoruuden avioliitossa. Erosin ja meidän suhteemme alkoi rakentua aikaisemman erittäin pitkäaikaisen ystävyyden päälle. Joten tunsimme mielestäni toisemme aika hyvin.

Suhteemme valtatasapaino on liukunut siihen, että minä hoidan kaikki laina- yms. hankinta-asiat ja mieheni mielellään ne minulle jättääkin, jotta voi omistautua harrastuksilleen . Harrastaa hän on saanut täysin vapaasti. Toisaalta omasta avioerolapsitaustastani johtuen olen miehestäni tunneriippuvainen. Kaipaan läheisyyttä enemmän kuin hän. Olen koko ajan pelännyt hänen menettämistään. Mieheni suhde omaan seksuaalisuuteensa ja vartaloonsa on ilmeisestikin hieman ongelmallinen – kaikissa hänen suhteissaan on ollut pitkiä aikoja, jolloin romantiika ei ole versonut ja siksi myös ei erotiikka. Toisaalta eipä hän ainakaan avioliitossamme erityisesti ole sen romantiikan eteen myöskään ponnistellut. Kaikki on sujunut kokonaisuudessaan aika hyvin, hän on toistanut varsinkin viime vuosina kuinka tyytyväinen on eläämäänsä. Kosi minua neljä vuotta sitten. Menimme naimisiin. Hankimme kesäpaikan ja nyt omistusasunnon – kaikki velaksi. Ja minun aloitteestani, joihin hän lähti mukaan. Oma-aloitteisesti hän kuitenkin kosi, sen voin sanoa. Luulin todellakin avioliittomme olevan syvää harmoniaa ja kahden tasa-arvoisen ihmisen yhteisyritys.

Ja kas kummaa, vaika kuinka olimme puhuneet tällaisen ymmärtävän ystävyyssuhten vaaroista, on mieheni nyt ihastunut työpaikallaan ja puolen vuoden ajan syventävyt tätä suhdetta tuohon naiseen, josta nyt tullut NIIN TÄRKEÄ. (mieheni vaihtoi työpaikkaa pari vuotta sitten) Miten aikuinen ihiminen voi olla noin naiivi??? Eikö tässä iässä jo tuo rakastumisen humalavaikutus ole täysin selvä. Tämä ihmisen vuoksi saavat maailmat sortua ja vaikka mitä tapahtu – onhan hän nyt niin tärkeä. Mieheni on aina tullut toimeen erittäin hyvin naisten kanssa, on hyvä seuramies. Voin hyvin kuvitella tuon toisen naisen tunteet – olinhan siinä minäkin kerran: vakuuttamassa kuinka joka tapauksessa jättäisin aiemman liittoni, vaikka tätä ystävyysuhdetta ei olisikaan. ja kuinka upean ihanlta keskutelijalta ja ymmärtäjältä nykyinen mieheni tuntuikin. Mies, joka lukee runoja, nauttii taiteesta yms. Aihe kuin aihe, kaikesta voi jutella.

Avioliitossamme on tietenkin tuo ongelmamme valtatasapainossa (tämä on kyllä ollut mieheni aiemmassakin pitkässä suhteessa- joten onnea vaan sinne mahdolliseen uuteenkin) ja helppoja ihmisiä emme ole kumpikaan esim. ruoanlaiton epäonnistuessa mieheni paiskoo kattiloita, toisaalta joskus äärimmäisen itsekeskeinen ja toisaalta joskun huomioi toisen mitä suuremmassa määrin. Heillä on nyt työpaikkaromanssissa meneillään tuo mainostusvaihe – jolloin toinen ihminen on ratkaisu kaikkiin ongelmiin – erityisesti itsessä olevaan ontton kohtaan. Jota ei nyt sitten tarvitse edes lähteä käsittelemään – uusi ihminen sen paikkaa. Uusi maanosa valloitettavana – ja vanhaakan ei jaksanut kartoittaa kunnolla.

Miten kummassa saisin mieheni ymmärtämään, että myös hänen tulisi pohtia omaa persoonaansa sitä, miksi lähtee tällaiseen mukaan. Peilikuva toisessa on niin täydellinen – mutta sehän on harha, ja älyllisellä tasolla hän sen toki myöntää. Romantikkona ei halua ylläpitää kahta suhdetta ja nyt vaaka on 90% tässä uudessa ihmissuhteessa eikä ihan kaueasti oel haluja ryhtyä setvimään meidän avioliittomme karikkoja. Helpottaisi kuulla voiko tällaisestakin vielä rakentaa jotain – ketäänhän ei väkisin saa itsellään pidettyä???? Olemme menossa psykologin puheille.