Ristitulessa..(uusi käyttäjä täällä)
Aloin etsimään verkosta vertaistukea itselleni sillä täällä pienessä kaupungissa ei keskusteluryhmiä eikä tukiverkostoja juurikaan liiaksi ole.
Olen 37-vuotuias kolmen lapsen äiti jonka elämä on viimeiset 4-vuotta olleet eritavoin haastavia.
Kaikki taisi kärjistyä siihen että ostaessamme 7-vuotta sitten remontoitavan omakotitalon kävi pian selväksi että tarvitsemme lisätuloja. Mieheni joka on minua 13-vuotta vanhempi lähti lisätöihin maanrakennusalalle sillä omasta palkkatyöstään pelastusalalla pystyi pitkien vapaapäivien ansiosta irroittautumaan.
Pian kävikin niin että työtä alkoi olemaan paljon.Työpäivät venyivät. Nuorimmainen lapsista oli vauvaiässä ja mieleen nousi ajatus yrittäjyydestä. Pienimuotoisesta aliurakoinnista. Näin tehtiin ja miehen vuosien takaisten yrittäjyyshankaluuksien takia menin ja tein toiminimen itselleni. Hankimme kaivinkoneen ja kuorma-auton sillä urakoitsija lupasi meille että jos mieheni ei ehdi tekemään heille töitä vuokraavat he meiltä kalustoa sillä sille on aina kysyntää.
Pieni kaivinkone hyödytti toki omaa remonttiammekin sillä pihalla oli paljon kaivettavaa ja myllättävää.
Huomasin pian että mieheni työ vei paljon hänen voimia. Koin että häntä myös ”hyppyytettiin” paljon ja puhuimmekin asiasta joka päätyi usein riitaan.
Mieheni koki olevansa tarpeellinen ja tärkeä vaikka taloudellisesti hän ei tuonut yritykselle suhteessa riittävää hyötyä. Puhuimme asiasta ja hän lupasi puhua urakoitsijan kanssa mutta ei saanut sitä tehtyä.
Sitten käsi niin että neljä vuotta sitten kesäkuussa olessamme serkkuni lasten syntymäpäivillä sai mieheni aivoverenkiertohäiriön ts.TIA-kohtauksen.
Siitä alkoikin melkoinen selvittely. Mies sairaalaan ja minä lasten kanssa kotiin. Pelko paniikki ja ahdistus tulevasta.
Lääkitystä miehelle ja pitkä sairasloma ja paluu palkkatöihin pelastusalalle B-miehenä.
Sairausloman aikana firman maksut kerääntyi ensimmäisen kerran rästiin ja miehen töihinpaluun jälkeen alkoi helvetillinen kujanjuoksu aikaa vastaan.
Siitäkin selvittiin ja elämä jatkui.
Mieheni oli kaatunut silloin kuluvana talvena jäisellä tiellä ja pikkuhiljaa oikea olkapää oli alkanut vaivaamaan. Asiasta ei kummemmin puhuttu vaikka näinkin että jokin oli pielessä. Hän katosi työntekoon ja haaveili ilmeisesti paremmasta elämästä. Parisuhde oli todella koetuksella.
Me vain asuimme yhdessä. Se että hän teki töitä antoi mahdollisuuden myös kaataa kaiken parisuhdevaikeuden sen piikkiin.
Olin maksanut ennen nuorimmaisen odotusaikaa vuonna 2005 2000 yksityiskoulusta jossa voisin valmistua hierojan ammattiin. Alkaessani yllätyksenä odottaa lasta en voinutkaan silloin käydä koulua loppuun vaan sovimme että palaan koulun penkille kun saan elämäntilanteen sellaiseksi että se on mahdollista.
Olimme suunnitelleet että kun haen vuorotteluvapaata lähihoitajan työstä on opiskelu mahdollista suorittaa v 2011.
Näin tehtiin. Hain ensin vuorotteluvapaata mutta silloinen esimies neuvoi (koska pääsi helpommalla) hakemaan opintovapaata ja aikuiskoulutusrahaa.
Sovin opiskelupaikasta ja aloitin kouilun tammikuussa 2011. Olin tammikuun vuosilomalla ja sain vielä palkkaa. Tammikuun puolivälissä tuli koulutusrahastosta tieto että en saa aikuiskoulutustukea sillä koulu jota käyn ei ole valtion virallisesti valvoma. Oikeus kelan opintotukeen on mutta ei koulutusrahaston tukeen.
Tuli painettua paniikkinappulaa ja soitin naiivina silloiselle esimiehelle ja kerroin tilanteen ja kysyin mahdollisuutta vielä muuttaa opintovapaan vuorotteluvapaaksi. Hän lupasi selvittää ja sanoi että uskoo tietävänsä työttömän työnhakijan ja tavallaan kysymys on vain paperinpyörittelystä.
Minä kävin koulua reilun 200 euron opintotuella helmikuusta lähtien ja odotin tietoa vuorotteluvapaasta.
Joulukuussa mieheni oli saanut tiedon olkapääoperaatiosta jossa piti korjata yksi lihas. Toimenpide tehtiin helmikuun alussa 2011. Tilanne olikin pahempi ja kokonaisremontin jälkeen hän palasi töihin kesäkuun lopussa.
Mitäkö minä tein?
Odotin esimiehen tietoa vuorotteluvapaasta mitä ei koskaan tullut. Hän oli kyllä järjestänyt asian kesäkuusta alkaen mutta toiselle työntekijälle josta oli tullut isoäiti ja näin ollen pystyi vuorotteluvapaan turvin hoitamaan lapsenlastaan.
Minä tein koulun lisäksi työtä kolmella eri työnantajalla. Lähihoitajan ei ole vaikea saada sijaisuuksia.
Mieheni oli tehokkaasti käyttänyt sairauslomaansa netin treffipalstoilla ja surutta sopinut tapaamisia ja harrastanutkin seksiä työristeilyllä jo ennen vuodenvaihdetta. Tämä kaikki alkoi selviämään minulle vahingossa kesän loppupuolella kun hänen sähköposti oli jäänyt auki.
Meinasin ensin kaataa koko paskatunneryöpyn hänen silmilleen mutta jostain syystä päätinkin hieman pelata. Tein itselleni uuden mailiosoitteen sekä treffiprofiilin ja sitten katselin mitä tapahtuu. Ja se kaikki olikin kauheampaa kuin voin kuvitella.
Mieheni oli siis jo palannut takaisin työelämään kesällä ja hän käytti suruttta aikaa vastaillakseen minulle salaliittymästä.
En tiedä miksi itseäni kidutin sillä hän kertoi pikkuhiljaa vuosien varrella olleista salasuhteista ja hän koki että koska vaimo ei ollut voinut tarjota tarpeeksi seksiä oli hänen haettava sitä muualta.
Sitten jossain vaiheessa vain pyysin häntä soittamaan minulle prepaid-liittymään. Hän oli työmaalla ja minä Helsingin melussa ja järkytyin siitä miten hän puhui minulle ja ehdotti treffejä. Niitä ei koskaan tullut mutta asumusero kyllä.
Syksy 2011 oli raskas, minä kävin edelleen koulua ja tein töitä. Lapset kärsi mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Serkkuni auttoi minua lastenhoidossa ja paljon lapset olikin myös isällään.
Alusta saakka mieheni pyrki sopiamaan asiaa ja oman mielenterveyteni takia kävin psyk.sairaanhoitajan luona keskustelemassa ja aloinkin ymmärtämään kuviota paremmin.
Sovimme että joulu vietetään yhdessä sillä omat voimat olivat niin lopussa etten olisi yksin jaksanut. 19.12.2011 sain Hierojan ammattitutkinnon. Se hieman piristi sekä vuosiloma palkkatyöstäni jota olin säästänyt.
Sairaanhoitajan kanssa käytyjen keskustelujen avulla sain itseni kasaan.
Joulua valmisteltiin ja lapset olivat tyytyväsiä. Aattoaamuna valmistelin ruokaa ja mies ja lapset lähtivät viemään jolulahjoja kummilapsille sekä tädilleni joka oli auttanut vuoden varrella minua paljon, joulukukkasta.
Ovesta tulikin takaisin kalpea mies ja hiljaiset, järkyttyneet lapset.
Mieheni pyysi minua istumaan ja kertoi että 17-vuotias kummipoikani oli kuollut aamulla kolarissa!
En muista aatosta juuri mitään. Käytiin kolaripaikalla ja vain itkettiin ja yritettiin olla.
Tapaninpäivänä tuli se kauhea myrsky joka katkoi etelä-suomesta sähköjä.
Mieheni soitettiin hätätöihin raivaamaan linjoja ja lasten kanssa jatkettiin olemista jonkinlaisessa shokissa.
Kaksi päivää myrskystä mieheni soitti ja kertoi kaatuneensa moottorisaha kädessä satuttaen vasemman olkapään. Ette varmaan usko jos sanon että se leikattiin helmikuussa 2012 ja hän palasi töihin kesäkuun lopussa. Täysin sama vamma eli kiertäjäkalvosimen repeämä.
Tämän kaiken taustalla oli tosiaan sairauslomasta ja opiskelun ajan rahoitusvaikeuksista johtuneet talousongelmat joita emme enää saaneet kuntoon vaikka viimeiseen asti yritimme. Firma haettiin konkurssiin 2012 toukokuussa.
Toiminimi oli minun nimellä samoin kuin talo jossa asuimme. Tästä alkoi vuoden kestänyt epävarmuus talon myymisestä joka päättyi siihen että elokuun 15.päivä 2013 muutimme kunnan vuokra-asuntoon.
Jos koskaan niin muuttopäivänä ajattelin kuolevani häpeästä.
Päätin sinä hetkenä kertoa asiasta avoimesti. Kun ei ole salattavaa ei voi kukaan niillä asioilla myöskään satuttaa. Kirjoitin asiasta facebookiin ja kerroin sen mitä oli tapahtunut.
Sain paljon tukea vanhemmiltani henkisesti. Häpeänkin pohjalta minun oli kuitenkin jaksettava elää jo lasten takia.
Olin palannut vuoden 2012 alusta takaisin lähihoitajan työhön ja konkurssin jälkeen palkastani toki menee ulosottoon iso siivu. Nyt paperit on velkaneuvojalla ja saattaa olla pieni mahdollisuus että pääsisin velkajärjestelyyn.
Asuntokin on jo vaihtunut vuoden alussa yksityisen vuokra-asuntoon ja se on ollut lottovoitto.
Ainoa joka tämän kaiken kiteyttää on se että 26.1.2014 sain yöllä tiedon että rakas isäni oli kuollut sairauskohtaukseen.
Siitä hetkestä eteenpäin koko ajan on varmistunut minussa ajatus siitä että minun on päästävä jakamaan ajatuksiani ihmisten kanssa.
Olen aiemmin kokenut että tämä kaikki on minun itse jaksettava kantaa ja onkin mutta ainakin ajatuksia vaihtamalla se kaikki voisi olla hieman kevyempää.
Olen aivan mykkänä surusta ja kaipaan isää kovasti. Toimin kuin pakotettuna enkä oikein kehtaa märistä fiiliksiäni muille. Asutaan samassa taloudessa tällä hetkellä mieheni ja lasten kanssa ja en tiedä itsekään miten pystyn painamaan pettämiskuviot taka-alalle.
Eli kyllä isit tai niiden oleminen tai puuttuminen on meille tärkeä asia.
Jossain joku viisas kirjoitti että tytöt kasvaa naisiksi juuri isien peilin avulla. Tyttö tarvitsee ihailua ja kehuja naiseudesta jota isä pystyy tarjoamaan.
Ja niin se taitaa olla?!
Minäpä sykäsin aamusella koiran kanssa ulkoilemaan. Kaveri lähti mukaan koirineen. Oli erityisen hyvä ja antoisa ulkoiluhetki.
Olen ollut puuhakas vaikkakin jotenkin väsynyt. Mulla polttelee pari runokirjaa joita olisi mukava lueskella ja jättää muut hommat tekemättä.
Toisaalta olen saanut viime päivinä paljon aikaiseksikin.
Kun sanoin ääneen sen että ympäristö ei aseta vaatimuksia niinkään kuin ihminen itse olo jotenkin taianomaisesti helpottui.
Se oonkin minä itse se ilkiö itselleni. Tällä olemattomalla itsetunnolla olen kai kuvitellut tulevani paremmaksi ja olevani tärkeä kun piiskaan itseäni olemaan joka asiassa mukana. Ja sitten kun en jaksakaan masennun kun en yllä tavoitteisiin.
No ja sitten päästäänkin painonpudotukseen joka onkin sitten juuri tuo yllämainittu kuvio. Piiskaan ja en onnistu, petyn ja häpeän. Piiskaan ja en onnistu, petyn ja häpeän ☹️
Ei ehkä ihme että kun tulee ovista ja ikkunoista vastoinkäymisiä olen heti kädet pystyssä enkä jaksa taistella enää vastaan.
Huomaan nyt etten ole nähnyt aikoihin toivoa missään. Kaikki ja ihan kaikki on ollut minulle aivan sama.
Haluasin toipua niin että voisin näyttää rakkaille lapsilleni että toivoa on ja että elämä kantaa.
Hyvää päivänjatkoa kaikille!
johannak kirjoitti 25.3.2014 13:57
Eli kyllä isit tai niiden oleminen tai puuttuminen on meille tärkeä asia.
Jossain joku viisas kirjoitti että tytöt kasvaa naisiksi juuri isien peilin avulla. Tyttö tarvitsee ihailua ja kehuja naiseudesta jota isä pystyy tarjoamaan.
Ja niin se taitaa olla?!
...
No ja sitten päästäänkin painonpudotukseen joka onkin sitten juuri tuo yllämainittu kuvio. Piiskaan ja en onnistu, petyn ja häpeän. Piiskaan ja en onnistu, petyn ja häpeän ☹️
Jokaisen pikkutytön pitäisi saada olla oman isänsä prinsessa. Äitini on kertonut, että isäni palvoi minua (esikoista) siihen asti kunnes muutaman vuoden ikäisenä aloin tahtoa omia asioita ja aloin olla jotakin mieltä asioista. Sen jälkeen isäni käänsi huomionsa kuopukseen, veljeeni, joka saikin lapsena kaiken mahdollisen aineellisen mitä rahalla voi ostaa. Minä jäi ilman. Ei sillä, että olisin sitä tavaraa tarvinnut. Rakkaus ja hyväksyntä olisi riittänyt.
Isäni osasi sen sijaan kyllä latistamisen. "Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään!" "Et kelpaa edes siivoojaksi kenellekään!" "Katso miten lihava olet, hartiatkin kuin ladon ovet!" "Luuletko, että kukaan ikinä huolii sinua!"
Onko siis ihme, että olen kamppaillut ulkonäköongelmien, itsensä hyväksyminen, painon ja itsetunnon kanssa koko ikäni?
Amassados: Ei ole ollenkaan ihme. Isäpuoleni jaksoi koko lapsuuteni mainita ulkomuodostani jotain sopivissa yhteyksissä aj mielellään niin että siinä oli kuulijoita paikalla.
Parasta oli sellainen pilkkahetki jossa oli joku hänen sukulaisensa kuulemassa.
Se oli ihan kauheeta. Teini-iässä kun painoni alkoi pikkuhiljaa nousta sain häneltä joululahjaksi henkilövaa´an.
Kyllä ne taitaa olla sellaisia arpia että ne on ja pysyy. Kuinka hitossa sitä ihminen voi löytää itsestään mitään positiivista asiaa jos sinun lapsuus on käytetty sen kertomiseen ettei mitään hyvää ole.
Eilen illalla muistin kuin puskista että ala-asteiän vietin lähestulkoon sukulaisten nurkissa.
Mun äiti ei koskaan iltaisin ollut kotona vaan iltamyöhään tekivät töitä pitkin maakuntaa niin että kouluiltaisinkin minua saatettiin tulla hakemaan ja tultiinkin hakemaan 21-23 aikoihin.
Pahimmillaan minun piti tästä syystä jäädä maailmanloppumammalle yöski kuuntelemaan uutisia.
Mikä ihme minussa on ollut sellainen piirre että olen aiheuttanut ihmisissä inhoa?
Mä olen sitä apljon pohtinut. En lapsena kuulunut yhtään mihinkään.
Olin yleisesti elämässä se viimeinen vaihtoehto, lapsi joka valitaan viimeisenä pesisjoukkueeseen.
Menin viikonloppuisin ja kesäisin sinne minne joku suostui minut ottamaan.
Kuljin jokaisessa sukulaisessa jonne pääsin ikävuodet 6-13.
Pyrin leireille ja harrastuksiin ja ihan joka paikkaan jossa oli ihmisiä ja minusta pidettiin.
Vasta nyt aikuisena olen ajatellut sitä mitä minusta on ajateltu.
Se ei ole mukavaa ajateltavaa..
Minua on siedetty säälistä ja pakosta ei vapaasta halusta!
Joskus mietin mikä idea siinä on ollut että minun on pitänyt syntyä tarpeettomana ts.ylimääränä.
Nyt yritän haalia rakkautta ja olen sairaalla tavalla läheisriippuvainen ja siedän rakkaudetonta parisuhdettakin etten jäisi yksin kun pelkään etten selviä.
Kuvittelen että näin sen on oltava. Sellainen fiilis ettei minulle vaan kuulu parempaa.
Tuskaankin tottuu ja harmauteen sekä tyhjään tulevaisuuden näkymään. ☹️
Johanna,
Edellinen kirjoituksesi kosketti minua syvästi. Kommentoin sitä omassa ketjussani. Löytyi taas melko hyvin yhtymäkohtia. On se uskomatonta, kuinka sairaita ja hulluja aikuisia voi olla, jotka saavat lapsellista tyydytystä kiusatessaan viattomia lapsia. Eivät ole pedofiilejä kummempia, henkistä rankkaa väkivaltaa. Minua kiusasi sukulaismies, siitä kerron omassa ketjussani.
🙂🌻
johannak kirjoitti 27.3.2014 12:39
Joskus mietin mikä idea siinä on ollut että minun on pitänyt syntyä tarpeettomana ts.ylimääränä.
Nyt yritän haalia rakkautta ja olen sairaalla tavalla läheisriippuvainen ja siedän rakkaudetonta parisuhdettakin etten jäisi yksin kun pelkään etten selviä.
Kuvittelen että näin sen on oltava. Sellainen fiilis ettei minulle vaan kuulu parempaa.
Tuskaankin tottuu ja harmauteen sekä tyhjään tulevaisuuden näkymään. ☹️
Joskus teini-ikäisenä löysin äidin vanhoja kalentereita, joihin oli kirjoitellut päiväkirjamuotoisesti juttuja. Sieltä kävi selväksi, että olin vahinkoraskaus ja äiti oli miettinyt mitä tehdä. Oli päätynyt avioitumaan isäni kanssa, kuten silloin oli tapana, riippumatta siitä, että heidän suhteensa oli jo tuolloin ollut perin outo ja äiti oli 8 vuotta isää vanhempi. En tiedä oliko rakkaudesta tietoakaan. Äiti ei ainakaan koskaan puhunut sellaisesta.
Teini-ikäiselle oli kova juttu lukea mustaa valkoisella ettei ole haluttu. Monesti lapsena ja teininäkin mietin miksi on pitänyt syntyä tarpeettomana. Lapsena, jota ei haluttu ja joka ei kelvannut millään lailla. Olin koulukiusattu, en kelvannut sielläkään mihinkään. Enkä kelvannut kotona. Olin väärän näköinen, kokoinen, puhuin väärällä tavalla, liian kovaääninen tai liian hiljainen, pukeuduin väärällä tavalla, enkä osannut mitään.
Lapsuudesta muistan, että olin palavasti rakastunut Mikko Alataloon. En niinkään musiikkiin, vaan tuijotin hurmioituneena Alatalon esiintymistä tv:stä ja halailin telkkariruutua. Aikuisena olen ymmärtänyt, että tämä artisti muistutti ulkonäöllisesti isääni. Tarrauduin johonkin, joka vähääkään muistutti isää.
Samaa tarrautumista olen tehnyt koko ikäni. Olen ihastunut miehiin, joita en voi saavuttaa. Rakastunut kohteisiin, jotka eivät minua halua. Roikun ja hiivin taustavarjoissa niin kauan kuin toinen minua sietää, koska yksin jääminen ja hylkääminen ovat pahinta mitä minulle voi tehdä.
Olen miettinyt psykoterapiaa. Onko sinulla Johanna kokemusta siitä?
Voi Amassados.. Luin viestisi ja itken.. Tiedän niin tasan tarkkaan mistä kirjoitat..
Se mikä lohduttaa on tieto siitä että jossain on joku joka osaa jakaa tunteeni näinkin kipeässä asiassa. Kiitos siitä!
Psykoterapia on ollut suunnitelmissa vuoden verran mutta rahkeeni ei ole vielä riittäneet siihen.
Juuri tänään tapasin psykiatrin joka kannusti hankkeessa ja kehotti olemaan yhteydessä terapeuttiin jota itse hänelle ehdotin.
Teen yhteydenoton ensi viikolla terapeutille ja toivon että ensi tapaaminen järjestyy pian.
Kävin aamulla isän haudalla ja vein kukkia ja vietin siellä hetken aikaa.
Linnut lauloivat ja oli niin aurinkoista ja kaunista. Hautausmaalla kulki saattoväki ja oli niin rauhallista.. Sellaista surullisen kaunista
Jotain kummallista on tapahtumassa.
Mieheni on muuttunut aivan oudoksi. Eilinen ilta oli aivan järkyttävä. Lapset oli kavereillaan ja me kaksin kotona.
Mies käyttäytyi kuin pikkulapsi.
Osoittaa mieltä ja kiukuttelee milloin mistäkin.
Vielä siinä vaiheessa kun yritin mennä nukkumaan se istui ja mutisi siitä kuinka paskaa sen elämä on.
Kun minä en rakasta enkä välitä hänestä. Hän tekee kaiken ja kantaa kaikessa kortensa kekoon ja minulle ei riitä mikään.
Siis niin rasittava ettei mitään rajaa. Ja sama jatkuu nyt aamulla.
Se kävelee ja tuhisee pitkin nurkkia ja on heittäytynyt uhriksi.
Mistä mä saisin voimaa asettua tuon yläpuolelle sillä ajattelen itse että tuo on haastamista.
Kun antautuisin tappeluun olisi se miehelle erävoitto.😀
En vaan ole siinä kunnossa että jaksaisin tällaista.
Tämä miehen käytös kertoo kyllä siitä ettei hänkään tajua minun tilanteesta yhtään mitään.
Se siitä olkapäästä ja tuesta.
Antaapa olla.
Mä yritän olla kuin ei sitä olisikaan ja lusia tämänkin kauniin kevätpäivän pois elämästäni.
Johanna,
Päätin näin aamutuimaan piipahtaa täälläkin🙂
Minuakin liikutti A:n kirjoittama. Ja jälleen kerran..löysin siitä yhteneväisyyksiä. Minä löysin teininä erään isäni äidille kirjoittaman kirjeen. Äitini oli omassa kirjeessään tod.näk ilmoittanut isälleni, että odottaa lasta hänelle (asuivat eri maissa, siksi kirjeitse) ja isäni oli kirjoittanut kirjeeseen asian olevan "mistake".
En muista koko kirjettä, mutta muistan yhä sen tunteen, mikä minuun valui tuon yhden sanan luettuani. Tunsin jotain pettymyksen, surun ja häpeän syvää tunnetta. Äiti ei edes tiennyt, että olin lukenut tuon kirjeen sattumalta. Äitini on aina sanonut, että vaikka alkoi yllättäin ja suunnittelematta odottaa minua hän oli iloinen raskaudesta, eikä koskaan olisi halunnut esim. tehdä aborttia. Hän halusi minut. Isäni oli sitten toista mieltä ja äitini kasvatti minut yh-äitinä.
Se "mistake" kaikui mielessäni vielä pitkään.
Myöhemmin isäni kyllä piti meihin yhteyttä ja olisi halunnut meidät asumaan kotimaahansa, mutta äiti ei halunnut enää lähteä suomesta ja varmaan ihan hyvä niin. Naisen asema tuohon(kaan) aikaan ei ollut järin kummoinen siellä maassa.
Aurinkoista Lauantaipäivää🙂
Huomenta!
Mä en ole jaksanut tulla tänne enkä kirjoittaa. Ollut jonkinlainen esto tai lukko päällä.
En tiedä mistä johtuvaa mutta jotenkin olen ikään kuin mennyt lukkoon.
Olen ollut kyllä liikenteessä mutta mieli on ollut jumissa.
Vanha ystäväni pelko on hieman heräillyt ja nostanut päätään.
Se sellainen pelko kun et tiedä syytä mutta jokin saa sinut huolestuneeksi. Se on ällöttävä olo. Ikään kuin etiäinen jostain tulevasta ikävyydestä.
Olen ollut hurjan väsynyt. Nukkunut öisin pitkiä yöunia muistamatta yhtään aamulla unien sisältöä.
Olen yrittänyt pysyä päivät liikkeessä etten makoilisi päivällä sillä se minun tapauksessa lisää ahdistusta. Tai niin ainakin kuvittelen.
Itku on paennut johonkin. Tunteita kuvaa enemminkin apaattisuus.
Huomaan että minulla on vaikeaa läheisten ihmisten kanssa.
Tunnistan katkeruuden tunteita ja välillä koen oloni jopa hetkittäin vihaiseksi.
Äitini reagoi tähän omaan tilaani lisäämällä vettä myllyyn ja heittäytymällä taas itse uhriksi.
Yllättäen hänellä tässä on vaikeeta. Ei ole rahaa, ei ystäviä ja kaikki haluaa hänelle pahaa. Uusin ripustautumismuoto ja tekstiviestit. Sieltä voi tulla mitä vaan.
Mä en vaan jaksaisi.
Eilen kuitenkin lähdettiin äidin ja lasten kanssa metsäretkelle ja se meni mukavasti.
Oli mukavaa. Savu tuoksui, grillattiin ja keitettiin pannukahvia ja tehtiin puuhommia.
Juuri ne sanomattomat asiat hiertää minua. Mua ärsyttää suunnattomasti äidissä se että se ei voi koskaan sanoa suoraan mikä sitä hiertää. Ei millään. Se vaan mutisee ja osoittaa mieltään.
Olen koko lapsuuteni kärsinyt juuri äidin mielenosoituksista. Sen bravuuri aikoinaan oli riidellessä miehensä kanssa lähteä ja piiloutua johonkin.
Se oli lapsena erittäin miellyttävää rukoilla ja itkeä ettei äidille tapahtuisi mitään pahaa.
Jonkinlaisen burnoutin tiimoilta äiti ja puolisonsa järkkäsivät äidin salalomalle mökille mutta mulle ja veljelle ei kerrottu mitään.
Mä olin kai 10-vuotias!
Hirveen asiallista kun kysyin missä äiti on ei kerrottu. Nyt kirjoittaessani huomaan että mä olen noista tempuista kauhean katkera.
En itse ole täydellinen äiti enkä ihminen eikä kukaan ole. Mutta itse loukatessani toista pyydän anteeksi ja pahoittelen tekojani.
Äitini suurin ongelma on se ettei hän koskaan ole pahoitellut mitään.
Hänen omat traumat on käsittelemättä ja olen monesti kehoittanut häntä menemään mt-toimistoon puhumaan asioista.
Mutta, kun hänellä ei ole mitään syytä siihen.
Olen avoimesti kertonut hänelle omista haasteistani ja lääkityksestä ja hoidoista.
Pahin millä hän tiukassa paikassa on loukannut on se että pitäisikö hänenkin nyt sanoa ettei hän jaksa ja heittäytyä sairaaksi!!
Mutta minä nielen.. Nielen kaiken sillä jos jotain kauheeta sattusi en kestäisi sitä syyllisyyttä jonka pahat sanani aiheuttaa.
Nyt on pakko pitää kirjoitustauko!
Johanna Ystäväiseni🙂🌻
Tulin huhuilemaan sinua, että oletkos vielä kirjoitustauolla? Olisi kiva kuulla miten sinulla menee ja mitkä fiilikset? Olen ajatellut sinua.
🙂👍
Huhuuu!
Täällä ollaan taas..
Istun metsässä kannon nokassa ja tuli tarve tulla kirjoittamaan tänne.
Melkoinen myllerrys mulla on itseni kanssa ollut.
Viime viikolla tapasin kaksi eri lääkäriä ja varsinkin toisen lekurin keskustelun jälkeen olin jotenkin tyytyväinen tapaamisestamme.
Puhuimme ylipainosta ja siitä kuinka olen alkanut elämään sen kautta.
Olen rakentanut itseni samaksi kuin pelkkä ylipaino. Se määrää kaikkea ajatteluani ja arvottaa kaikki ihmiskontaktit.
Olen alkanut uskomaan että se on syy kaikkeen onenttomuuteen.
Eli jos olisin laihempi olisin onnellisempi yms.
Se keskustelu oli niin mullistava että kun kävelin kotiin itkin ilosta.
Oli kuin jokin taakka olisi otettu pois harteilta.
Pidätte mua varmaan hupsuna mutta jotenkin ylipaino eriytyi ajatuksissani minusta ja näin hetken itseeni ja tunteisiini.
Olen metsäillyt joka päivä koirien kanssa. Hakannut halkoja ja polttanut risuja. Juonut nuotiokahvia ja syönyt makkaraa.
Se on ollut niin mukavaa että olen välillä hykerrellyt tyytyväisyyttäni.
Toki kontrasti kaikkeen menneisyyden traumoihin on niin suuri että välillä itkettää kun ajattelen asioita.
Eilen palasin töihin.
Teen nyt kevyemmin hommia ja tarkasti itseäni kuunnellen.
Elämä opettaa jos ei muuta niin hitaasti kävelemään.
AK ihanaa että olit käynyt mua kurkkimassa. Siitä tulin todella iloiseksi! Meen seuraavaksi lukemaan sun postaukset.
Hyvää pääsiäistä🙂
Johanna☺️❤️
Oi, kun kuulosti kivalle, mitä kirjoitit!
Kiitos, kun kerroit kuulumisiasi. Vaikuttaisi, että asiasi ovat melko hyvällä mallilla ja hienoa niin. Luulen, että sinulla on nyt ihan vankka pohja, mistä ponnistaa. Olet vahva ja viisas. Hyvää ja rentouttavaa pääsiäistä sinulle🙂👍
Täällähän minä oon taustalla ja seilaan monenmoisen maailman väliä.
Jaksaa, ei jaksa, jaksa, ei jaksa.
Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa.
Johanna🙂🌻
Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa!
Kirjoittele enemmän kuulumisia jos jaksat/ehdit?
🙂👍